KAPEA KESÄ
Yhä viuhuen käy luoteinen vimma,
monetta päivää;
ei malta lempo lopettaa makuun päässyt,
lakata,
löystyä - matkoihinsa pakata.
Sen kun vaan pieksää alvariinsa ankarilla kuuroilla,
sivaltelee puuskilla nöyriä koivujen ritvoja;
vehreitä rinteitä kiivaasti piinaa,
herättää kevään ehtyneet norot puroiksi.
Kiihottaa pisara-armeijan ryntäämään
vuolaina ryöppyinä pitkin vilttojen rinteiden parmaita,
kerääntymään kohiseviksi kuruiksi vuotamaan
suuressa tasaisenharmaassa.
Jossakin purjehtivien pilvenriekaleiden meressä
hajanaisia, vajavaisia oireita lupauksista,
orastavia hentoja enteitä toivosta;
aatosten mentäviä aukkoja kurkistamaan kesää.
Tyssännyt ihmisten virta - laantunut taantuen,
sitkeimpiä näreinä työntymässä kyyryssä vastaseen,
ikeillään matalapaineen onean sietämätön apeus.
Tätä on arktisen kesän kapeus,
kahden talven välissä vastasyntyneitä nälissään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi