HUUTO

HUUTO

Suureen ääneen huudan tunturin päältä RAKASTAN,
lumena jylisten vierivät sanani jalkojesi juureen,
sulavat pauhaavina koskina,
viskovat vihmoja rosoisten äärien yli
valuvat poskien ryppyisiä kanjoneita.

Suot ja nevat täyttyvät kyyneleistä,
lietteinä tursuvat,
märästä kyllästyttyään noroina,
lopulta puroina,
äityen viimein virroiksi äitimeren kohtuun
ja miljoonas kierros on valmis.

Kaikki alkaa alusta,
yhtä samaa toivotonta ja toivossa elämisen tuskaa,
unelmat haihtuvat satoihin huuruisiin taivaisiin.

Levottoman pinnan ryppyisistä kuohuista ja laineista
kasvaa kauniiden lupausten,
lipevien sanojen kivettynyt kenttä;
kilpi jonka läpi ei pysty hyvinkään tahto,
ei koskettavat sanat.

Kiihkeä elämisen halu puuttuu, muutu ei mikään;
yhtä samaa omaa kurjaa tolaa.
Surkeutta ulajavat kivisen helvetin harmajat seinät;
nurjaa orjaa ei korjaa kukaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!