iNHiMiLLiSTÄ
Šamaani Leopold Rieppo oli merkittävä mies. Muutoin vaatimaton, harvoin - tuskin koskaan itsensä esillepanija, mutta leijonissa ja rotareissa ei sana katoa. Siksi.
Ulkoiselta habitukseltaan tavallinen ukonturjake joka ei olisi juurikaan erottunut rupusakista - herran kekkuloista tietty ja nämähän ne hänestä leipäpuuta koittivat itsellensä tehdä.
Hänellä oli eräs harvinainen taito, ehkä nykyisen meiningin mukaan kyky, mutta olkoon, se on sivuseikka. Leopold teki matkoja, osasi mennä inhimillisyyden taakse, kurkistaa takaisin.
Se hämmästytti hänen luokseen tulleita, sillä useimpiin hänelle esitettyihin kysymyksiin hän haki ja toi hyvin perustellun ja toimivan ratkaisun tai selityksen. Monesti tosin vain määritteli ne rajat ja toleranssit joiden puitteissa sopi toimia.
Vaikka matkalle lähdössä omat koukeronsa ja nyanssinsa olivatkin, eivät ne sentään silti mitään taikuutta olleet, korkeintaan mystistä, jostain kaukaa, jo muinaisten esi-isien aikaan luonnosta tallentamaa ja suullisesti siirtämää oppia ja viisautta; viisautta tässä tapauksessa ehdottomasti ymmärtämisenä.
Tokihan riitillä oma merkityksensä on, täytyyhän šamaanin päästä juuri sille oikealle tunnetolalle, samalla aaltopituudelle, samalle polulle jota pitkin edetä.
Käynkö tässä noita valmistautumiskiemuroita sen kummemmin, yksityiskohtaisemmin selostamaan - sitä mietin ja päätin etten ala. Ettei joku williinny ja ala pian mediassa niillä huseeraamaan.
Valmistautuminen kun oli ihan sitä tavallista peruskamaa, tuli, savu, hämärä, ympäristön levollinen, kunnioittava hiljaisuus, puuduttava rummutus intervalleineen, melankolinen sanaton laulu.
Noilla eväillä se tapahtui, šamaani nousi savun siivittämänä henkensä selkään ja läksi kiitämään; lämmin, hervoton inimiskuori vain elottomana retkotti tai kyykötti vaatteidensa tukemana myttynä. Vaiti kuin kuollut. Hiiskahtamatta..
Joku tarkkasilmäinen saattaa tässä kappaleessa huomata mitä oikein tapahtui. Hyvä niin. Muut kaatakoon itselleen kunnes osuvat rivien väliin.
Ja samaan aikaan Leopoldin sielu kiisi huimia matkoja ikuisuuden halki ihmismielen taakse, ikään kuin olisi lopulta päätynyt katselemaan itseään peilin hopeiselta pinnalta takaisin.
Siitä näkökulmasta näkee iniminen itsensä parhaiten. Kaikesta inhimillisyydestä ja teeskentelystä paljaana.
Vielä peilin hopeointia hiiliteräksellä rapsuttaen ja siitä tihrustaen, näkee kuinka inimisen - koko inimiskunnan silmitön, sairaalloinen ahneus ja vallanhimo raadollistavat syövän tapaan puistattavan olemuksen kavahdettavaksi.
Yksinkertaisempikin iniminen käsittää, että pelastuakseen uhkaavalta katastrofilta, ainoa oikea keino, ratkaisu on, että sairaat osat eliminoidaan pois. Hävitetään tulessa polttamalla.
Saman vastauksen hän, šamaani Leopold Rieppo, toi joka kerta palatessaan uuvuttavalta matkalta ja joka kerta häntä kiitettiin.
Ja poistuttiin ajattelemaan sanomaa.
Mutta niin ovat inimiset syvälle harteillensa antaneet inhimillisyyden ikeen syöpyä, että vaikea sitä on, kovin vaikea pois heittää yltään ja alkaa toimimaan niin kuin sanoisi täyspäinen humeetti.
Vaikeaa, sillä tuskinpa moni muu lajitovereistakaan lopulta ymmärtäisi omassa inhimillisyydessään miten äärettömän yksinkertaisesta ratkaisusta lopulta on viimekädessä kyse.
Ja niin erinomaisen monitahoisesta kuin vain voi iniminen sen inhimillisyydessään nähdä.
Esi-isäinsä siirtämän tiedon mukaan Leopold kyllä käsitti, mistä asiassa oli kyse. Vuorovaikutuksesta, interaktiivisuudesta hienosti sanoen.
Kun inimisen kehityksen alkutaipaleella ensimmäiset järjen hivenet alkoivat humeetissa visaamaan ja äkkäsivät että puheen avulla, alkeellisemmallakin älämölöllä saattoi saada aikaan tulevaisuuden ennakointia, niin piankos, muutamassa tuhannessa vuodessa puheilmaisu sujuvoitui, sen myötä ajattelukyky, haihattelu kehittyi siinä määrin, että elämän suunnittelu, geenien siirtäminen, muuttui yhä pakonomaisemmaksi, muista saman kaltaisista otuksista välinpitämättömämmäksi (minä itse, minä ensin).
Rieppo kyllä tiesi, oli hokannut asian jo joskus Välirauhan aikana: Kysehän oli nimenomaan vuorovaikutuksesta, luonto, inimisenkin herra, joillekin jumalan virkaa tekevä, ei anna mitään ilmaiseksi.
Luonnonlaki.
Jos nyt antaakin jotain hyvää ja käyttökelpoista - puhe- ja ajattelutaidon, niin samaan syssyyn ripustaa niskaan vastapainoksi hirvittävän inhimillisyyden ikeen joka joka puolelta käy kaikenlaisten loogisimpien aivoitusten kimppuun bersokin raivolla ja latistaa ne pelkiksi jahkailuiksi ja voivotteluiksi ja lopputulemana on sitten tämä savotta mitä par'aikaa harrastamme ja jota kutsumme hienosti elämäksi.
Hui-hai! Šamaani Leopold Rieposta tiedetään enää se, että taannoin, eräälle matkalle lähdettyään ei palannut koskaan sijoilleen.
Kun vaatemyttyä virkavallan toimesta sittemmin normaalisesti tutkittiin - asianmukaisin ottein ja keinoin, huomattiin ettei siitä löytynyt yhtään DNA-näytettä, ei vihiäkään, ei rikun rikkua.
Niin tarkkaan oli kaiken omistamansa mukaansa ottanut sillä kertaa šamaani.
Jäljemmin tiedetään että KELAn tietokoneella oli luiskahtanut pari bittiä poikkiteloin ja niinpä oli pyyhkiytynyt kuin sattuman oikusta Leopold Riepon hetusta (081227-) loppuosa pois tyyten.
No senhän kyllä arvaa jokainen KELAssa asioinut, ettei sen jälkeen tätä inimistä tässä maassa ole ollutkaan. Milloinkaan.
Nimismies syrjäisessä nimismiespiirissään raakkasi raapeterällä tutkimuslanketista tarkkana valtion virkamiehenä Leopold Riepon nimen pois ja pisti lanketin odottamaan uutta tapausta.
Epämääräiset huhut, muka Riepon kouluttamasta seuraajasta nimismies Erwin Rönkvisti kuittasi tuikealla huikalla hiljattain takavarikoimaansa savustettua palowiinaa.
Šamaani Leopold Rieppo oli merkittävä mies. Muutoin vaatimaton, harvoin - tuskin koskaan itsensä esillepanija, mutta leijonissa ja rotareissa ei sana katoa. Siksi.
Ulkoiselta habitukseltaan tavallinen ukonturjake joka ei olisi juurikaan erottunut rupusakista - herran kekkuloista tietty ja nämähän ne hänestä leipäpuuta koittivat itsellensä tehdä.
Hänellä oli eräs harvinainen taito, ehkä nykyisen meiningin mukaan kyky, mutta olkoon, se on sivuseikka. Leopold teki matkoja, osasi mennä inhimillisyyden taakse, kurkistaa takaisin.
Se hämmästytti hänen luokseen tulleita, sillä useimpiin hänelle esitettyihin kysymyksiin hän haki ja toi hyvin perustellun ja toimivan ratkaisun tai selityksen. Monesti tosin vain määritteli ne rajat ja toleranssit joiden puitteissa sopi toimia.
Vaikka matkalle lähdössä omat koukeronsa ja nyanssinsa olivatkin, eivät ne sentään silti mitään taikuutta olleet, korkeintaan mystistä, jostain kaukaa, jo muinaisten esi-isien aikaan luonnosta tallentamaa ja suullisesti siirtämää oppia ja viisautta; viisautta tässä tapauksessa ehdottomasti ymmärtämisenä.
Tokihan riitillä oma merkityksensä on, täytyyhän šamaanin päästä juuri sille oikealle tunnetolalle, samalla aaltopituudelle, samalle polulle jota pitkin edetä.
Käynkö tässä noita valmistautumiskiemuroita sen kummemmin, yksityiskohtaisemmin selostamaan - sitä mietin ja päätin etten ala. Ettei joku williinny ja ala pian mediassa niillä huseeraamaan.
Valmistautuminen kun oli ihan sitä tavallista peruskamaa, tuli, savu, hämärä, ympäristön levollinen, kunnioittava hiljaisuus, puuduttava rummutus intervalleineen, melankolinen sanaton laulu.
Noilla eväillä se tapahtui, šamaani nousi savun siivittämänä henkensä selkään ja läksi kiitämään; lämmin, hervoton inimiskuori vain elottomana retkotti tai kyykötti vaatteidensa tukemana myttynä. Vaiti kuin kuollut. Hiiskahtamatta..
Joku tarkkasilmäinen saattaa tässä kappaleessa huomata mitä oikein tapahtui. Hyvä niin. Muut kaatakoon itselleen kunnes osuvat rivien väliin.
Ja samaan aikaan Leopoldin sielu kiisi huimia matkoja ikuisuuden halki ihmismielen taakse, ikään kuin olisi lopulta päätynyt katselemaan itseään peilin hopeiselta pinnalta takaisin.
Siitä näkökulmasta näkee iniminen itsensä parhaiten. Kaikesta inhimillisyydestä ja teeskentelystä paljaana.
Vielä peilin hopeointia hiiliteräksellä rapsuttaen ja siitä tihrustaen, näkee kuinka inimisen - koko inimiskunnan silmitön, sairaalloinen ahneus ja vallanhimo raadollistavat syövän tapaan puistattavan olemuksen kavahdettavaksi.
Yksinkertaisempikin iniminen käsittää, että pelastuakseen uhkaavalta katastrofilta, ainoa oikea keino, ratkaisu on, että sairaat osat eliminoidaan pois. Hävitetään tulessa polttamalla.
Saman vastauksen hän, šamaani Leopold Rieppo, toi joka kerta palatessaan uuvuttavalta matkalta ja joka kerta häntä kiitettiin.
Ja poistuttiin ajattelemaan sanomaa.
Mutta niin ovat inimiset syvälle harteillensa antaneet inhimillisyyden ikeen syöpyä, että vaikea sitä on, kovin vaikea pois heittää yltään ja alkaa toimimaan niin kuin sanoisi täyspäinen humeetti.
Vaikeaa, sillä tuskinpa moni muu lajitovereistakaan lopulta ymmärtäisi omassa inhimillisyydessään miten äärettömän yksinkertaisesta ratkaisusta lopulta on viimekädessä kyse.
Ja niin erinomaisen monitahoisesta kuin vain voi iniminen sen inhimillisyydessään nähdä.
Esi-isäinsä siirtämän tiedon mukaan Leopold kyllä käsitti, mistä asiassa oli kyse. Vuorovaikutuksesta, interaktiivisuudesta hienosti sanoen.
Kun inimisen kehityksen alkutaipaleella ensimmäiset järjen hivenet alkoivat humeetissa visaamaan ja äkkäsivät että puheen avulla, alkeellisemmallakin älämölöllä saattoi saada aikaan tulevaisuuden ennakointia, niin piankos, muutamassa tuhannessa vuodessa puheilmaisu sujuvoitui, sen myötä ajattelukyky, haihattelu kehittyi siinä määrin, että elämän suunnittelu, geenien siirtäminen, muuttui yhä pakonomaisemmaksi, muista saman kaltaisista otuksista välinpitämättömämmäksi (minä itse, minä ensin).
Rieppo kyllä tiesi, oli hokannut asian jo joskus Välirauhan aikana: Kysehän oli nimenomaan vuorovaikutuksesta, luonto, inimisenkin herra, joillekin jumalan virkaa tekevä, ei anna mitään ilmaiseksi.
Luonnonlaki.
Jos nyt antaakin jotain hyvää ja käyttökelpoista - puhe- ja ajattelutaidon, niin samaan syssyyn ripustaa niskaan vastapainoksi hirvittävän inhimillisyyden ikeen joka joka puolelta käy kaikenlaisten loogisimpien aivoitusten kimppuun bersokin raivolla ja latistaa ne pelkiksi jahkailuiksi ja voivotteluiksi ja lopputulemana on sitten tämä savotta mitä par'aikaa harrastamme ja jota kutsumme hienosti elämäksi.
~~~~~~~~~~~~
Hui-hai! Šamaani Leopold Rieposta tiedetään enää se, että taannoin, eräälle matkalle lähdettyään ei palannut koskaan sijoilleen.
Kun vaatemyttyä virkavallan toimesta sittemmin normaalisesti tutkittiin - asianmukaisin ottein ja keinoin, huomattiin ettei siitä löytynyt yhtään DNA-näytettä, ei vihiäkään, ei rikun rikkua.
Niin tarkkaan oli kaiken omistamansa mukaansa ottanut sillä kertaa šamaani.
Jäljemmin tiedetään että KELAn tietokoneella oli luiskahtanut pari bittiä poikkiteloin ja niinpä oli pyyhkiytynyt kuin sattuman oikusta Leopold Riepon hetusta (081227-) loppuosa pois tyyten.
No senhän kyllä arvaa jokainen KELAssa asioinut, ettei sen jälkeen tätä inimistä tässä maassa ole ollutkaan. Milloinkaan.
Nimismies syrjäisessä nimismiespiirissään raakkasi raapeterällä tutkimuslanketista tarkkana valtion virkamiehenä Leopold Riepon nimen pois ja pisti lanketin odottamaan uutta tapausta.
Epämääräiset huhut, muka Riepon kouluttamasta seuraajasta nimismies Erwin Rönkvisti kuittasi tuikealla huikalla hiljattain takavarikoimaansa savustettua palowiinaa.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi