maanantai 14. helmikuuta 2011

ODOTUS

ODOTUS
 
Arvo Pörrö odotti suittuna. Se hetki, se josta oli nähnyt vuosikausia öisin levottomia unia ja jotka sitten päivänäöllä usein työn tiimoilta tahi muussa puuhastelussa päällimmäisiksi ponkaisivat, se oli nyt täyttymässä.
 

Vaikutti siltä, että yksi elämän suurista matkoista olisi tulossa pääte-etapille piakkoin, lähimmän puolen vuorokauden sisällä. Sikäli mikäli ettei kohtalo tai joku muu puliveivari puuttuisi väliin ja keskeyttäisi hyvin etenemään alkaneen tapahtumaketjun.
Ei sitä lempo soikoon koskaan tiedä. Tuohon ikään kun oli ehtinyt sattua jo jos jonkinlaista hurlumheitä.

Joka tapauksessa kaikki oli käyty läpi pitemmän kaavan mukaan. Hyyshålli oli kuurattu lattiasta kattoon. Katonrajat ripsitty havuluudalla. Matot ja petivaatteet kannettu ulos, tampattu ja annettu tuulen huuhdella niitä sen aikaan kun lattia oli puunattu mäntysuovalla raikkaaksi.
Tuota ennen oli tietysti jo kannettu käyttövesi ja polttopuita useammin päivän lämmityksen varalta.
 

Kaupassa oli käyty aamunpäivän aikana kirkolla Romppasen kyydissä, viimesimmät tähelliset hankimassa ja vielä oli pitänyt Romppanen puolimatkasta käännyttää takaisin ison kaupan kemikaaliosastolle. Jormakääriäiset oli meinnnut tuoksinassa unohtua. Vaan sittenpä kyllä kelpasikin myhäillen lähteä. Kassaneidille silmää iskien.

Tultuaan oli ottanut porstuan pakkasesta raudun sulamaan pirtin puolelle. Tarkoituksella, uniruokaa oli tehtävä illalla. Se jouduttaisi asiaa.
 

Arvo näki jo mielessään kuinka vieras kermaan tehtyä, voilla maustettua rautukeittoa lappaisi ruispalasilla ryyditettynä, lautasellisen, toisen, kenties kolmannenkin kun oikein yllyttäisi. 

Siitä se vasta raukean olon nakkaa. Silmät alkaa luppasemaan. Selkäranka alkaa pehmetä ja valua kasaan, humeettiin iskostuu aivan anhiton hinku päästä pitkälleen.
Toisen puheet kuullostavat puurolta ja naamakin siilaantuu ripsien läpi kummallisena teoksena.

Eikä mene kun sen siunaama tuokio kun on jo soperrellen toisen pyydettävä anteeksi sopimatonta käytöstä. Pyydettävä osoittamaan jostakin sijaa jossa voisi tovin aikaa loikoa, ojentautua selkäpiilleen ja koettaa saada lyijyharkot silmäluonten päältä pois.
 

Tämä sopisi kyllä tähän peliin kuin nakutettu. Mikäpä olisi raikkaille lakanoille pelmahtaa, möyhityn postelin päälle, pää levollisesti pielukselle painaen ja siitä Höyhensaaren matkaa aloitellen. Soutamisessa jeesailisi tietenkin Arvo.

Ja niin se vain kävi. Rikulleen suunnitelmien mukaan. Linja-auto pysähtyi pysäkille. Suhahti ja sihahti. Ovi lonksahti auki ja ovesta astui nainen, keski-ikäinen, tummahko, naurusuinen. Kättelivät. Kuski lähti ja vei hurinan mennessään.
Pari jutteli niitä näitä, vaihtoi muutaman mielipiteen matkasta ja läksi astumaan kolattua polannetta talolle päin.
 

Eikä siinä sen kummempaa. Mitä nyt idyllisestä pihapiiristä jokunen sana osoitettiin ja johon toinen hieman vähätellen vastaili. Sitten tavalliset sisääntuloelkeet. Paitsi että kun oltiin kultuurikodissa, täällä sai astua kengät jalassa pirttiin. Piruako niitä eeskaahtaalla riisumaan kun ulkohuussissa oli käytävä tehtävänsä tekemässä.

Kahville kävivät, Arvo oli aamunkoissa herännyt, alustanut taikinan ja paistanut sitten parahultaisesti ennen Romppasen tuloa vesirinkelit. Kaappasipa tuo hyppysiinsä molemmille pari matkaevääksikin kun lähtivät kirkolle.
 

Nyt oli tuoretta porokahvia, rinkeleitä, voita ja siivutettua uunikinkkua vieraalle ens'alkuun.
Siinäpä käytiin rinkeleitä halkoessa, kinkkusiivuja laskostain, puolin ja toisin elämää läpi. Naureskeltiin sattumuksille ja muillekkin mukaville asioille vapautuneesti. Ja ihan ymmärrettävää. Kukapa sitä nyt tieten tahtoin ensi tapaamisella surua ja murheita, menetyksiään alkaisi toisen kannettavksi latoa.

Päivä kului verkalleen, hämärää alkoi lykätä kun Arvo sitten kyseli mielipidettä ruuasta. Sai myöntävän vastauksen ja alkoi kokkaamaan. Vieraan ohjasi kiikkustooliin nauttimaan Vivaldin neljästä vuodenajasta sillä välin kun rustaisi eineen.

Rautukeitossa ei ollut mitään ongelmia. Kuoritut puikulat halkaisi kahtia ja pani vähään veteen kannen alle kiehumaan hiljaisella tulella etteivät ihan möyhyksi mene. Ootellessa paloitteli raudun, asetteli pottujen päälle ja ripotteli suolan. Kun ehätti, haki porstuasta kerman ja lorautti sen koko komeuden sekaan. Sitten vaan vahtasi että kiehahtaa. Nosti pannunalusen kera pöydälle ja lisäsi voinokareen.
Leivät oli olleet lämpiämässä uunin kidassa joten siinä kaikki. Ruokajuomaksi oli lievästi sokeroitua kaarnikkamehua.
Ei muuta kuin pöytään.

Linnea, tässä vaiheessa siis jo Linnea, nousi hieman vastentahtoisesti Vivaldin kevään lumoista, mutta rautukeiton tuoksun vakuuttamana sitten asettui vastapäätä Arvoa. Arvo onnitteli itseään. Tämä sujuisi kuin leikki.
 

Molemmat nauttivat antimista, heittäen väliin milloin millaista aktuellia huomiota tai hupaisevaa kommenttia ajan tapahtumista.
 

Kävi kuten Arvo oli suunnitellutkin. Rautukeitto alkoi vaikuttaa. Linnean ajatukset alkoivat harhailemaan, karkasivat välillä unimaahan ja palasivat pätkittäin todellisuuteen, mutta niin taivaallisen raukea olo valtasi koko kehon, että lopulta oli pyydettävä josko voitaisiin sitten illemmalla jatkaa keskusteluja runoudesta ja maalaustaiteen osamääristä ja muustakin kulttuurillisesti korkealentoisesta. 
Nyt olisi päästävä hetkeksi pitkälleen. Kaipa se linja-autokyyti ja tämä uusi tuttavuus vaativat tällaisen veron.
Ei haittaa vaikka Arvokin panisi pitkäkseen, kuni olisi saanut köökinpuolen hommat sujuksi. Onhan tässä aikaa olla ja elää muutama päivä.

Arvo opasti Linnean makuukamarin puolelle. Viikkasi päiväpeiton ja avasi vuoteen. Esitti kädellään, että siihenpä kelpaisi rojahtaa pitkälleen. Ei haittaa, vaikka niillänsä, jos eivät Linnean vaatteet kovin herkkiä rypistymään ole.
Vieras sanoi kuitenkin heittävänsä enimmät pois ihan mukavuuden takia kunhan Arvo lähtisi siitä teilleen.

Arvo poistui keittiöhommiin herkistyneenä. Myhäillen. Teki tarvittavat askareet tyhjää viivyttelemättä. Piipahti ulkona mutkan huussin ja saunan kautta.
 

Pirtissä sammutteli kirkkaimmat pois. Riisui maastokuvioiset toppahousut ja harmaan tikkurin kiikkustoolin karmille ynnä muut haitaksi olettamansa vermeet. Sitten pelkässä piikkopaidasa hipsutteli makuukamariin. 
Ovella pysähtyi. Kiepsahti taapperin ja oijusti pirtin yli naulakolle. Sieltä kaiveli takkinsa povitaskusta paketin, ne puolentusinaa jormakääriäistä. Kaiken hulvatun varalta. Ei sitä koskaan inimisestä etukäteen tiedä josko kuinkakin on yliherkkä siemenille.
 

Niine hyvineen lompsi takaisin, katseli tuokion ovelta Höyhensaarilla uinuvaa Linneaa. Puolensi sitten valoa ja kaarsi itsevarma, myhäilevä hymy leukaperissään toiselle puolen sänkyä ja siitä peiton alla hivusi aivan liki Linnean pehmeää kehoa.

Iltakahvit jäivät juomatta, äänistä päätellen, ilonkiljahduksista ja syvistä huokailuista. Vaikutti ilmiselvästi, että makuuhuoneessa tutustuttiin perinpohjaisesti nykyrunouden herkimpiinkin nyansseihin ja muihinkin taiteellisiin ilmaisuihin aina aamupuolelle yötä saakka.

Puolenpäivän aikoihin pirisi Arvon kännykkä. Kun sai sen korvalleen, tuttu ääni kertoi kylällä kerättävän porukoita linja-autoon. Olisi lähtö Helsinkiin, Arkadian mäelle mieltä osoittamaan ja hallituksen eroa vaatimaan.
 

Arvo katkaisi virran puhelimesta, nakkasi vaatemytyn päälle. Hymyili Linnealle ja kysyi: "Lennetäänkö vielä tovi ennen aamukahvia?"


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

6 kommenttia:

  1. Sepä oli kaunis elämänmakuinen tarina, kenties ihan tosi.

    VastaaPoista
  2. Odotus sai hemaisevan päätöksen!
    Ystävällistä päivänjatkoa Kaamasen kinkeripiiriin!
    vatukka

    VastaaPoista
  3. Peikko laittaa koiraterveisiä Lilith McPutinille, sinne Gámasjohkan kylään.

    VastaaPoista
  4. Ai niin, westie se on, piti sanomani.

    VastaaPoista
  5. on se erilainen elämisen maku ja haju siellä saamelaisten maassa. lämminhenkinen tarina kaikkineen.

    VastaaPoista
  6. Siukulle:
    Omasta piästä toisin, mutta haihattelua.

    Vatukalle:
    Kiitän. Ja päivä onkin jatkunut somasti, hämärtää vasta 17 kieppeillä.

    Isopeikolle:
    Kerrotaan-kerrotaan. Tarjosin luun Peikon piikkin...

    Isopeikolle:
    No sitähän minun wanhat silmänikin sanoivat.

    Aikatherinelle:
    Kyyyyllä se semmonen maku on, jotta sietää se kyllä kokea.
    Kiitän.

    VastaaPoista

Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia  
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi