PAKKO NÄHDÄ

PAKKO NÄHDÄ

Tuntematon, kolea hahmo seisoo paidatta
valtoimenaan juoksevan lumisen aavikon laidalla.
Kahmoo lapiomaisilla kourillaan saavillisia lunta,
heitellen niitä puolin ja toisin tupruna ilmaan.

Jäähdyttää vaahtoavia kainaloitaan;
tänne saakka on päästy, säästynyt,
on vielä mentävä yli jängän tänään;
tarvottava upottavassa puuterissa silmät sumeana,
suu puuskuttain kuin nuohotusta hormista vetävä tuli.

Vasta toisella puolella alkaa viltosti kohota,
siitä kallasta myöten ylös vaikka sik-sakkia,
jos voimat tuntuvat ehtyvän tehtävässä.

Kiiren päälle kavunneena on lupa myöntää
itselle helpotuksia:
Tauko, tuli, vesi ja niesta;
lepo, lämpö ja tyydytys, tyyntyminen.
Siihen tolaan on tyytyminen - niissä olosuhteissa
kun kaikki on tuotava paikalle selässä paitsi lumi.

Ei valittamista, oma valinta;
hirvittävänä vaivaava pakko nähdä kokonaisuuksia.
Hengitys leijuu pilvinä tunturin kuvetta
ja sataa lumelle lumena.
Kun vihdoin katsoo kotimaahansa, siellä on talvi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!