HAVAiNTOLOiTA YNNÄ MUUTA
Aika hiljaista on. Jokseenkin. Silloin tällöin tosin kuuluu tuulen lehahduksia latvaosissa. Viimeisimpiä tykkyjä jäljelle jääneistä tipahtelee satunnaiseen tahtiin sieltä ja täältä, tehden siloteltuun pintaan mukavan näköisiä uppokuvioita. Eikä äänikään - sekään, mikään hullumpi ole. Pehmeä tumps!
Sopulin jäljet ilmestyvät reiästä ja jatkuvat muutaman metrin, pujahtavat sitten uuteen reikään. Portimon yli ristiin, kylläinen ollut kun ei perään sukeltanut.
Taivas enteilee poudan ja umpuilman välillä. Ei näytä tietävän kummallekkohan alkaisi vai alkaisiko millenkään. Hajanaisia pilven reuhakkeita kulkee tästä katsoen myötäseen, peittäen välillä yläpilvistä heijastuvaa aamun valoa.
Outoja hetkiä, kummia tuntemuksia saa aikaseksi kun väliin varjot erottuvat ja välillä ei sitten ensimmäistäkään, ei sitten missään. Vain suoraan alaskäsin katsottaessa näkyy lumeen uurtuneista jäljistä varjot. Jonkun metrin päästä ei erotu tulojäljet. Ja hetken päästä taas erottuu.
Silmä ei meinaa tottua tähän lumoukseen. Tai tottuuhan se nyt tietysti - ajan kanssa, mutta humeetti se on joka panee vastaan. Yrittää tolkuta ettei tällainen ole kertakaikkisseen mahdollista. Mutta on se vain - täällä. Ja se kyllä hipaisee sielua raskaalla höyhenellä. Nielaisemaan pistää kun sen oivaltaa.
Aistinnot seuraavat vauhdilla, tuntuu ettei niitä ehdi kaikkia ylös panna. Varjottomuus kaivaa vielä poteroa sielussa kun korvakäytävistä jo tukkii uutta tietoa. Lahea hiljaisuus. Koskaan ennen kuulumaton hiljaisuus. Ei tietä eikä autoa kilometrien päässä. Välissä jumalaton tunturin mötikkä, tuhannen kerrostalon kokoinen. Sen takana ulvokoot nelipyöräiset hirviöt, yli tai läpi ei ääni kanna.
Eikä kuulu moottorikelkan pörinäkään. Pysähtynyt tuuli. Pysähtynyt metsä. Sopivan hämärä, että kun hiljenee, niin sen kyllä erottaa. Se ympäröi täydellisesti kuulijansa sellaisena pehmeän paksuna rinkinä kuin Bostonkakku. Tuntuu että siitä voi leikata siivuja, asettaa talriikille ja tarjota muillekkin.
Se täytyy näissä oloissa käsittää, että kanelintuoksu puuttuu, jos sitä ei satu rintataskussa tupsausta olemaan.
Tämä on erilainen hiljaisuus, pehmeä, vieressä kiehnäävä, iholle tukkiva. Ääneen aloitettu sana vaimenee huulilla ennen kuin sen kerkeää kokonaan ulos karkuuttaa. Tyhjä homma, tähän pehmeyteen se livahtaisi huomaamattomasti, sujahtaisi pehmoseen sisälle ja jäisi sinne. Ei se kannatte, ei sitä kukaan kuulisi.
Tuossa parin sadan metrin päässä on toisin, aukealla, tunturin kupeen viltossa, toisella käsin pahta jonka ylle kaartuu luminen hatturäystäs.
Siinä on erilainen hiljaisuus, on jo tullessa koettu. Hiljaisuus, jossa toista poskea suutelee vilu, sitä valosta pois päin olevaa ja toista kuumottaa. Ääntä ei kuulu, mutta koko aistimus on kova. Jos äänen päästäisi, se ampaisisi oitis suoraa päätä pahtaaseen ja siitä kaikuna takaisin korvaan jotenkin metallisena metakkana. Jääköön huutamatta.
Sauvat sentään kolahtaa toisiinsa. Se saa jostakin kiepistä ryntäämään pakolentoon kiroilevan riekon. Sadattelullaan se herättää mukaansa koko parven. Kahdeksan ääntä ryntää pahdan kylkeen, sinkoaa takaisin kakofoniana joka absorboituu kidemassaan ja kuolee pois. Hetken päästä on tilalla taas entinen kova hiljaisuus.
Jälkien vanat tulevat skaidista, siellä on ortta, ovat ruokailleet, sitten ponnahtaneet liitolentoon ja sukeltaneet kieppiin.
Jäljet kertovat.
Poroparttion jotos kiemurtelee tunturin kuvetta, leviää välillä kiekeröksi ja jatkuu taas kohta jotoksena.
Tuntemattomaksi jäävä mies- tai naishenkilö nojailee vielä tuokion sauvoihinsa. Tekee sitten lappalaiskäännöksen ja laskettaa pois. Paikalle lehahtaa kuukkeli kuolpunasta ja jää pää kallellaan ihmettelemään vihreän keltaista reikää lumessa. Kevääseen ja ensi oraisiin kun sen mielestä on vielä parisen kuukautta aikaa.
Sopulin jäljet ilmestyvät reiästä ja jatkuvat muutaman metrin, pujahtavat sitten uuteen reikään. Portimon yli ristiin, kylläinen ollut kun ei perään sukeltanut.
Taivas enteilee poudan ja umpuilman välillä. Ei näytä tietävän kummallekkohan alkaisi vai alkaisiko millenkään. Hajanaisia pilven reuhakkeita kulkee tästä katsoen myötäseen, peittäen välillä yläpilvistä heijastuvaa aamun valoa.
Outoja hetkiä, kummia tuntemuksia saa aikaseksi kun väliin varjot erottuvat ja välillä ei sitten ensimmäistäkään, ei sitten missään. Vain suoraan alaskäsin katsottaessa näkyy lumeen uurtuneista jäljistä varjot. Jonkun metrin päästä ei erotu tulojäljet. Ja hetken päästä taas erottuu.
Silmä ei meinaa tottua tähän lumoukseen. Tai tottuuhan se nyt tietysti - ajan kanssa, mutta humeetti se on joka panee vastaan. Yrittää tolkuta ettei tällainen ole kertakaikkisseen mahdollista. Mutta on se vain - täällä. Ja se kyllä hipaisee sielua raskaalla höyhenellä. Nielaisemaan pistää kun sen oivaltaa.
Aistinnot seuraavat vauhdilla, tuntuu ettei niitä ehdi kaikkia ylös panna. Varjottomuus kaivaa vielä poteroa sielussa kun korvakäytävistä jo tukkii uutta tietoa. Lahea hiljaisuus. Koskaan ennen kuulumaton hiljaisuus. Ei tietä eikä autoa kilometrien päässä. Välissä jumalaton tunturin mötikkä, tuhannen kerrostalon kokoinen. Sen takana ulvokoot nelipyöräiset hirviöt, yli tai läpi ei ääni kanna.
Eikä kuulu moottorikelkan pörinäkään. Pysähtynyt tuuli. Pysähtynyt metsä. Sopivan hämärä, että kun hiljenee, niin sen kyllä erottaa. Se ympäröi täydellisesti kuulijansa sellaisena pehmeän paksuna rinkinä kuin Bostonkakku. Tuntuu että siitä voi leikata siivuja, asettaa talriikille ja tarjota muillekkin.
Se täytyy näissä oloissa käsittää, että kanelintuoksu puuttuu, jos sitä ei satu rintataskussa tupsausta olemaan.
Tämä on erilainen hiljaisuus, pehmeä, vieressä kiehnäävä, iholle tukkiva. Ääneen aloitettu sana vaimenee huulilla ennen kuin sen kerkeää kokonaan ulos karkuuttaa. Tyhjä homma, tähän pehmeyteen se livahtaisi huomaamattomasti, sujahtaisi pehmoseen sisälle ja jäisi sinne. Ei se kannatte, ei sitä kukaan kuulisi.
Tuossa parin sadan metrin päässä on toisin, aukealla, tunturin kupeen viltossa, toisella käsin pahta jonka ylle kaartuu luminen hatturäystäs.
Siinä on erilainen hiljaisuus, on jo tullessa koettu. Hiljaisuus, jossa toista poskea suutelee vilu, sitä valosta pois päin olevaa ja toista kuumottaa. Ääntä ei kuulu, mutta koko aistimus on kova. Jos äänen päästäisi, se ampaisisi oitis suoraa päätä pahtaaseen ja siitä kaikuna takaisin korvaan jotenkin metallisena metakkana. Jääköön huutamatta.
Sauvat sentään kolahtaa toisiinsa. Se saa jostakin kiepistä ryntäämään pakolentoon kiroilevan riekon. Sadattelullaan se herättää mukaansa koko parven. Kahdeksan ääntä ryntää pahdan kylkeen, sinkoaa takaisin kakofoniana joka absorboituu kidemassaan ja kuolee pois. Hetken päästä on tilalla taas entinen kova hiljaisuus.
Jälkien vanat tulevat skaidista, siellä on ortta, ovat ruokailleet, sitten ponnahtaneet liitolentoon ja sukeltaneet kieppiin.
Jäljet kertovat.
Poroparttion jotos kiemurtelee tunturin kuvetta, leviää välillä kiekeröksi ja jatkuu taas kohta jotoksena.
Tuntemattomaksi jäävä mies- tai naishenkilö nojailee vielä tuokion sauvoihinsa. Tekee sitten lappalaiskäännöksen ja laskettaa pois. Paikalle lehahtaa kuukkeli kuolpunasta ja jää pää kallellaan ihmettelemään vihreän keltaista reikää lumessa. Kevääseen ja ensi oraisiin kun sen mielestä on vielä parisen kuukautta aikaa.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
