KEVYTTÄ ELÄMÄÄ
Eipä se ole, päivän aikaan, mikään Unni-Sikká Rosnakoff'n elämässä oikeastaan muuttunut. Muudan kunnanvaltuutetuksi itsensä esitellyt kenokaula kävi kukkoilemassa työmaalla. Sille olisi pitänyt rynnätä ovet aukomaan ja jalkoja suutelemaan. Etenkin tuo vallasta pöhöttynyt menetti lopullisen luottamuksen yhteiskunnan köyhienpalveluun kun joutui muiden tavoin jonottamaan kirjojen ylöspanoa.
Oli pari sen verta ravakkaa kaveria edellä jonossa että ei tämä rotta hirvinnyt kyynerpäitä käyttää, alkoi vasta sitten sättimään kun olivat poistuneet.
Unni-Sikká antoi tulvan mennä toisesta korvasta suomeksi sisään, toisesta saameksi ulos. Näitä paskapäitä riittää maailman sivu. Ei ole pelkoa että ehtyvät vallastaan kusipäistyneet.
Vaan kun ehtoo koitti, Unni-Sikká pukkasi ja pakkasi kampeensa sosiaalitilassa ja hivautti itsensä Matkahuollon eteen Eskelisen pikaa odottelemaan. Sopivasti sattui kyyti, kerkesi pistäytyä Siwasta leivän nappaamassa.
Hyvin kerkesi.
Linja-autossa normaaliset rutiinit ja tunnin päästä jo jäi pysäkillä pois ja sipsutteli syrjemmälle parkatun Linksinsä luo. Pakkasta semmoinen 5-7 astetta, joten kohtu pukemisella selvisi loppumatkasta. Sen verta oli mutkaa, että eipä siinä kerennyt juuri vilulla karauttaa.
Puolen tunnin kuluttua neiti Unni-Sikká Rosnakoff karautti pirttinsä rantteelle. Sorhasi Linksin lähtöasentoon, väänsi hanikan kiinni ja kampesi satulasta. Tarkisti polttoaineen. Kävi hakemassa aamunkoissa viikkaamansa hupun ja levitti sen kelkan päälle. Vilkaisi ympäristöön ja astui sitten porstuaan ynnä pirttiin.
Ensimmäiseksi ovenpielessä sytytti kynttelin. Sille oli paikka ihan sitätehen pihtipielessä. Sitten ripusteli kamppeensa asiaan kuuluville paikoille. Tämä neiti ei ollut sitä naarastyyppiä joka hujautteli riepujaan minkä millekin toolin selkänojalle hujalleen. niin kuin silloin tällöin on joku saattanut nähdäkin jossakin toisessa taloudessa. Tissiliivit toolin karmilla, kaatiot toisen, sukkahousut mytyssä tiskikomuutin päällä tai siihen suuntaan.
Ei, tämä Unni-Sikká oli järjestyksen iniminen, alukamppeet, jos ne ei olleet päällä, olivat ne sitten yhtä täsmällisessä järjestyksessä jossakin sopivassa paikassa kuin ikään työmaallaan kirjastossa kirjat hyllyssä.
Kun kerrospukeminen oli purettu ja lepposta angoravillaa oli saatu tilalle, kävi Unni-Sikká hällan kimppuun. Latasi pesän ja siirsi heti 10 litran kattilan varimaan levylle. Sitten heti perään latasi leivinuuniinkin pesällisen ja tuikkasi siihenkin tulen. Nyt vasta oli aikaa istahtaa kiirumpi aika pois ämmin perintöä olevassa kiikkustoolissa.
Pyöritteli aikansa päivän sattumuksia, pieniä pilkahduksia, päästi lievän huokauksen, hartiat tuskin kohosivat. Laski sitten rentoutuneena pahentunutta ilmaa ja alkoi suunnittelemaan kevyttä einestä, oikeastaan pelkkää iltapalaa.
Oikeastaan oli havaittavissa hämärässäkin valon ja ilon pilkahdus kasvoilla. Unni-Sikká muisti nimittäin ostamansa kokojyväisen vehnäleivän.
Vehnäleivän? Naarasiniminen? Ehtoolla? Saattaa joku lukija mielessään tätä pähkäillä, mutta kyllä tämä naaras oli omista tykötarpeistaan hyvin perillä, lukenut iniminen kun oli ja muuten täyspäinen.
Vaikka istumatyötä etupäässä tekikin, niin liikuntaa tuli ilman erillistä hölkkäkuuria tai jumppasalia ihan vain elämäntapansa varjolla.
Niin että eipä siinä pari-kolme viipaletta kokojyvää ehtoollakaan isommin punkeromahaa pukkaa tekemään.
Suoraan sanottuna Unni-Sikká oli perso kaikelle sellaiselle joka maistui hyvälle suussa. Näihin leivänpäällisiin kuuluivat: paremmin suolattu voi, kermajuustot, metsästäjämakkara, suolaliha, uunikinkku, tönkkösuolattu lohi, savustetuista pallas sekä ankerias, hätäpäissään willi-siikakin, mutta kun elo-syyskuussa savustetun tammukan järjesteli voinpitotelineen päälle ja haukkasi, niin myönnettävähän se oli. Kyllä silloin tuntui olo hyvin prinsessamaiselta.
Ehken se punainen matto puuttui, mutta tilalla oli siitä edestä syvä hiljaisuus, kurjen huuto rimmillä, luohtan perällä.
Perkele. Silloin oli Unni-Sikká Rosnakoff onnensa kukkuloilla. Sellaisen tunteen joka oli vain omiaan vahvistamaan käsitystä oikean elämäntavan valitsemisesta.
Näistä humeetin huuruisista muisteluista, joihin ämmin kiikkustoolissa saattoi hyvinkin herkästi livahtaa, Unni-Sikká palasi takaisin tuvan todellisuuteen. Nousi ja lisäsi hällaan puun tai pari, vilkaisi leivinuunin tolaa ja pienensi vetoa.
Sytytti sitten pöydän päällä roikkuvan öljylampun ja alkoi puuhastelemaan pieniä asioita järjestykseen, nakkasi kahvipannun siinä sivussa hällan levylle myös.
Näpräsipä äänen myös pienen transistoriradioon ja antoi YLEn ykköseltä tulvia klassista puuhiensa lomaan.
Pistäysi porstuan konttorissa ja palasi kädet täynnä mieltäkiehtovaa pöydän ääreen. Tekaisi voileipänsä ja haukkoi somaan suuhunsa, tällä erää vain Baltian prinsessaa, Wurstin suolalihaa ja Kotivaran venäläistä. Jälkiruuaksi veteen sekoitettua kaakaota. Ei jälkipuheita.
Kaakao oli hyvin tähellinen tarvike, sillä pysyi verenpaineet ja kolesteroolit apteekinhyllyssä. Näin oli tehnyt itselleen selväksi Unni-Sikká ja piti päänsä, eikä ollut työterveyslääkärillään asiaan ensimmäistäkään poikkipuolista sanaa.
Ehtoo oli taas kiertynyt hyvän matkaa. Neitokainen nousi, otti taskulampun lipaston päältä, sujautti pienet jalkansa huopatossun teriin ja pujahti portuan kautta rantteen perälle huussiin. Sihisi aikansa voimallisesti, niin että pihan yli kontiainen suussa kiiruhtava portimokin pysähtyi tuokioksi ihmettelemään ääntä, mutta jatkoi sitten matkaansa rossipohjan alle.
Unni-Sikká palasi pirttiin. Otti kauhalla varinutta vettä suuresta kattilasta. Kaatoi sen komuutinpäällä olevaan pesufatiin. Riisuutui sitten ilkosilleen ja kurotti pesasemaan sienellä kainalonsa. Saunominen tapahtui sivistyneesti viikonloppuna.
Hujautti toimituksen tehtyään veden wanhan ajan kaatoviemäriin, sen verta oli mukavuutta sentään laitattanut.
Otti sitten uudemman kauhallisen, kokeili sopivaksi, laski pesufatin lattialle ja kykistyi ylle ja pesaisi alakerran. Kumosi tähteet viemäriin.
Kuivasi itsensä, kiikutti tissiliivit ja kaatiot pyykkikoriin, otti kaapista uuden setin ja viritteli ylleen.
Jäljellä oli enää uunin hiillostus ja yökuntoon laitto. Sitten vaan pujahdus ämminperua olevan lammaswällyn alle ja soutelemaan Höyhensaarten suuntaan.
Näin oli suurinpiirtein erään Unni-Sikká Rosnakoff'n vuorokausi lähes umpeutunut. Vain unimaailma oli enää elämättä.
Jotenkin tuntuu että silloin oltaisiin jo liian intiimillä aluella jos me peiton alle kurkistaisimme, joten antaapa olla. Ei muuta kuin hyviä unimatkoja Unni-Sikálle. Minä sytytän kuun loimottamaan maisemaa, näkeepähän paremmin liikkua.
Oli pari sen verta ravakkaa kaveria edellä jonossa että ei tämä rotta hirvinnyt kyynerpäitä käyttää, alkoi vasta sitten sättimään kun olivat poistuneet.
Unni-Sikká antoi tulvan mennä toisesta korvasta suomeksi sisään, toisesta saameksi ulos. Näitä paskapäitä riittää maailman sivu. Ei ole pelkoa että ehtyvät vallastaan kusipäistyneet.
Vaan kun ehtoo koitti, Unni-Sikká pukkasi ja pakkasi kampeensa sosiaalitilassa ja hivautti itsensä Matkahuollon eteen Eskelisen pikaa odottelemaan. Sopivasti sattui kyyti, kerkesi pistäytyä Siwasta leivän nappaamassa.
Hyvin kerkesi.
Linja-autossa normaaliset rutiinit ja tunnin päästä jo jäi pysäkillä pois ja sipsutteli syrjemmälle parkatun Linksinsä luo. Pakkasta semmoinen 5-7 astetta, joten kohtu pukemisella selvisi loppumatkasta. Sen verta oli mutkaa, että eipä siinä kerennyt juuri vilulla karauttaa.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Puolen tunnin kuluttua neiti Unni-Sikká Rosnakoff karautti pirttinsä rantteelle. Sorhasi Linksin lähtöasentoon, väänsi hanikan kiinni ja kampesi satulasta. Tarkisti polttoaineen. Kävi hakemassa aamunkoissa viikkaamansa hupun ja levitti sen kelkan päälle. Vilkaisi ympäristöön ja astui sitten porstuaan ynnä pirttiin.
Ensimmäiseksi ovenpielessä sytytti kynttelin. Sille oli paikka ihan sitätehen pihtipielessä. Sitten ripusteli kamppeensa asiaan kuuluville paikoille. Tämä neiti ei ollut sitä naarastyyppiä joka hujautteli riepujaan minkä millekin toolin selkänojalle hujalleen. niin kuin silloin tällöin on joku saattanut nähdäkin jossakin toisessa taloudessa. Tissiliivit toolin karmilla, kaatiot toisen, sukkahousut mytyssä tiskikomuutin päällä tai siihen suuntaan.
Ei, tämä Unni-Sikká oli järjestyksen iniminen, alukamppeet, jos ne ei olleet päällä, olivat ne sitten yhtä täsmällisessä järjestyksessä jossakin sopivassa paikassa kuin ikään työmaallaan kirjastossa kirjat hyllyssä.
Kun kerrospukeminen oli purettu ja lepposta angoravillaa oli saatu tilalle, kävi Unni-Sikká hällan kimppuun. Latasi pesän ja siirsi heti 10 litran kattilan varimaan levylle. Sitten heti perään latasi leivinuuniinkin pesällisen ja tuikkasi siihenkin tulen. Nyt vasta oli aikaa istahtaa kiirumpi aika pois ämmin perintöä olevassa kiikkustoolissa.
Pyöritteli aikansa päivän sattumuksia, pieniä pilkahduksia, päästi lievän huokauksen, hartiat tuskin kohosivat. Laski sitten rentoutuneena pahentunutta ilmaa ja alkoi suunnittelemaan kevyttä einestä, oikeastaan pelkkää iltapalaa.
Oikeastaan oli havaittavissa hämärässäkin valon ja ilon pilkahdus kasvoilla. Unni-Sikká muisti nimittäin ostamansa kokojyväisen vehnäleivän.
Vehnäleivän? Naarasiniminen? Ehtoolla? Saattaa joku lukija mielessään tätä pähkäillä, mutta kyllä tämä naaras oli omista tykötarpeistaan hyvin perillä, lukenut iniminen kun oli ja muuten täyspäinen.
Vaikka istumatyötä etupäässä tekikin, niin liikuntaa tuli ilman erillistä hölkkäkuuria tai jumppasalia ihan vain elämäntapansa varjolla.
Niin että eipä siinä pari-kolme viipaletta kokojyvää ehtoollakaan isommin punkeromahaa pukkaa tekemään.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Suoraan sanottuna Unni-Sikká oli perso kaikelle sellaiselle joka maistui hyvälle suussa. Näihin leivänpäällisiin kuuluivat: paremmin suolattu voi, kermajuustot, metsästäjämakkara, suolaliha, uunikinkku, tönkkösuolattu lohi, savustetuista pallas sekä ankerias, hätäpäissään willi-siikakin, mutta kun elo-syyskuussa savustetun tammukan järjesteli voinpitotelineen päälle ja haukkasi, niin myönnettävähän se oli. Kyllä silloin tuntui olo hyvin prinsessamaiselta.
Ehken se punainen matto puuttui, mutta tilalla oli siitä edestä syvä hiljaisuus, kurjen huuto rimmillä, luohtan perällä.
Perkele. Silloin oli Unni-Sikká Rosnakoff onnensa kukkuloilla. Sellaisen tunteen joka oli vain omiaan vahvistamaan käsitystä oikean elämäntavan valitsemisesta.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Näistä humeetin huuruisista muisteluista, joihin ämmin kiikkustoolissa saattoi hyvinkin herkästi livahtaa, Unni-Sikká palasi takaisin tuvan todellisuuteen. Nousi ja lisäsi hällaan puun tai pari, vilkaisi leivinuunin tolaa ja pienensi vetoa.
Sytytti sitten pöydän päällä roikkuvan öljylampun ja alkoi puuhastelemaan pieniä asioita järjestykseen, nakkasi kahvipannun siinä sivussa hällan levylle myös.
Näpräsipä äänen myös pienen transistoriradioon ja antoi YLEn ykköseltä tulvia klassista puuhiensa lomaan.
Pistäysi porstuan konttorissa ja palasi kädet täynnä mieltäkiehtovaa pöydän ääreen. Tekaisi voileipänsä ja haukkoi somaan suuhunsa, tällä erää vain Baltian prinsessaa, Wurstin suolalihaa ja Kotivaran venäläistä. Jälkiruuaksi veteen sekoitettua kaakaota. Ei jälkipuheita.
Kaakao oli hyvin tähellinen tarvike, sillä pysyi verenpaineet ja kolesteroolit apteekinhyllyssä. Näin oli tehnyt itselleen selväksi Unni-Sikká ja piti päänsä, eikä ollut työterveyslääkärillään asiaan ensimmäistäkään poikkipuolista sanaa.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Ehtoo oli taas kiertynyt hyvän matkaa. Neitokainen nousi, otti taskulampun lipaston päältä, sujautti pienet jalkansa huopatossun teriin ja pujahti portuan kautta rantteen perälle huussiin. Sihisi aikansa voimallisesti, niin että pihan yli kontiainen suussa kiiruhtava portimokin pysähtyi tuokioksi ihmettelemään ääntä, mutta jatkoi sitten matkaansa rossipohjan alle.
Unni-Sikká palasi pirttiin. Otti kauhalla varinutta vettä suuresta kattilasta. Kaatoi sen komuutinpäällä olevaan pesufatiin. Riisuutui sitten ilkosilleen ja kurotti pesasemaan sienellä kainalonsa. Saunominen tapahtui sivistyneesti viikonloppuna.
Hujautti toimituksen tehtyään veden wanhan ajan kaatoviemäriin, sen verta oli mukavuutta sentään laitattanut.
Otti sitten uudemman kauhallisen, kokeili sopivaksi, laski pesufatin lattialle ja kykistyi ylle ja pesaisi alakerran. Kumosi tähteet viemäriin.
Kuivasi itsensä, kiikutti tissiliivit ja kaatiot pyykkikoriin, otti kaapista uuden setin ja viritteli ylleen.
Jäljellä oli enää uunin hiillostus ja yökuntoon laitto. Sitten vaan pujahdus ämminperua olevan lammaswällyn alle ja soutelemaan Höyhensaarten suuntaan.
Näin oli suurinpiirtein erään Unni-Sikká Rosnakoff'n vuorokausi lähes umpeutunut. Vain unimaailma oli enää elämättä.
Jotenkin tuntuu että silloin oltaisiin jo liian intiimillä aluella jos me peiton alle kurkistaisimme, joten antaapa olla. Ei muuta kuin hyviä unimatkoja Unni-Sikálle. Minä sytytän kuun loimottamaan maisemaa, näkeepähän paremmin liikkua.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
Päänsisäinen googlekääntäjä on aika näppärä, vaikka vain kaksikielinenkin.
VastaaPoistaMutta vatsa alkoi ikävästi kurahdella kun luin tuon sawustettavien kalojen luettelon, varsinkin ankeriaan ajattelu tuo veden kielelle. Viikonloppuna pääsin ensimmäistä kertaa maistelemaan savustettua Vuoksen sampea, maku ja olemus oli pitkälti samanlainen kuin savumatikassa elikkäs oikein kelvollinen.
Kyllä on kotoisan oloista Unni-Sikkán elo ja olo.
VastaaPoistaEipä tuosta juurikaan mitään uupunut.
Vähän kävi sääli sitä kontiaista..
Demetriukselle:
VastaaPoistaJaaa-a, savumatikkaapa ei ole tullutkaan kokeiltua.
Nyljetäänkö tuo epeli ennen savustamista vai ?
Arjaannelille:
Jos kaikki on valmista, ei ole muuta kuin elää.
Savustan mateen nahkoineen, liha irtoaa nahasta oikein nätisti kypsänä.
VastaaPoistaHienomakuinen savustettu ruijanpallas soputuu myös OK:n kranttuun kitalakeen. Vähän omaatuntoa motkotuttaa, koska laji on erittäin uhanalainen.
VastaaPoistaLohtuna on, että sen yksilön kappale joka leivän vieressä odottaa huutoreikään viemistä on jo vainaa, jolle arvoisensa muistopalvelus on mieluisa, harras nautinta.
Demetriukselle:
VastaaPoistaTuota täytyy kyllä kokeilla tänä talvena.
OK'lle:
Kyyyyyllä savustettu ruijanpallas hukankin kitaan mukavan häiväyksen paratiisista tuo.
Jos pyydetyn kalan roskiin nakkaisi, se se vasta rikollista olisikin.