HOUKUTUS

HOUKUTUS

Humiseva yö,
viehättää kun saa havahtua kaakon lauluun,
virota takaraivoon piirtyneeseen muistimerkintään.

Tuuli on siis kääntynyt uinun aikana päinvastaseen;
sen minkä eilissä kopristi luoteinen kampuraksi,
on sitten pian mössöä tossun alla.

Tämä selvää jo ennen varsinaista ylösnousua;
vielä selkäpiillään maaten,
kokeneen mestarilaiskurin tapaan.

Kovin nopeasti sujahtelevat aistimukset harmaassa,
puikkivat eeskahtaalle kurkiaisessa johtopäätökset,
putkahtavat kielen päälle sanomista vartoomaan.

Ja kuulijaa,
joka uinuu täyttä häkää Höyhensaaren untuvissa,
reisi vihjailevasti paljastuneena;
houkutus on niin kutkuttava että huokaus.

Silmä kyllä jatkaisi peiton alle,
mutta kun se Putin puhaltaa - vongahtelee räystäissä,
ulajaa tovin nurkissa intoutuessaan.

Valkoisen reiden arvoitus saa odottaa;
tulkoon tyvenempi sarastus.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MiTTAUSTYÖ

MiTTAUSTYÖ

Huomenna on sitten totiset paikat;
saapas näkee mitä kenkä tekee -
pitääkö wanha sanonta paikkansa -,
päivän pitäisi olla kukon askelta pidempi.

On hyvinkin mahdollista,
saattaa olla jopa,
että kun kukonaskelmittari unohtui aivan tyyten
toiseen kinkerpiiriin,
niin tässä joutuu sieppaamaan lokkilinnun lennosta
ja mittaamaan sillä.

Mitattava se nyt kuitenkin on,
ei kahta puhetta,
liian pitkään hautunut mielessä.

Nappaaminen vain on kovin työlästä;
täytyy asettua rannikolle - meren rajaa liki
ja näytellä kuolleen hylkeen raatoa.

Näin optimistina se vaikuttaa aika helpolta,
isäinmaasta kantautuvien uutisten perusteella
naamailmeeni on kuulemma - jo hyvän tovin -,
muistuttanut eniten kuollutta hyljettä.

Siispä tänään pontevin mielin suhtautumaan eloon,
se vaikuttaa oloon kun huominen tulee.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

JALAT HARALLAAN

JALAT HARALLAAN

Pienen pieni kipakka pakkanen innostaa kovin,
sen tuoksinassa tulee hökäistyä sielulle;
haikailepa tovi vaikka voissa paistettua rautua.
Tuokion maistelee ruoja viime talvista takaumaa,
alkaa sitten oitis hurlumhein.

Tuura pitäisi ottaa - vermeet kasata reppuun,
lähteä paarustamaan järven selkään;
että sellainen haihatus.

Käy päälle kuin poliittinen syöttiläs vaalien alla,
on ystävää,
lepertelee ja kehuu - saa lopulta jankutuksen
kyllästämän zombien nousemaan,
varttamaan itsensä,
haalimaan vaaditut romppeet
ja pakkaamaan ne reppuun.

Sitten vaan menoksi,
sielun pentele räksyttää pahaisen piskin tavoin,
yllyttää oijustamaan:
"Tuosta vaan - suoraan parhaalle rautupaikalle."

Hullu mikä hullu - ritisevää kuvastinta myöten,
jalat harallaan -,
tuuralla reikiä lyöden;
samalla jo mielessään ensimmäistä syöden.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ANARKiSMiA

ANARKiSMiA

Tuota tuonnempana,
vielä jossain takana tulevaisuudessa näkymättömissä,
siellä on varmasti auvoisa huomen odottamassa;
sikälikki mikälikki pilvillä ei ole juuri silloin,
kuin sattumalta kinaa sijasta taivaanpiirillä.

On vain aavistus,
vähäpätö sellainen - haikuma pelkkä -,
perustuu runsaaseen kokemukseen vastaavasta,
sillä aanat ovat tulleet tuttavallisiksi,
oikein hyvin lähelle vuosikymmenten saatossa.

Heittäytyminen intuitioiden huomaan;
se antaa aikaa muulle - joutavalle -,
säntillisten ihmisten maailmassa säntäilyn sijaan.

Runoudelle, haihatteluille, sielun lennätykselle...
sanaleikeille,
kaikelle mitä vaan sattuu päähän pälkähtämään.

Antautuminen sielunsa vietäväksi
on hunsvotin huliganismia tosiasioiden pyhässä
jäykässä järjestyksessä.

Rietasta anarkismia,
ryöttäsyntisen turmeluksen kiihko näkimissä
tulenkarvaisena kiimana kiiluen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ON ViELÄ TYVEN

ON ViELÄ TYVEN

Merellä on synkeä änkyrä,
uhkaavasti pusertuu orastavan valon selkään,
rusentaa pelkällä massiivisuudellaan
horisontin takaiset ujohkot pilviheijastukset.

Sipirjan suunnasta tuo kuva vyöryy,
on pian täällä päällä,
eikä häntäpäätä näy lain.
Vain loppumaton jono synkkiä ilmiöitä,
toinen toisiinsa liimaantuneina erottumattomina.

Levottomat eetokset saavat vauhtia,
imevät voimaa tuosta puolen maailmaa kattavasta;
yltyvät kyltymättömään ounasteluun
arvaamattoman lähitulevaisuuden kohtaloista
meidän poloisten rannan asukkien kohdalla.

Nyt on vielä tyven;
niinpä oikein mieluusti sitä kuulisi tässä välissä
Hatšaturjanin johtavan Prahan sinfoniaorkesteria.

Soittamassa Spartacusta;
sellainen viihdyttäisi,
laannuttaisi kiihtymystä kenties.

Antaisi mörön nousta kylän ylle kaikin mokomin
ja olla olevinaan jokin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KULTASENi

KULTASENi

Aivan tieten tahtoin tänne huikeaan,
kotitunturin kiirelle maailmoja katselemaan
paarustimma frouan kera;
leikin päältä kuluvan vuoden aanoja arvioimaan.

Hylkeen nahalla ulkovuorattuja humeetteja
ei paljon hytkäytä Pohjan Akan tuliset poskipusut;
eikä pääse viima hipiällä riipaisemaan,
kalvosimet tukittu lumilukoilla.
Ja muutenkin lempeää.

Kyllä tässä nyt passaa suuntaan jos toiseen tähytä,
tosin osin yhä aukottoman pilvikatteen alla,
mutta kuitenkin kalliopahdan suojassa;
humisemattomassa.
Ajatukset melkein kuulee,
silmiin katsominen piisaa oikein hyvin.

Jo pelkät eetokset lämmittää - sellaiset kuin:
"Olen varma kultaseni että joskus tässä salissa,
tällä hyllyllä merelle päin,
soi vielä Fältin Kallen messinkipeltipiippu;
ketarat sillä leppasee tuossa tyhjän päällä.
Bluesia törisyttää - sellaista haikeaa
kuin tuo Haavruuan laulu tuolla karin nokalla."

Ja froua hymyilee Monaliisasti - silittää päätä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SiLMÄNKÄÄNTÖJÄ

SiLMÄNKÄÄNTÖJÄ

Huimia sinisiä otteita taivaasta käsin,
peli ei ole vielä pelattu,
parasta ennen viimeiseen käyttöpäivään on hyvä tovi.

Pilvipeitteen ratkeamiset,
repeilyjen raoista kiirivät valonsäteet,
jos luoja suo - hyvinkin suuret aukot -,
ne osaavat valaista maiseman niin oudon kummasti,
että saavat äkkinäisen pään sekaisin,
oitis, ilman minkään sortin kemiallista puudutusta.

Siinä sitä sitten haahuillaan -
jossain keskellä eimitään - missä on itä,
entä länsi?

Sormi kyynerpäätä myöten suussa
kun net vielä muutama tovinen sitten vaikuttivat
olevan tyyten eri suunnalla - eivätkä sitten olekaan;
siellä normaalissa päähän iskostuneessa.

Valon peijakas,
se joka yltiöpäisenä hurjapäänä piileksii leikkisästi
pilvien katteen takana kaiken aikaa -
ollos koskaan sieltä häviämättä -,
sehän se näitä silmänkääntötemppuja tekee,
että on pimeää valoisana aikana;
kuin joskus toisinaan päinvastoin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KULiSSiT

KULiSSiT

Suojasäät veivät mennessään,
enää haikeita mielikuvia muistissa,
nooh - ehken jokunen sattumoisin,
näkymäntallentimella näpätty otos sähköruudulla;
pääsääntöisesti Pakanamaan karttoja ei enää ole
talojen suojanpuolen seinissä.

Kaikkinensa se oli upeaa nähtävää,
ikään kuin se olisi tehnyt arktisesta hysteriasta
vielä vaikuttavampaa,
kouriintuntuvampaa sellaisilla kulissin tapaisilla.

Aika on sen tällä erää ohi,
uutta möyräkkää tässä saa alkaa varromaan,
josko wanhasta muistista -
sitten talven niskan taituttua -,
varhaiskevään kuritus syöksisi tuulensa luoteesta
ja kurittaisi seutukuntaa hurlumhei.

Useampikin riivaus on tullut jo koettua
kun on aavistamattaan osunut täkäläisillä seuduin
niihin aikoihin kuikuilemaan...
allihaahkoja vahtaamassa.

Vaan mitäpä mitä - tulleet ovat hyö talvilomalle,
satama-altaassa porskuttelevat -,
pyrytti tai helotti.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TULVA

TULVA

Lämmin kuiskaus hämärän rajoilta,
Jäämeri siellä poskipusujaan leyhyyttää;
luode vienyt vedet parin sadan metrin taa,
kohina hiipunut suhinaksi;
vain kosteuden aistii.

Luodolla laulaa Haavruua,
suruvoitto kiertää santaisen rannan perukoita,
tutkii mutkien jokaisen onsilon ahteessa
ja kapuaa rantabulevardille sulavan lumipenkan yli.

Tuttu on laulu,
iätöntä tarinaa kertoo olemattomasta ajasta,
asioista joita oli ennen ihmisen keksimistä,
ennen jumalia,
ennen aikaa.

Helppo siihen on yhtyä ellei ole muita kuulijoita,
koirukin,
muutaman harjoitusulajamisen jälkeen rykäisee,
käy istumaan pakaroilleen,
päästää kitansa syöveristä sellaisen haiun
että räystäät käyvät parkumaan vuolaasti.

Kyynelvirrat täyttävät hulevesikaivot,
saavat meren tulvimaan maalle
ja sen ajan otuksilla on hauskaa muistellessaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SiELU AUKi

SiELU AUKi

On kulunut sangen pitkähkö tovi
etupäässä tuulen, kuun ja muun kera puuhastellen;
osansa lienee ominut napayön sinen ihastelu
asiaan kuuluvine vehtaamisineen.

Äkin yllättäin on tulta ikävä;
pitäisi päästä porisemaan levottomia -
sellaisia salaisia sinisiä höpsötyksiä,
jotka tuli myötämielisesti -
ja - tuntoisesti kuunneltuaan oitis polttaa.

Tuhoaa aina viimeiseen tuhkahippuun saakka,
ettei niistä jää todistusaineistoa jälkipolville
aina neljänteen - jopa viidenteen saakka,
jos oikein riettaita ovat.

Siispä lavitsalta ketaroille,
pörröistä ylle ja uksesta ulos paratiisiin;
kainalossa tervaroson vikuuttamaa janhusta,
pivossa kassara - toisessa liekinheitin.

Äkkiäkös siitä tulen tuskasta pääsee noilla kurin;
pian on loimu päällä uutta einestä vaatien,
muutama huiskaus noita-akan ajopelillä liioille lumille,
ynnä mustan kanan kylki liekkiin nojaamaan.

Sitten taljalle ja sielu auki.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TYNNÖRiTiLA

TYNNÖRiTiLA

Kaikessa kuviteltavissa olevassa soi,
kaikessa soi sinisen himmeä napayön blues,
autereen yllä keinuen leijuu;
ehtyneen kuun riekalaisten varjojen siekaleissa soi.

Arktisen hysterian huojuva tanssi
taustalla suloisen komppirenkutuksen rytke,
matalien rumpujen jytke.

Hurvitteleva keitos suruvoiton makeassa liemessä,
kirjokannen huomassa;
luomassa henkisen jaman toiviotilaa nuorennetun,
itseään suurenmoisemmaksi tuorennetun sielun
varjojenmaasta paluun sijaksi.

Loppua ei vielä näköpiirissä,
ei vaikka pitkällä silmällä katsoisi,
eikä hoppua,
ajanrattaan unettavaan tahtiin soljuu sinivirta
zenin katkeamattomana vyörynä.

Verkkaan tahtiin vaeltavat ihmisen lapset
tuulen huuhtomaa rantabulevardia koirujaan
langasta kauko-ohjaten.

Kaamoksen rajaaman sinisen tynnöritilan
täyttää hyödyllisyyden käsite alusta loppuun.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ZEN JA KOLAAMiSEN TAiTO

ZEN JA KOLAAMiSEN TAiTO

Kovin pitkällä ihminen on luomistyössään,
jos osaa erottaa toisistaan edes kymmenenkin lunta;
siinä välttyy paljolta turhalta työltä.

Kun vielä hallitsee sikäläiset valtatuulten suunnat,
niin silloin saattaa iloita -
jopa nauttia lumen ankarasta puurtamistyöstä,
ainakin salaisimmissa sisimmissään.
Se on zen.

Rakeet, viti, nattura, höyty sekä utukka,
ynnä ryyni-, puuteri-, sokeri- ja pyrylumi;
ne kannattaa aina köijätä myötätuuleen,
oman rantteensa rajamaille tai ohikin.
Sikäli mikäli mahdollista sikäläisittäin.

Tietenkin väkevässä uskossa siihen,
että puhaltava tuuli vie ne pysyvästi pois
ja pitääkin lemmot siellä kevään korville saakka.

Sen sijaan tuiskun aikaansaama nietos,
siinä missä tuprakan eli myräkän kasaama kinoskin
ja muukin vastaavanlainen palteisto;
sehän on tietty lohnittava ensin lapiolla kuutioiksi,
vasta sitten kolavälineen avulla siirrettävä
niille sopivaan kököttämispaikkaan joko somisteeksi
taikka ihan vain luovan työn muistomerkiksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

APUTiAK

APUTiAK

Ulkona myllertää kovin,
puhuttelee molemmin puolin humeettia;
on lemmosta eetosta puolesta
ja tovin vastaankin.

Saappa tuosta kinasta itsekkään selvää,
tolkusta puhumattakaan.

Loppujen lopuksi;
puhaltaa ankarasti ja ei,
riippuen siitä mille puolelle havainnon asettaa:

Sisäpiirissä mokoma huomio aivan yhdentekevää,
huushålli on tiivis joustava hirsikehikko.

Ulkosalla ei niinkään yhdentekevä,
sillä tietenkin tuulella siellä wimmattu kiima
päästä pujahtamaan lahean hereälle iholle
jostain päiväasun auki repsottavasta raosta;
tuottamaan kusiaisten polkuja hipiälle.

Jos kerran tätä Louhen tiivistämää eskimolunta
vielä sangenkin hyvin jatkuu,
puen polymeeripeskini - kopioin takapihalle aputiakin
ja harrastan sittemmin vähäpätöiset yöuneni
peuran nahkalla vuoratussa mursunnahkapussissa
aina kevätpäiväntasaukseen saakka.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TOTOABAN RAKKO

TOTOABAN RAKKO

Ei kahta puhetta,
kaamos on hiipumassa;
tavarataivaan helvetintulet loistavat niin kirkkaasti,
niin turmeltuneen irstaasti,
että punanutulla täytyy olla nokilasit suojana.

Nooh - itsepähän on palaksensa valinnut;
mitä sitä lähtee hyvää mieltä hölöttämään
ja jakamaan hyvässä uskossa kaiken maailman
kaupustelijoiden, publikaanien, kirjanoppineiden
ynnä muiden hämäränhenkien völjyssä.

Herrain kanssa joulusaunomista -
sikäli mikäli vain se suinkin on mahdollista -,
tulisi välttää hyvissä ajoin - ennen syntymäänsä jo.

Nimittäin sillä aikaa
kun hinkkaat sieluasi mäntysuovalla ruvelle,
taskusi tyhjennetään viimeisistäkin
onnen riekaleista pukusuojassa.

Mutta jos nyt kristuksensa tähden houkkana haluaa
aivan ehdottomasti oivallisimman lahjan ostaa,
niin se on sitten totoaban rakko.

En ole koskaan miettinyt onko runoni kirjallisuutta
ja silti minulla on kovin usein iktsuarpok.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MYRÄKKÄ

MYRÄKKÄ

Sellainen,
sanotaanko käsin kosketeltava hiljaisuus;
kaiken pysähtyneen saanto ennen lopullista,
ennen ensimmäisiä tuulen ääniä nurkassa
tai räystään pielessä.

Odotuksen tahmea juoksu eetosvuon seassa,
kuuntelua herkällä korvalla,
pienimmätkin eriäänet säpsäyttävät,
saavat humeetin liikahtamaan kuuluman suuntaan.

Vaikka päällisin puolin kaikki on kohdallaan,
viimeisimmätkin tarkistukset tehty,
tietyt piisinpeltikuoren kolahdukset noteerattu;
silti - silti vain,
kuin ikään varmuuden vuoksi aavistellen,
mahdollisia ylimääräisiä enneääniä epäillen.

Aanojen ryöppy on silkkaa peruskamaa,
etenkin laukkaavaisten mielikuvitusten riettaina
huikentelevissa eetosten juoksuissa.

Ja milläpä sen pysäytät;
ei ole suitsittu - intoa vaan saa ulajamisista,
yltyy entistä ehompaan.

Sen verta williksi äityy, ettei kaikkea ehdi kirjata.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ELiKSiiRi

ELiKSiiRi 

 Sinisen hifistelevä kiusaus päätä kääntämättä,
yht'aikaa hiipien kaikkialla tasaisena huntuna;
sitten kun äkkää.

Vaan ei saa otetta mokomaan millään älli,
sillä tavoin yksinkertaisen korkeinta mystiikkaa,
että ei tiedä - ei miellä,
humpailee koko ajan eetosten tiellä.

Vain intuition johdatus hämäräperäisine vihjeineen,
kuin vajavaisen ajan peilaus
häiväys jostakin sellaisesta jota ei tunne,
vaikka vuosituhansia ikiaikaisena ilmiönä
sieluttoman maiseman yllä.

Sinisten ajatusten eliksiiri,
lempeä fotoni-armadan ryöppy,
se juovuttaa kaikesta hurmaavuudestaan huolimatta
ja aivan selkeällä selityksellä;
silti innostaa ällistykseen,
salamyhkäiseen ihasteluun siellä missä kohtaamisia.

Pehmeän käperryttävä -
uninen kaamoksen sini,
mielen syövereiden umpuilman taustamateriaalia;
sitä on ahmittava riittävän suurin annoksin
jotta käyttövoimaa piisaa koko vuoden kiertoon.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

NAPAYÖN UNELMA

NAPAYÖN UNELMA

Pohjan Akan piiskaama raihnas nahka;
laskeutumassa huterasti tutisten -
kummassa unen- ja valveen rajatilassa -,
läskisoosiin.

Sellaiseen pitkän elämäntyön tehneen imisän
kylkisiivuista haudutettuun -
oivalliselle tuoksuvaan kermaiseen huntuun.

Siihen ihanaan samettiseen se
kurttuista kaulaansa myöten vajoaa,
voitelee - silmät kiinni, tuoksua ahmien -
hourivilla hyppysillään huulia,
muistelee Akan raivoisia joulunalustuulia.

Ei polta,
ei pala nahkainen luupussi;
niin on osannut miellyttävään lämpöön
mestari lauhduttaa soossinsa.

Jossain Louhen suunnalla;
vuorten kupeilla - lompoloiden onsiloissa -
jääkuvastimen alle vangittuina hyytyneet aajeet
tanssivat pirunpolskaa - elämän suurta viikatetanssia;

Rutjan vihertävissä loimuissa osman verenhimo
saa vaatimen kurkusta tyydytyksen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TEELMÄ

TEELMÄ

Kuihtuneita korsia,
upeita - valon laitimmaisissa säteissä hehkuvina;
suistuneina sikin sokin tuulen pieksäminä,
pienen - pakkasen pojalle hävinneen noron partaalla.

Asetelma on upea - sitä vaille valmis,
että sen joku olisi ihan tieten tahtoin siihen asetellut,
väsännyt päässään mallin
ja kantanut sen varovasti tuon norosen töyräälle -
kukkimaan silmille iloksi,
löytäjälleen kauneuden lauluksi.

Miten se luonto osaakaan touhuta
itselleen parhaimmat sopivimmat värit;
sommitella ne sitten rajuilla kohtauksillaan
näennäisen sattumanvaraiseen järjestykseen?

Kaiken kuitenkin stemmatessa loppupeleissä -
ummikon katsojan vinkkelistä -,
kuin koko teelmä olisi silmällä tehty.

Tuota lie taivaanrannanmaalarit ikänsä tavoitelleet -
kuka milläkin konstein ja kepposin,
erinäisiä riitasointuja ristiin rastiin asetellen hui-hai,
ähisten ja äristen.

Tuloksia - joskin vaihtelevalla menestyksellä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SiEMENPERUNAT

SiEMENPERUNAT

Herttaisen -
akkunan läpi jopa ihanan eksoottiselta näyttävän
hysteerisen myrskyn ensioireet - ne,
ne vaikuttavat liki kiihottavilta aina siihen saakka
kuni on aika astua ulos todellisuuteen ruudun takaa.

Kahdeksantoista metrin ankaraan wimmaan;
antautumaan alttiiksi sen väkevälle otteelle,
päistikkaa - miettimättä isommin sitä,
että ei tässä nyt sen kyydissä voi lähteä
maapalloakaan kiertämään
ja palata myötäleessä takaisin kotikulmille.
Noin vain.

Tosi kun on jotta tähän samaan tuuleen,
mutta vastaseen sitä palattava lähtijän täytyy;
sinnillä pungerrettava,
vaikka tuoksinassa menisi viimeisetkin siemenperunat.

Siinä on romanttisuus, hehkeys ja muu kaukana,
toisaalta itsensä viihdyttäminen sielua kiihdyttämällä
on mukavan soppelia puuhaa ulkosalla silloin
kun ei parempaakaan pysty tahi halua.

Halunneeko monikaan myrskyn raivossa kärventyä;
saatikka että uhraisi vielä lisäksi suloisen hipiänsä
Pohjan Akan kiimaisilla suudelmilla ruoskittavaksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TALVi PERKELE!

TALVi PERKELE!

Alkaa vaikuttaa,
vai siltäkö se ainoastaan tuntuu,
jotta olemma nyt valaistumisen suhteen
vähintäänkin viimeistä edellisellä tasolla.

Aniharvassa on enää maankuorta näkyvissä;
jyrkimmissä pahtaissa etelän puoli
vielä himpun verran kuumottaa valkean hupun läpi,
mutta sitä ei lasketa.

Aikansa on veivannut eeskahtaalle,
satanut ja sulanut - sulanut ja satanut;
ei ole osannut päättää asettumistaan tämä talvi,
alkanut hötkyämään ilmiselvässä asiassa.

Nyt näyttää kuitenkin jo siltä että talvi -
talvi se on -, talvi perkele, vaikka voissa paistaisi.

Mistä näitä päättämättömiä oikein piisaa?
Jo kolmas talvi peräkanaa,
eikä osaa paikkaansa ottaa -
ettei vain lempohinen olisi noussut
siihen ilmastoinninmuutoskiimaan.

Jos sen teki - aihetta enempään sitten ei
ja toivon vain onnen auringon vielä monesti
sekä nousevan että laskevan ylitsemme.

Oh-show-tah hoi-ne-ne