maanantai 22. marraskuuta 2010

iRKKU-UUTiSiA


iRKKU-UUTiSiA

Toivo Kokoomus heräsi. Tarkemmin sanottuna Toivo Nikodeemus Kokoomus, entinen työläinen, nykyinen elakelainen, alullepantuna talollinen Immanuel Ervastin alta isännän oikeudella ja äitinsä, piika Rosa Kupiaisen kantamana ja synnyttämänä syntynyt 4.6. 1944.
Siitä eteenpäin lähes heti omin jaloin kylmässä maailmassa kun rinnasta vieroitettiin.
 

Mutta niin oli vain näille rajoille saakka selvinnyt. Välinsä yhteiskunnan kera saanut tolalle ja nyt vapaana miehenä nautiskeli elakeoikeudestaan selkosten vapaissa tuulissa. Oikeastaan vain selkosen laidalla, sillä lyhytavara- ja elintarvikeliikkeisiin hänellä ei ollut kummoistakaan matkaa, pienen vaivan päässä vain.
 

Niin, tuo sukunimi Kokoomus. Aika outoa että joku sellaisen omaa. Tosiasiassa Toivo oli koko pikkuikänsä saanut kärsiä äitinsä sukunimestä Kupiainen. 
Kansakoulussa nimi oli anhittoman herkästi muuttunut Kupiaisesta Kusiaiseksi ja kuten tiedetään, sillä on monta merkitystä joista kaikki eivät niinkään parhaasta päästä mairittelevia.
Niinpä sitten kun nimilait olivat aikain saatossa 90-luvulla muuttuneet ja löystyneet, Toivo asteli maistraattiin ja ilmoitti vaihtavansa Kupiaisen yksintein Kokoksi. Toivo Kokko olisi sentään jotain muuta kuin se ikuinen Kusiaiseksi nimittely. Kokko oli vanha suomalainen sana ja merkitsi uljasta kotkaa ja se oli ihan eritoista kuin joku mitätön kusiainen.

Mutta kuinka ollakkaan ko. maistraatissa kanslistin virkaa tekevä neiti Henna-Irmeli Ryppö-Hyppönen, joka oli sillä erää ihastunut Ilkka Kanervaan jostakin syystä, kirjoitti sielunsa huumassa Toivon lankettiin sukunimeksi Kokoomus.
Ja kyllähän se niin on, että kun virhe sitten lopulta muutamaa aikaa myöhemmin metsästyskorttia uusittaessa huomattiin, oli huomautus- ja valitusaika ehättänyt mennä umpeen, joten Toivon jäi Kokoomukseksi virkavirheenä.
 

Olihan hänellä tosin, se kuriositeettina mainittakoon, mahdollisuus vielä kertaalleen uuteen nimen vaihtoon. Sen Toivo kuitenkin koki liian riskaabeliksi ja niin oli sittemmin tyytyminen virkamiehen virkavirheeseen.

Mutta nyt Toivo venytteli, havahduttuaan virkoamaan pakkasen pojan rapsauttaessa nurkkaan. Vaikka saattoihan kelohirrestä salvettu pirtti muutoinkin pitää nurkistaan ääntä kun navitapit lumikuorman alla muovautuivat uuteen uskoon.
Päällimmäisenä mielen päällä lepäsi ajatus juomuksille lähdöstä koht'siltään kun parahultaisesti saisi aamun menot toimitettua jollekkin mallille.
 

Ne nyt ei sitten loppujen lopuksi kovin kummoset edes olleetkaan, mutta rutiiniluontoiset ja siten helpossa järjestyksessä, sellaisessa että sujuivat ilman sen suurempaa miettimistä ja erityistä pähkäilemistä.

Niinpä Toivo tuokion haarusteltuaan, ojenneltuaan ja herättyään nosti koppunsa lavitsan reuna yli ja hamusi varpaillaan syylingin vartta. Keksi sen ja tokkasi otteen varvasvälillä. Huiskautti kouriensa ulottuviin ja sovitti koipeensa. Kierähti sitten petille istualleen, laski huopajalkansa permannolle ja hamusi toista vielä varttamattomalla. Löysi sen ja pujotti koipensa siihen. Muut kamppeet olivatkin mukavuussyistä jo yllä. Raappahousut, reikäpaita ja tikkuri.

Ulkomuistista siirtyi liedelle, raapaisi tulen syttöhin ja hilasi pannun hellan kulmalta levylle, kahvipannun myös. Oiusti sitten lattian poikki pirtin ovelle ja siitä ulos rantteelle tyhjäämään rakkoaan. Hetkutti ja laski samalla pahan hengen pois kehostaan. Palasi sisälle.
 

Nyt oli jo aikaa sytyttää öljylampettiin tuli. Se piisasi mainiosti Toivon huomentarpeisiin, sillä tupakin oli hylännyt muiden sauhuteltavaksi jo pari vuosikymmentä sitten ja hämäränäöllä oli aikaa ollut ihan sitä tehen palata syntysijoilleen.
Sitä paitsi keskussairaalassa olivat poistaneet kaihin vasemmasta silmästä ja oikeaankin oli suunnitelma olemassa jossakin pitkässä puussa.

Aamustelu sujui niin rauhassa ja lupsakasti kuin se vain ilman naisenpuolen seuraa ja kälätystä pystyy yleensä sujumaan. Ei siinä mitään. Murkinat hupenivat lautaselta käkättimen täyttymättömään kuiluun. Nurkkahyllyn radio kuulutti tuoreimpia uutisia. Irkut tuntuivat olevan kusessa ja sitä myöten loppupelissä suomalaiset takaajina.
 

Pian vaihtui uusi otsikko ja jostakin onnettomuudesta kailotti lukija, mutta se jo haipui ennen kuin tavoitti Toivon humeetin. Aamistelija kurkotti kynkkäänsä ja napsautti nipsuttimesta uutistelukijan suun soukemmalle. Pyyhkäisi samaan syyssyyn paidan kalvosimella suunsa ja asettui harkinta-asentoon. Pohtimaan seuraavaa toimenpidettä ja -panoa.
 

Suunnitella Toivo tykkäsi. Oli tykännyt aina. "Valmiiksi kun etsii, niin eipä ole kuin tempasta", oli suorastaan mielilause, jota saattoi toistella yksin ollessaankin ääneen.
 

Tälle huomenelle oli menossa juomuksilla käynnin esileikki. Se vaati hetkisen hiljentymisen. Otsanahan rypistelyn, viimein seestyneen ilmeen ahavoituneilla kasvoilla ja sitten välittömästi toimeenpanon.

Toivo kaiveli arvaamalla lyyssin taskusta avaimenperätaskulampun - uusinta uutta, K-kauppiaalta lahjaksi käteisostajalle. Asetteli sen pivoonsa. Sitten kurkisti pakkasmittariin, -12 pykälää vain. 


Laati palatessaan eteisen naulakolle pukusuunnitelman ja sen mukaisesti noukki viikatut Ruåtsin armeijan ylijäämävillahousut, vihreät. Hyvät. Kiskoi ne ylleen. Tietysti kun oli ensin sitä ennen taiteillut syylingit odottamaan ehtoota.
Sitten otti kelkkahaalarin alaosan, housuosan, pujottelehi siihen. Tikkuri olikin jo valmiiksi, joten turkissaappaat seuraavaksi istualta käsin. Viimeisenä haalarin takkiosasto.
Karvahattu ja hylkeennahkaiset kintaat kainaloon ja ulos.

Välineet olivat valmiina työreessä, liistereen mallisessa. Ei muuta kuin kytky peltipailakan koukkuun ja menoksi.
 

Toivo paarusti hupun alla kököttävän Linksinsä tykö. Pujotti hupun ja viikkasi tikapuun puolalle. Pisti ryypyn päälle, pumppasi pari kertaa riimeriä ja kiskaisi. Toisella lupasi. Kolmannella alkoi pörpöttää kolmikasikymppinen rotaksi. Toivo heivasi ryyppyä. Kaasutteli ja kun asettui, irrotti maton mannusta. Pisti pakin ja peruutti reen eteen.
 

Sitten ei muuta kuin raksi koukkuun. Karvahattu päähän ja kintaat kouriin ja menoksi. Kypärää ei käyttänyt kun ahisti niskoja. Siitä oli lisenssin kirjoittama lappu plakkarissa.
Vielä muutama kouristus kaasuvivulla. Sitten pykälä silmään ja kaartaen jäälle johtavalle uralle.

Metelin vaiettua ja pakokaasun hälvettyä ensimmäiset tirpuset saapuivat Toivon ripustamille talitangoille aamistelemaan.

~~~~~~~~~~~~

Ilmassa oli jotenkin erikoinen tuntu. Työssäkäyviä, veroja maksavia suomalaisia, juuri heränneitä - aamun ensiuutiset vitutti. Päivä oli pilalla. Koko päivä. 

Tulipa Toivo Nikodeemus Kokoomuksen saaliiksi vaikka minkälainen Pietarin kalansaalis. Sillä ei tässä tolassa ollut mitään merkitystä.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Wanhempana sitä pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut eli ei.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

TÄYTTYVÄ KUU


TÄYTTYVÄ KUU
 
Keltainen, messevän oloinen,
kelmeähkö kuu valmistuu kaatumaan kaamokseen
täyteläisen pyöreänä mötikkänä taivaankaarella.

Kirpeän raikkaassa pakkaskelissä,
tyvenen äänettömyyden autiossa kehdossa,
se valmistuu kohtaamaan
ikiaikaisen, säännöllisen totuutensa nurisematta.

Näin on aina ollut ja aina oleva,
ellei mielipuoli ihmiskunta joskus lopputulemanaan
keksi poksauttaa sitä kappaleiksi.

Se täyttyy Kawetin toimesta,
joka siivoaa Kuumetin tekemän kepposen
ja jos pilviverho sen suo, näyttäytyy maanmatosille;
vähät välittämättä €uron horjumisesta tai
€uvostoliiton ongelmista.
Tosi ei siltä vielä kai ole kukaan ehättänyt
neuvoja pyytämäänkään.
Vaikka kaikenkarvaiset muut asiantuntijat
ovat nyt kovaa huutoa.

Kuu, joka on nähnyt ihmiskuntien koko historian,
sen uhon ja tuhon elinkaaret,
saa toistaiseksi kiertää rataansa rauhassa.
Direktiivi puuttuu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 20. marraskuuta 2010

VASTAVALO


VASTAVALO
 
Käy tuuli vienosti hymyillen,
puree olkapään yli korvanlehteä,
hipaisee poskipäätä
ja kurottaa kyntensä kaulurin aukosta.
Se karauttaa, tahtoi tai ei.

Vilkaisu paljastaa.
Jäljellä on kahisevat,
kuolleet lehden rippeet törmän sortuneessa pajussa.
Myräkkää vaille lentääkseen tuulen selässä pois.

Maailma kuolee silmissä valkean vällyn yllä;
se on kyllä ehkä liioittelua,
mutta näyttää siltä.
Nietosten alla - salassa, piilee elämä,
kinokset suojaavat uinuvaa siementä.

Piisien pystysuoraan kiertyvät savut
poraavat reikiä taivaankanteen
ja arktinen hysteria asettuu näkymättömänä,
alati läsnä olevana iholle.

Ravistaa äänettömästi,
ottaa wäkevän otteen mykistyneistä kasvoista,
kääntää ne viimeiseen siilautuvaan vastavaloon,
siihen joka liruu lumihunnulla kuorrutettujen
oksistojen läpi iiriksille.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 19. marraskuuta 2010

LANKEAAKO VAi EiKÖ LANKEA?


LANKEAAKO VAi EiKÖ LANKEA?

Kas siinä vasta oiwa kysymys, josta ollaan niin montaa mieltä. Toiset, lyhyenmatikan miehet, väittävät että ei koskaan, toiset pragmaatikot taas että aika tulee ja se kupsahtaa niin kuin tähän saakka kaikki muutkin vaihtovälineet ovat tehneet - mokoma johtopäätös ihan vain historiankirjoja seuraamalla. 
 
Ja niinhän se on, että jos katselee maailmaa Lillukan varvikosta, ei huomaa että Kävelevä Kataisrofi on hautaamassa elävältä koko suomalais-ugrilaista heimoa.
Ja vaikka niin tekeekin, siltä se nyt näyttää ja niin puhuvat nyt tapahtumassa olevat asiat, niin kaikkein pahinta on kuitenkin se, että tämä onneton häpäisee samalla vielä oman sukunsa.

Joku pitkänmatikanmies, joku Lehtinen, oli laskenut jossakin nettipalstalla, että Absurdistanin päälle täysimääräisinä lankeavat vastuut (7,9 miljardia) ovat noin kaksi (2) kertaa mittavammat kuin sotien jälkeiset sotakorvaukset. 
 
Herkästi moisesta roknoosista herää kysymys, että mitä muuta absurdistanilaiset ovat tehneet kuin olleet vain ihan tavallisia päättömiä idiootteja valitessaan lumedemokratiaan edustajiaan? Onko vielä joku muu erityinen synti tai pahe josta nyt rangaistaan Kataisella?
 
Ja vaikka olisikin joku pätevä syy ja siitä tämä mainittu rangaistus ansaittu, niin miksikä sitä pitää rangaista vielä syntymättömiä jälkeläisiäkin, jäljelle jääviä sukupolvia? Kostaako Kokomusta pitkän oppositiokautensa vallanhimossaan aina neljänteen (4.) polveen saakka? 
Sillä kaikki valtion tekemä velka on veroa kansalta. Muita maksajia velalle ei ole. Tämän yksinkertaisemmin asiaa ei voi todeta.
Siinä yllä siis kysymyksiä joita kai jokaisen pitäisi äimistellä nyt, eikä viidestoista päivä.
~~~~~~~~~~~~

Hei, me ollaan kiipelissä - kusessa suoraan sanottuna ja miksi niin ei voisi sanoa jos se näyttää olevan tosi. Veronmaksajina, asuntovelkaisina kuin täi tervassa, ei mitään pakoreittiä, ellei vaihda mahdollisia varojaan muuksi valuutaksi nyt kun aladoopikin tuntuu tukevammalta kuin €uro. 
 
Hymähdellen eilen joku talousasiain asiantuntijaprofessori tolkutti toimittajalle, että ei rahaliittoa aikoinaan suunniteltaessa edes otettu huomioon tällaista uhkaa, että joidenkin rötöstahojen välistä vetäessä koko systeemi huojuu. 
Ei rahaliittoa muodostettaessa pohdittu niitä keinoja joilla vahinkoja pystyisi paikkaamaan, puhumattakaan että torjumaan.
 
Kaukaa viisaasti ei oikein suostunut sanomaan juuta eikä jaata ruåtsien kruunusta. Puhumattakaan norjalaisten valuutasta. Totesipa vain, että joskus taannoin myös hevosnaamaisten enkelsmannien punnan sai Soros & Co vapajamaan.
Eikä sen kummemmin antanut selontekoa toimittajan kysymykseen siitä, otetaanko markka, oravannahka tai joku muu valuutta jossakin pakorakosessa käyttöön?
Asia näyttäisi päällepäin olevan tismalleen niin sekaisin kuin Jokisella on eväät, mutta rivien välistä oli selvästi havaittavissa, että asioista tiedetään yläkerran kammareissa enemmän kuin halutaan julki kertoa paniikin välttämiseksi.

Suuryhtiöthän jo nostavat varojaan velka- ja korkomereen hukkuvasta Irlannista. Kultakauppa käy wimmatusti. Kilo sota-ajan kultaa on yhä kilo kultaa ja sitä menee kuin kuumille kiville. Kultamötikkä näyttää tällä hetkellä olevan lähes ainoa lankeamaton kapine. 
Mutta mitä kykenee tekemään tollo rahvas? Rahalaitos pistää sähköt poikki ja pankkikorttiaan voi käyttää vain jääraappana.
 
Sen sijaan suoranaiseen, aivan ennenkuulumattomaan pöljyyteen ovat jo langenneet Absurdistanin tietyt "kansanedustajat",  ovat antaneet työ- ja ammattitaitonäytteensä median loistavasti peesatessa vaikenemalla.
 
Viime heinäkuussa, parhaaseen ja hehkeimpään kesäloma-aikaan, juuri silloin kuin miehet terasseilla miettivät mitä somaa on tyttöjen hameiden alla, tarkalleen ottaen heinäkuun 1. päivä 2010 kello 10.02.
 
Tuolla kellonlyömällä äänestivät alla seuraavista linkeistä löytyvät kansanedustajat ERVV-puitesopimuksen hyväksymisestä ja samalla sitouttivat suomalaiset 7,9 miljardin kuseen kaulaansa myöten.
 
Tiedot löytyvät täältä:
http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/ptk_77_2010_aan_liite1_p.shtml
ja täältä:
http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/ptk_77_2010_p.shtml

Kaikki tiedot ovat luonnollisesti julkisia, joten niitä saa levittää kernaasti. Suotavaa se myös olisi jos vain mahdollista...

Lajitoverit huomio! Meidän on herättävä kysymään, kysymään ja taas uudelleen kysymään itseltämme:
"Uskovatko €U-jumalatkaan enää toisiinsa? Loppuuko Kreikan ja Irlannin kusiportista käyneeltä usko? Voiko velalla elettävässä taivaassa kuolla? Seuraako €U:n nomenklatuuraa tottelemattomista mellakkapoliiseista vähemmän ruumiita?"

Noita sitä sietää miettiä. Kenties asiat selviävät itselle ja suhtautuminen verovaroin ylläpidettävään valheeseen ja harhaan muuttuu kun tolkku puuttuu päättäväisesti asiaan.
 
Kannattaa pysähtyä, laatia tuli ja nostaa nokinen kana loimuun. Sitten kun enin wimma on laantunut, voi nauttia kuksallisen vaikkapa Café Brutal'a ja suunnitella tulevaa.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Joka nyt pitää silmälappuja, tietäköön että samaan varustukseen kuuluu vielä vaalien jälkeen suitset ja ruoska.

torstai 18. marraskuuta 2010

ahneus




LANKEEMUKSEN EELLÄ


LANKEEMUKSEN EELLÄ
 
Käy kansakunnan päälle tuuli sydämetön julma,
tyly, itara - ahnas himokas jo €uroopasta vihdoin.
Yht' armoton ja hanakka,
kuin mieleltänsä sairas ihmiskunnan herrakerma;
se usein liituraitainen, pönäkkä ja tanakka.

Nyt ahneuteensa humaltunut sakki,
vallanhimoon juopuneena hoipertelee kaitaa harjaa,
tuhon tiellä - ehdoin tahdoin,
persouttansa piripintaan täynnä;
käyden liki laitaa taikka toista,
joista molemmat on syöveriä vasten.

Kun kärkkään koplan jalka luistaa,
suistaa turmioon se koko kansan,
ei vain itsekästä mielipuolen osaa;
joll' eessä loppu ahneen hurmion.

Mut' tilapäisesti - se huomaa kuoma onneton,
ei tauti suinkaan tästään parane,
laantuu vain ja tovin taantuu.

On pian taas wimma hillitön ja uusi sama huoli,
mis' kiihkeästi kuppaa perso ahneus
jo ennestäänsä nääntynyttä ihmiskuntaa.

Se aina ahneus käy lankeemuksen eellä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

ONNELLiNEN KOUVO


ONNELLiNEN KOUVO
 
Kaikella on aikansa,
myös korskealla pakkasukolla,
joka alati paukuttaa puissa ja nurkissa;
kietoo huuruiseen syliinsä koko luomakunnan,
pienintä tirpusta myöten.
Kontiaistakaan unohtamatta.

Lopulta on senkin annettava periksi,
lauhduttava suorastaan paukkuvassa ankaruudessaan
kun hempeä lounas ens'alkuun hellästi,
ikään kuin heleänä eleenä,
mutta sittemmin päättäväisesti kutittaa leuan alta.
Kaapaten lopulta koko seutukunnan
lempeään syleilyynsä;
muuttaen puheenaiheet koht'siltään,
siltä istumalta pakkasista lumisateiksi.

Sataa natturaa, taivas purkaa utukkaa;
säkkitolkulla lumiuntuvia varisee pilvennurkasta,
kieppuen ja tanssahdellen lasten riemuksi,
uhanalaisten talonmiesten kiusaksi
ja autoilijoiden yllätykseksi.

Mutta talvipesässään uinuu onnellinen kouvo,
autuaan tietämättömänä,
pihkatappinsa varassa.
Ihmisten huolista tyystin erossa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 16. marraskuuta 2010

TÄSSÄ HYSTERiASSA


TÄSSÄ HYSTERiASSA
 
Kylmänrintama valuu tievan kallasta laakealle.
Pimeä imee kimeät piukahdukset
joita jää päästää säästelemättä pakkasen kiriessä.
Railo parahtaa auetessaan.

Jäälakeus asettuu muotoon hämärän sylissä;
hangen pinta on eheän sileä tuulen hioma taideteos.

Kuukelin mehevän käheä jutustelu jäätyneelle matikalle,
kaarneitten rahisevat kommentit siihen lomaan;
on ainoa ääni vongunnan lisäksi tässä hysteriassa.

Konserttia säestämään yhtyy sittemmin,
tosin aika-ajoin - tuuran iskut kierään
ja omilta osin sohjolapion epätahtinen lotina.

Sekä epämääräinen, vaimea mutina.

Kaiken kruunaa satunnaiset,
mutta säännölliset kelkan pärähdykset;
vai sanoako pakkasessa parahdukset.

Sakea auer lipuu niemen nokkaa hipoen,
vaimentaa apean makeat jään piukaisut nau'uiksi,
suikertaa kapeana lonkana laheaa pintaa
kuin jokin myyttinen pyhä kyhäelmä
ja tavoittaa pyydysmiehet töiltään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 15. marraskuuta 2010

KiURELi


KiURELi

Aamutoimia normaaliseen tapaan. Havahtuminen, herääminen ja valpastuminen suden hetkellä. Vaimon lämmin keho hohkaa, mutta nukkukoon, on ollut pitkä päivä eilen sillä reen kyydissä. Kun ei peltiporon selkään nouse vieläkään. Sinnikko. 

Sen kummemmin lavitsallaan vötkyilemättä nousee lammasvällyn alta wanha harmaantunut koltta, naama kuin tuulenvirin rypyttämä lompolon pinta. Pieni mies, ison hauen mittainen enintään, Kiureli, iänaikainen poromies, kalastaja muinatöinään. 

Ulkomuistista hamuaa pirtin puolelle. Sulkee kamarin oven ja vasta sitten hamuaa oven karmin naulasta otsalampun. Asettelee sitä päähänsä hoppuamatta ja kun saa asettumaan ja valon, niin alkaa sytytellä hällaan tulta. 

Kiehiset on valmiiksi vuoltuna pärekopassa pankon syrjässä. Hetkessä hulmahtaa liekki ja Kiureli sysää muutaman kalikan herkuksi. Ottaa pannun ja lorottaa siihen vaskikauhalla ämpäristä vettä. Asettaa keittovehkeen mustalle liedelle. 

Sitten vasta tökkää koipensa Inkansa ompelemiin nutukkaisiin ja hipsii ulos tyhjentämään itseään. Tullessaan ottaa porstuan konttorista voipaperiin käärityn siankyljen tähteet. Toteaa samalla mielessään, että kauppareissu tälle päivälle muun puuhastelun ohessa.

Kun siitä takaisin pirtinpuolelle selviää, puhisee jo pannun nokka, joten pöönit likoon ja pankon reunalle varimaan siksi aikaa kuni muut einestarpeet saa haalittua.
Muut einestarpeet! Voin; ja leivän, vaimon paistaman. Siinä terveysruoka viimesen päälle kun siankylkeä hierasee sentin siivun kyytiläiseksi.

Kiureli asettuu pöydän äärelle ja aloittaa murkinan. Mieleen palautuu eilinen juomustusreissu. Hyvillä mielin muistelee suuren taimenen mutkuilua käsissä kun se vastentahtoisesti kiskotaan jäälle. Elämä asuu kalan väkevissä liikkeissä. Sen tuntee kourissaan.

Niin, mukaviahan ne tuollaiset reissut, kun jotain on kotiin tuotavaa. Paljon mukavampia kuin ne kerrat jolloin tuli hiihdettyä melkoisia matkoja eeskahtaalle tuliaisina pelkkä tyhjä niestasäkki, väsynyt miehen raato ja onea mieli.

Asettelee siinä lomassa niibiään leivän syrjään ja vuolasee toisenkin siivun, sille siivun sikaa ja lopuksi kattaa rukiisen asetin paksulla kerroksella voita. Ikään kuin keltaiseksi lakanaksi siankyljen viimeiselle leposijalle. Tälle toiselle viipaleelle kaataa kuksallisen kahvia odottamaan. Tupakkivehkeet on jo valmiiksi, yön jäljiltä pöydän kulmalla. Samoin päiväkamppeet odottavat pukijaansa kiikkustuolin selkänojalla.

Mutta ensin on saatava savua keuhkoon. Ei ole tullut lopettaminen mieleen, niin on pinttynyt tapa päänuppiin, tuumii Kiureli ja saman tien havahtuu. Mistä lemmosta sekin nyt juuri tuli mieleen?

Siirtyy rahille pankon viereen, vakipaikalle, vaimo motkottaa savusta.  Siinä latailee kiveränsä, otaa kekäleen ja sytyttää. Posket lommolla vetäsee ensimmäiset, parhaat - pidättelee silmät kiinni sisällä ja päästää suupielestään liruttamalla. Tulipesä imaisee savun hormiin.

Siinä nautiskellessaan pohtii päivän puuhia, verkkojen setvimistä, niiden huuhtelemista saunassa. Pitää kai saunassa pesällinen polttaa, jotta saa ne kuivaksi.

Lumityöt, polttopuut, kalojen perkaus ennekuin kuin kaarneet ne hangesta keksii. Sitten kauppareissu, samalla peltipailakan tankkaus ja huomisaamuna taas varhan köröttelemään juomuksille.

Kun saa piipullisensa sauhuteltua, valuttaa toisen kuksallisen kahvetta ja jatkaa elämän suurten kysymysten pohtimista samalla kun odottelee puolelle korvalla vaimon heräämisen ääniä.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Voihan saakutti niitä suuria saaliita. Etenkin niitä erikoisen suuria jotka jäävät aina saamatta.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

KOiTTO


KOiTTO
 
Pieni keveän lauhkea marraspakkanen,
Pikku-Siperian piskuinen lempeän lahea muiskaisu;
semmonen lämmittää kuiskaten kylmemmänkin sielun.

Pölisee harvakseltaan,
muutamia natturoita osuu otsaluuhun ilmaa haistellessa,
aamua maistellessa.

Nooh - niin pieniä ovatten,
että hyvin sopivat ne taivaankannen tähtien lomaan.
Pikemmin tuntuvat kuin näkyvät.

Laivaston sininen haalistuu koillisesta fazeriksi
ja tokeutuu sille asennolle toviksi odottelemaan
kuni aurinko suvaitsee raahustaa taivaapiirin päälle;
hailakoituu ja liukenee vasta sitten valon myötä.

Sininen hetki - mystinen hetki Satumaan huomenessa.
Äänetön, mykkä tuokio joka toki pisimmillään
suutelee illansuuta keskipäivällä.

Tällä erää tyystin paitsi puiden napsahtelua
ja tiaisetkin uinuvat vielä lentomatkan päässä,
omassa Höyhensaaressaan!

Varsiluuta katsoo anovasti silmiin.
Kosin sitä osin tosissani.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 13. marraskuuta 2010

JUOMUKSiLLA


JUOMUKSiLLA
 
Tempoilevan, pitkän ajomatkan jälkeen hellittää.
Valtava tasainen jäälakeus joka ulottuu horisonttiin,
liukenee umpuilmassa läpinäkymättömäksi harmaaksi.

Perille enää muutama kilometri,
ahtojään reunaa seuraten rannan tuntumassa.
Sitten ensimmäiset juomukset,
ne jotka jäävät viimeksi - lähimmäksi kotimatkaa,
ilmestyvät näkyviin.

Viimeisimpien merkkien luo ennätettyä
ajorytmi on laantunut, myrkky haihtunut lihaksista.

Ajatus kuumasta kuksallisesta Airamin kahvia
läikähtää hetkisen mielessä, säikähtää pois;
kiihko vie mennessään.

Tuura reestä, lenkki ranteeseen,
muutamalla sysäyksellä epämääräisen muotoinen reikä,
siepparin pujotus jään alle
ja naru tärpin jälkeen paljaaseen käteen - JYTiSEE.

Voi sitä lapsenomaista riemuntunnetta,
jännityksen kiherrystä joka tekee pesän humeettiin.

Sitä muistelee uudelleen ja uudelleen - mokomaa,
vielä unentuloa odotellessa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 12. marraskuuta 2010

HÖLYNPÖLYÄ iLMASSA


HÖLYNPÖLYÄ iLMASSA

Maailmalla myllertää. Absurdistanissa on pahaenteisen hiljaista. Vain huopatehtaalla on tapahtunut jotain josta media auliisti syöttää tietoa vilttiketjulle. Hölynpölyä on ilmassa niin runsaasti että jos totuus ei käyttäisi ehkäisyä se tulisi huomaamattaan tiineeksi valheesta.


Ei edes fantastinen, fantastinen ja fantastinen Kävelevä Kataistrofi pukahda nyt vastuullisesta, vastuullisesta ja vastuullisesta mitään. 
Varoo tarkoin lupaamasta että maailmantalouden tuleva kusinen paikka ei koske meidän erinomaista kansakuntaamme.
 

Iislantilaiset ovat niin kurkkuaan myöten täynnä €uvostoliittoa, että yhdentymisasiaan ovat turhautuneet nyt jopa syvimmälle sen perää nuoleskelleista politikkasista. 
Yli 2/3 osaa kannattaa kynsien pitämistä pois tyystin kokonaan €uvostoliitosta. Opetus oli rupu-iislantilaisille rankka, rikkaita ei tullut kuin muutamasta harvasta luikuriroistosta, koko mielipuolisen globaaliin liberaalin talouspolitiikan seikkailun saannoksena. 

99% iislantilaisista on korviaan myöten veloissa ties minne elämänsä loppuun saakka. Rahat on syöty etukäteen niin tarkkaan, että avioerotapauksissakin typerykset joutuvat elämään samaa huushållia.
 
€uvostoliitolaisista seuraavana näyttävät olevan liipasimella portukeesit ja irkut. Niiden valtiovelan korko paisuu kuin hiivaa ylensyönyt pullataikina; nyt kun rahoittajat saivat varmuuden että  €uvostoliitto takaa hupsulla rahastollaan ylivelkaantuneiden  typerysten maksuvalmiuden. 

Jonkun läystäkkeen mukaan Irlannin kymmenen vuoden valtionlainan markkinakoron korkoero Saksan kymmenen vuoden lainan korkoon on 6,52 prosenttiyksikköä suurempi. Portugalin kymmenen vuoden lainan korkoero Saksan vastaavaan lainaan on taas puolestaan 4,84 prosenttiyksikköä. 

€uvostoliiton komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso lupasi eilen, että €U voi tarvittaessa tukea Irlantia. Myös nämä Mustanlistan sisältämät huolettomat, vippejä huiskivat veijarit voivat joutua avaamaan absurdistanilaisten veronmaksajan kukkaron nöörit uudelleen. Miten suu sitten pannaan? Luulen että monen mitta täyttyy. On oikeastaan täyttynyt jo.

Näin se maailma huilaa. Amerikan ihmemaa keksii jatkuvasti uutta olematonta hölynpölyrahaa joka on niin kauan käteistä kun kompuutterissa riittää sähköä.

~~~~~~~~~~~~

Absurdistanin politiikka alkaa pursuta mätäpesäkkeitä, laskutaitoiset lähtevät ensimmäisinä. Matemaattinen nero Uusipaavalniemi kääntyi ensimmäisenä uudelle tukevammalle polulle. Niinhän se on  oleva, on aina ollut, että käännynnäiset otetaan vastaan avosylin ja loikkareille ollaan näreissään. En pitäisi mitenkään ihmeenä jos vaalien loppukiimassa vielä muutama vallalle perso suorittaisi integroitumisen uuteen mahdollisuuteen.
 

Tällä erää näyttää että Kolmen kopla on kusessa, lammaspaimen Kalli oli enemmän kuin lyhytsanainen. Muiden kahden koplalaisen ryhmyrit kuin kusisukassa. Kannatus ropisee kuin lehdet syksyllä, eikä mitään valoa ole näköpiirissä ennen kuin soinilaiset julkistavat oman ohjelmansa. Sen jota Soini nyt wiisaasti pihtaa pihtaamistaan. Saapas näkee mitä kenkä tekee sitten kun se tulee julki. Alkaa vimmatunlainen kopiointi sananmuunnosten mestareita hyväksi käyttäen.
 

Tärkeintä kuitenkin on että Absurdistanin kansa näyttää olevan pikkuhiljaa heräämässä Ruususen unestaan. Havahtumassa siihen että edustuksellinen lumedemokratia on istunut kansan persiellä tuleen itse kipua lain tuntematta, kuten se muinainen itämaan fakiiri. Se sama mies, joka lyhyenmatikan mies Jyrki Kataisen tapaan nosti itseään tukasta ilmaan ja jäi sinne.

~~~~~~~~~~~~

Muuten kyllä ei mitään mainitsemisen arvoista. Talvi on tukevasti ja pysyy. Ilmastoinninmuutoksen raja on tuossa Perä-Pohjolan ja Lapin seutuvilla, Pyssykylän rajalla. Pitäkööt tunkkinsa. 

Taimenverkot odottavat malttamattomina, että tästä sonnustaudun ja lähden kalastajan kera niitä kokemaan.
Peltipailakan selässä saa istua liki 100 km kunnes ollaan takaisin kotosalla. Hieman puhaltaa Jäämeren suunnasta ja pakkasta pykälä tahi pari, mutta saalisodotukset lämmittää.

Päätän lähetykseni tähän.
Pekonia, wäkevä Café Brutal ja tukeva Cacao, sitten niestaa ja kamerat mukaan ja menoksi.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Joka nyt pitää silmälappuja, tietäköön että samaan varustukseen kuuluu vielä vaalien jälkeen suitset ja ruoska.

torstai 11. marraskuuta 2010

isä tämäkin, useammankin isä





iSÄ

 
iSÄ
 
Voi hyvä isä sentään!
Kaikkea ne ruåtsalaiset kaupustelijat keksiikin
saadakseen akkalauman keskenään,
tahi penikoittensa kera tie sonnalla
ja sivuryöppyä humpulimarkettien syövereihin
roppakaupalla hölynpölyä ostamaan.
Korotetuin kiskurihinnoin.

Ikään kuin se isä siitä niin erikoisesti ilahtuisi,
että häntä jokapäiväisen muistamisen sijaan
muistetaan vain kerran vuodessa.
Ja sekin kaupustelijain höyräyttämänä.

Lyhytnäköistä on ja typerää ajattelua,
jos sitä ajattelee täyspäisen humeetin kapasiteetilla
mutta niin vain muodin ja trendien riivaamat
akan reuhakkeet kauppurien litskuun astuvat.
Opastavat kädestä pitäen viattomia lapsiaankin
korvaamaan tavaroilla sielujen sisällön yhdistämisen.

Turhuuksien ylenpalttisella krumeluurilla ahdetut torit
täyttyvät hyvää tarkoittavista hölmöistä,
jotka päänsä katkaistun kanan lailla ryntäilevät pahki.

Ja kun sille hiukan ehken yksinäiselle,
mutta niin lämminsydämiselle jörrikälle riittäisi
jokapäiväiseksi annokseksi pelkkä ystävällismielinen
katse, vihjaava kosketus, aito huomaaminen...

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

PÄiVÄ KERRALLAAN

 
PÄiVÄ KERRALLAAN
 
Pitkin jättimäisin harppauksin etenee nyt hämärä
siskoaan kohti,
hamuaa ja jyrsii yhä lyhenevää päivän reunaa
molemmilta reunoilta vastatusten.

Tulenkarvaiset auringonlaskut värittävät
arkista arktista eloa ja oloa;
ruusunpunaiset aamunruskot valaisevat ihmispoloja
sipaisevat sielun tummimpia noloja koloja.
Siimekset suutelevat toistensa lomia.

Sinisen hetkellä hamuaa käsi alitajuisasti
reisitaskusta Fazerin suklaata.
Tummanruskea pala tunkeutuu kuvitellusti
valkean, pölisevän huurupilven läpi mustaan aukkoon,
kunnes humeetista sähkötetty viesti ennättää
luikahtaa raajan lihaksiin ja liike pysähtyy
juuri ennen suuta.
Huulet napsahtavat tyhjää.

Poroaidassa naksahtavat koparat.
Koivun rungossa rapsahtaa pakkanen.
Peltipailakan ujellus kiihtyy jossakin
ja vaimenee selkosten syvyyteen.

Maa on vaipumassa päivä kerrallaan
kaamoksen mystiseen hyvyyteen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 9. marraskuuta 2010

NOETON SiELU


NOETON SiELU
 
Revontulet sykkivät mykkinä taivaankaarella;
räiskyvät, läiskyvät,
liehuvat, riehuvat
ja muuttavat sävyjään ikiaikain alusta.

On jälleen se yksi ainutlaatuinen hetki
jolloin karkelon voi kuulla näkemällä.

Aistimet tulvivat sfäärien harmoniaa,
tyynnyttävät ryytyneen nokisen sielun.

Niiden uupumaton tanssi kiehtoo aina -joka kerta,
ei ole vertaa,
mystinen henki kahmaisee mukaansa.
Tempaa syliinsä niine hyvineen.

Pian mitätön katsoja liitää kaikkeuden yllä,
erkanee tomumajastaan,
entää hetkessä sinne minne vasta haaveillaan.

Kaje viiruttaa maanpiiriä koin suunnassa,
häivyttää voimistuessaan liehuvat taivaan valkiat.
Kultaa kaiken osuessaan.

Huomen roihuaa loimuten ilmiliekeissä.
Noeton sielu palaa harmaaseen maailmaan
aurinkotuulella ratsastain.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 8. marraskuuta 2010

TOiMEENPANiJA


TOiMEENPANiJA

Hyvä veli, niin kuin parisen viikkoa sitten sovimme palaverissa, sinun on nyt käytävä toimeen niiden kaikkien perinteisten ja itse kehittämiesi taitojen pohjalta. Tämä on toimeksianto toimeenpanosta ja pyydämme että sinä toteutat sen parhaasi kykysi mukaan; isommin sivullisia asiaan sotkematta. Sain varmistetun tiedon, että hallitus on takkanasi yksissä tuumin.

Uskomme sinun ymmärtävän, että kyseessä on kansakunnan etu, vain vilpittömästi kansakunnan etu. Ei muuta. Kaikki tulevat sen tulevaisuudessa näkemään sellaisena ja sinusta varmaan joskus tehdään merkintä aikakirjoihin aikamme sankarina. 

Tästä perkeleen otuksesta on ollut jo tarpeeksi haittaa. Niin inimisille kuin yhteiskunnallekin. Kalliiksi on tämä otus tullut, kovin kalliiksi, eikä tolkkua näytä olevan näköpiirissä, niin että lihoiksi vaan. Toivottavasti saat kellistettyä sen ennen kuin vaalikampanjat alkavat täydellä tohinalla.

Polta tämä viesti piisivalkiassa heti kun olet lukenut sen ja käy toimeen.
                Nimismies

~~~~~~~~~~~~

Jossakin kaukana, tuiki tiettömän taipaleen takana, jänkäjonon perillä, armoton tappaja, kylmäverinen mies, mies jonka tavatessaan tavallista kulkijaa puistatti ja sai kavahtamaa heti paikalla, mytisti kirjelippusen pivoonsa. 
Otti sen uudelleen, aukoi ja siloi sen, luki sitten uudelleen. Sulki takaisin nyrkkinsä kunnes rystyset valkenivat. Otti sitten vielä kolmannen kerran viestin auki. Lukaisi ja siirsi käden piisivalkian ylle. Odotti kun tuli ampaisi lappusen helmaan ahnaasti, syttyi läpeensä ja niin ainoa fyysinen todiste jolla nämä kaksi inimistä voisi joku tutkija joskus yhdistää, haihtui savuna ilmaan - hui-hai.

Leevi Kusiainen kohensi tulta, siirsi nokisen kanan kyljen lähemmäksi valkiaa ja köllähti lavitsalle pitkäkseen. Otsasuonet pullistuivat tämän onean ja synkän, tummahkon, sekä ulkoilman runsaasti ahavoittaman miehen otsalla kun hän kävi miettimään ja pohtimaan mahdollista toimintastrategiaa ja -taktiikkaa. 

Kyseessä oli ilmiselvästi vaikea tapaus, nooh - vaarallinenkin, ainakin osittain, sillä eihän sitä tiedä etukäteen mitä yllättäviä tekijöitä loppupelissä ilmaantuu - silminnäkijöitä. Se on harmi, vain kuolleet todistajat kun eivät lörpöttele joutavia. 
Ne nyt kuitenkin on otettava sellaisina kuin ne vastaantulevat. Ne yllätykset. Ei ennen eikä jälkeen, vaan juuri sillä kohtaa.
 
Ankaraa oli työ humeetilla. Täysillä kävi älykäs ja terävä koneisto, osin vaistojen ryydittämänä, osin kokemusperäiseen tietoon perustuen. Moneen otteeseen piti asentoa vaihtaa, kaihtaa vääntämästä kehoaan silloin tällöin innoituksen mukaan saattamana. Näki että tämä mies osasi asiansa, eli niin wäkevästi mukana jo suunnitteluvaiheessa.

Pannu alkoi tuhisemaan. Leevi kirposi jaloilleen. Harppoi jykevän honkapöydän ääreen ja korjasi siitä kuksan kouraansa. Siirtyi sitten hällan tykö ja lorotti kuksan lähes täyteen. Käännähti sitten takaisin. Otti pöydältä tölkin, omskaakkasi sen huolella ja suhautti sitten kermavaahtoa koko koreuden päälle jota toisessa kourassaan piti.
 
Tämä oli tähellinen vaihe. Tappamisen suunnittelu vaati suunnattomasti inhimillisiä voimavararesursseja ja pitkän uransa aikana L. Kusiainen oli huomannut, että aidolla vaniljalla maustettu Lidlin kermavaahto oli parasta, mutta sitä nyt ei täällä Hevonpersiessä ollut saatavilla joten hollantilainen Cessibon sai tähän kuolemaan kelvata. 
Kuksassa sentään oli aitoa Café Brutal'a, kuten tällaisia töitä työskentelevillä perinteisesti yleensä.
Joku raja se persetti vieköön on pidettävä ja tolkku kun sentään on ammattilainen.

Pieni hassu detalji tähän lomaan. Leevin pienenä poikana opittu makuelämys korjasi taas potin. Kuvatunlainen, anhiton ja yksityiskohtainen suunnittelu palautti lapsuusajan muistot  hyvin usein herkkään mieleen ja niin tälläkin kertaa.
 
Isäin jälkiä kulkiessaan, nooh isänsä kanssa keralla arvatenkin, tapana oli ollut että ennen varsinaista tapposessiota oli tokenuttu, asetuttu ikään kuin wiimeiselle atrialle. Tehty torkkotulet, hurautettu kohvet ja sen ohella syöty paksusta rukiisesta leivästä vuolaistut lastut joiden päällä oli tolkun kerros muorin vasta kirnuttua voita. Sen päällä puolen tuuman paksuinen siivu Lihakunnan Metsästäjä-makkaraa. Paitsi että nykyisten integraatioiden jälkeen sitä teki Atria. Mutta sama se sille. Makkara kuin makkara. Metsästäjää kuitenkin.

Niinpä nyttenkin Leevillä oli varattuna tämän perinteen ja mielenteon takia pussillinen Taikaruis 100%-viipaleita, paketti runsassuolaista voita ja noin 1,212 kilon pätkä Metsästäjätangosta.
 
Puolessa välissä kuksaa se tunne iski, niinpä juomisentyö piti lopettaa ja alkaa sitä tehen vääntämään leivänpala voitettuna ja Metsästäjähöystöllä.
 
Nyt loksahti kaikki kohdalleen. Ajatus kirkastui välittömästi. Lieko sitten Taikarukiin ansiota vaiko perinteisen tavan ja tottumuksen? Joka tapauksessa hetkisen kuluttua Leevin kasvot hehkuivat innosta ja onnesta. Suunnitelman osaset roikkuivat ilmassa, tarvitsi vain poimia ne ja asetella omiin somiin lomiinsa. Kokonaisuus kasvoi, muodosti eheän kehän kohteen ympärille. Sitä vastaan oli tyhjä taistella. Itseasiassa peli oli saalistuksen kohteelta jo siinä vaiheessa menetetty tyystin.
Säälimätöntä tai ei, luonnonlaki. Vain parhaat selviävät, sehän on selvä.

Mutta nyt oli suunnitelma valmis. L. Kusiainen kurkotti istualtaan perintökalun, Sakon kolmenollakasin. Asetti sen polvilleen, sulki silmänsä ja siveli metallin viileää pintaa, väliin puuosista hehkuvaa lämpöä. Näki selvästi että mestari rakasti työkaluaan. Sormet hamusivat ja osautuivat pikkutarkasti oikeille paikoilleen. Tuhannesosasekunnin pysähdys ja sitten kädet tempaisevat aseen sojottamaan Sotamarsalkka Mannerheimin vieritse akkunan läpi kuultavaa kuuta.
 
Kertynyt adrenaliini purkautui vähitellen ja Leevi Kusiainen otti takakäteen ylälavitsalta Bushnell'n kiikarin. Ruuvasi sen paikoilleen. Silmäili vielä piippua myötä ja nousi, asetti työkalun hellästi yläriksille omaan makuupussiinsa.
Iltatoimet sujuivat niin normaalisen tapaan kuin mitä onean oloisella, mutta ammattitaidostaan selvästi ylpeällä tappajalla pitää mennäkkin.
 
Iltapesun, -pisun ja hartaushetken jälkeen oli  tämä Kusiainen vielä kahden vaiheella, kutooko kinnasneulalla aloittamansa lapasen loppuun vai siirtääkö tuota tuonnemmaksi. Siirsi tuonnemmaksi, puhalsi lyhdyn sammuksiin, toivotti itselleen hyvä yötä ja tulevaa työtä.
Kääntyi sitten selin pirttiin nähden ja alkoi nähdä heti kohta unta tulevista tapahtumista.
~~~~~~~~~~~~

Varhaisaamu sujui isommitta kommelluksitta. Leevi Kusiainen varttoi itsensä, sysäsi uksen auki ja pujahti äänetönnä ympäröivään luontoon. Ikään kuin sulahtaen kokonaisuuteen.

Hämärän väistyessä Kusiainen makasi korkealla joentörmällä, vastapäätä joen toisen rannan tiheää vitelikköä. Oli jo tunnin makoillut siinä kärsivällisenä, ääntä pitämättä, ase ulottuvilla. Naakimaan ei hevin lähtisi.
 
Varovainen liikahdus, vesat taipuvat syrjään, tumma sarvipää kamuaa varovasti jäälle, katselee ympärilleen epäluuloisesti. Asettuu lopulta ja käy nauttimaan luojan tarjoamaa aamiaista. Seuraan liittyy pari lehmää ja mulli. Sopusoinnussa sojuu nyt elämä.
 
Paitsi että ylhäällä joen penkalla Leevi kohottaa kiväärinsä poskelle, hivuttaa tähtäimen ristikon sarvipään selkärangan tasalle. Miettii: "Kun vielä viisi metriä kuomaseni liikahdat. Tuon männynkäkkärän kohdalle. Siihen sinun elämäsi loppuu. Loppuu maallinen vaellus ja autoilijoiden kiusaaminen. Minä siirrän sinut sellasille tantereille, että yksiäkään hautajaisia ei sinun vuoksesi enää hirvivahinkovakuutusyhtiön piikkiin pidetä. Olet sinä saatana niin paljon tuhoa aikaan saanut!"

Sarvipääuros ottaa toivotut askeleet, asettuu männyntöppyrän kohdalle. Sormi on jo aikaa sitten vetänyt etuvedon pois. Enää on jäljellä tuomion julistus. Etusormi puristuu. 
JYRÄHDYS! 

Tulikuuma herhiläinen hylkää hopulla rihlat ja omin nokkinensa osaa lopun, läsähtää sarvipään selkärankaan hirvittävällä iskuvoimalla. Räjäyttää sen tuhannen pillun palasiksi, tuusannuuskaksi. 
Sonni putoaa polvilleen. Viimeinen potku. Elonkipene silmistä katoaa sukkelaan. Maallinen vaellus on ohi. 

Leevi Kusiainen kiiruhtaa jään poikki paikalle. Toteaa tilanteen. Pistää textarin nimismiehelle. Ja kääntyy kotimatkalle laskettuaan veret.
Erimiehet tekee ruumiita ja erimiehet siivoa ne.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Wanhempana sitä pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

PUOLiNEEKERi KAHViLLA


PUOLiNEEKERi KAHViLLA
 
Tuuli se on joka pyyhkii kostealla rääsyllä kasvojani;
viehättävä kosketus jostakin kaukaa,
näkymättömän maan tuolta puolen, tuota tuonnempaa.

Sen aistii - sanottakoon se vielä kerran, kosketuksen,
ja sen erottelee erilleen tuoksusta
joka erottuu meren väkevästä aromista
kun seisoo vihmovassa tuulessa murtajalla;
kahden toisiaan lähestyvän pimeyden
ahtuvassa välissä keskipäivällä,
räntäisten läystäkkeiden läimäytellessä päin kasvoja.

Kuohuvan meren sylin yli katsoo maanpiiriä pitkin
autiuden suureen tyhjyyteen,
tilaan joka viimeksi täyttyy,
käy ahtaaksi ja ahdistamaan.

Vähitellen sitä omaksuu ymmärrysten hitusten
joukosta kokonaisuuden, joka selittää
tutkimusmatkailijoiden sielua polttavan halun,
kiivaan vimman saada konstilla millä hyvänsä alus
ja varustaa se matkalle tuntemattomaan.

Sateen pieksämässä mielessä syntyy ajatus
nyt ensihätään takkatulesta,
kenties annoksesta vahvaa kahvia puolineekerillä.
Itse tutkimusmatkasta on neuvoteltava puolison kera.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 6. marraskuuta 2010

Ei MiKÄÄN KOPERNiKAANiNEN


Ei MiKÄÄN KOPERNiKAANiNEN
 
Maan kamara on puettu valkoiseen silkkiin,
tilkitty tarkoin jokainen kolo ja käänne;
linnikon lailla pounikon yllä tasoittava kaapu
verhoamassa yksityiskohdat hangen katveeseen.

Talvi on tullut - yllättämättä, ajallaan,
puree viidentoista asteen pakkasen voimin poskipäitä
ja panee seisomaan keskellä vaatteita.

Laivaston sininen kansi öisin täynnäns´ pisteitä,
ripoteltuna sikin sokin sinne tänne tasaisesti,
kuin kameli Bostonkakun taikinaan.

Luotan Kopernikuksen sanaan,
että nuo pisteet kiertävät suurimman osan aikaa
omien napojensa ympäri, mutteivät tuijota,
ja että ne vain kerran kuussa kokoontuvat suureksi
keltaiseksi kiekoksi taivaanpiiriä vaeltamaan.

Muutoin on näillä seuduilla ollut rauhallista.
Muutama pienempi ja yksi napakampi myräkkä,
siinä kaikki - ihan tavallinen arktinen talvi,
ei mikään kopernikaaninen, kuten Lannanmaassa.

Kesto puoli vuotta; lunta, pyryä ja pakkasta,
jäämeren tuulta ja kaamoksen sineä.
Tilkka kermaa ja kyllä maistuu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 5. marraskuuta 2010

PiERU SAHARAAN


PiERU SAHARAAN 

Ilmastoinninmuutos on haihtunut kuin pieru Saharaan viimeistäänkin silloin kun huivikaulojakin alkaa paleltaa pitkäksi venähtäneen toveri-illan päätteeksi ennättäneessä maailmanparannuskaljan pöhnässä.

Yleensäkin koko tunnetun maailmankaikkeuden eräässä älyn wiisaimmista osioista - Telluksella, käy useinmiten niin, että totuus selviää vasta jälkikäteen - loppupeleissä. Kun on jo housussa.

Sitten vasta kun on oikeasti aikaa ajatella kokonaisvaltaisesti kaikkea asiasta esille nostettua hölynpölyä ja epäolennaista sekä niiden alla piilevää pragmaattista totuutta.
"Mielipidesodassakin" ensimmäisten hävinneiden joukkoon kuuluu aina totuus!

Mutta kyetäänkö siihen? Kuorimaan asian todellinen tola kerros kerrokselta kaiken päälle heitetyn moskan alta? On tutkittu tosi, että inimisen on vaikea myöntää itselleen sortuneensa vedätykseen. Humeettivesi pistää kovasti kampoihin, hakee selityksiä vaikka mistä juuttaasta kunhan vain jutskausta ei tarvitse myöntää tapahtuneeksi.
Tietty, vielä vaikeampi sitä on myöntää lajitovereilleen, jopa lähimmäisilleen. Puolisolleen nyt wihonviimeksi. 

Siihen kaiken maailman jäsenyydet ties vaikka minkä sortin karvaisiin kuppikuntiin perustuvat; yhteenkuuluvuuden tunteeseen, samaistumiseen, laumasieluisuuteen. 

Toiset lajitoverit ovat herkempiä ennättämään tähän lankaan tai pikemminkin voisi nykypäivänä sanoa seittivyyhteen, kuin toiset. Siksi tarvitaan pödyntuottajia ja tarinamaakareita jotka karismallaan muuttavat työkseen valheita todeksi, joskus oikeinkin oiwallisesti, osin tosin vaihtelevin tuloksin.

Pikkuhuppelissa - soppelissa nousuhumalassa, -huumassa, on helppo sortua siihen tyhmyyteen jolla taitavat Pillipiiparit osaavat vedättää omaa etuaan silmällä pitäin; saaden inimisryhmiä mölyämään joutavanpäiväisiä joutavanpäiväisistä. Kuluttamaan, uhraamaan aikaansa turhanpäiväiseen kinasteluun mitättömistä asioista sillä aikaa kun maailma kusee alleen.

Monellekohan korviaan höristäneelle on selvinnyt kenen ennen kaikkea taloudellisista eduista ilmastoinninmuutoskaplakassa muuten on kyse sitten loppujen lopuksi? Tuulimylly- vaiko bensakauppiaiden? 

Tavallisen rupusakin edustajan, asuttipa se mitä mannerta tahansa, ei ainakaan, jos eduksi ei lasketa sitä että saa maksaa koko lystin.

Rahaa ja aikaa tuohon hölynpölyyn ainakin laitettiin jo heti kerralla rutkasti. Kööpenhaminassakin heti yhden ilmastoinninmuutoksen verran pelkkiin lentolippuihin ja turvajärjestelyihin. Nyt pöly on laskeutunut, vain sitkeimmät enää jatkavat.

Otan yhden esimerkin, enkä perustele sitä sen kummemmin - silkkaa maalaisjärkeä vain. Virheiden ilmastoinninmuutoshuoli on jäänyt yllättäen tyystin taka-alalle verrattuna lähes vuodentakaiseen silmittömään vouhkaamiseen. 

Sen sijaan ensimmäiselle tilalle Virheisiin hurahtaneilla haihattelijoilla heidän maailmaparannusoperaatiossaan onkin kivunnut tulevissa kevätvaaleissa uhkaava tappio persuksille. 

Siinä ei paljon neekerimaiden huono ilmastointi paina, jos oma ministerin tuoli alkaa yllättäin huojumaan ja vaara päätyä marginaalirääkyjäksi Persujen tilalle nousee galluppi gallupilta yhä todennäköisemmäksi.

Ei tuo Soinikaan nyt niin täysin ällikällä lyö, enkä edes usko tällä istumalla, että Persusten vauhti Soinista johtuu, vaikka kyllä nokkelampi onkin tämä otus sanakäänteissään vaikkapa vastuullisesti päin naamaa valehtelevaan Kävelevään Kataistrofiin nähden.

Pikemminkin galluppien tuloksissa lienee kyse ihan vain tavallisesta vittuuntumisesta lööperinpuhujien liirumlaarumiin. Muutosta tuskin kummosta tulee, valittiinpa minkä puolueen ykkösmurjaanit tahansa rupukansaa edustamaan.

Puolueiden vallankaappaus kyllä pitää edelleen, vaalin tuloksesta huolimatta, eikä siitä siis - kansalta huijatusta vallasta, yksikään niistä luovu ilman väkivaltaa.
Astalon, kartun ja pertuskan käyttämiseen taas tavalliset rupu-absurdistanilaiset ovat liian nahjuksia, joten se siitä.

Kenties paras muutos valoon päin olisi kai se, että koko korruptoitunut, läpeensä mätä paskasakki vaihtuisi kerralla uusiksi. Kaikki alkaisi puhtaalta pöydältä. 
Tosin siinä piilee vaara, että kasvoton virkakoneisto - byrokratia kaappaa ne viimeisetkin vallanrippeet jotka ns. kansaa edustavilla on tällä erää ollut.

Selvähän se, että tuollainen toive haihtuu kuitenkin kuin pieru Saharaan heti kun pistää asiat järjestykseen palattuaan takaisin lupaavalta taivaanmaalauskeikalta.
Tämä on tätä.

Ainoa lohtu tällä erää on, että YK:n kehitysohjelman juhlaraportin maailman paras paikka Norja, sijaitsee vain n. parinkymmenen poronkuseman päässä.

Akkurat, niin liki että suorastaan pakko oli aloittaa norjan kielen opiskelu ja ehken fordampe sitten joskus kuin fis til Sahara.
(Absurdistan oli vasta på 16. seng.)



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Demokratiasta on tullut varasvallan, kleptokratian, hatara kulissi.

torstai 4. marraskuuta 2010

!


HUUTO


HUUTO
 
Se hätkähdytti ensin,
mutta saattoi pian syönalassa kouraisun
joka tuntui koskettavan munaskuita myöten,
leviävän siitä samoilla tunnoilla koko kehon yltä,
kiirestä kantapäähän.

Toisen tunturin takaa vastasi toinen,
samoin vivahteikkain melankoolisin sävyin.
Aloitti matalalta nousten, vahvistuen,
jatkuen ties kuinka kauan.

Kurujen pahtaseinistä poukkoileva kaiku kertasi;
nostatti aaltoilevan sävelen ajelehtimaan
maanpiirin yli taivaankaarien taitse.

Ja se sisältä oli niin vakavaa,
niin raskasta kerrontaa menneiltä vuosituhansilta.
Koko suvun loputonta tarinaa peloista ja uhista,
lisääntymisen paineesta ahdistuksen alla
yhä kapenevien elinolojen tiimoilta.

Suden hetkellä kuuntelin huutoa mykistyneenä,
tulvivat tunteeni pursuivat silmäkulmista,
pusertuivat pisaroiksi,
kastelivat ahavan paahtaman ihoni
ja valahtivat aallokon yli pomppien hangelle;
serkkujensa joukkoon.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

SANANEN ESTERiN PERHEESTÄ


SANANEN ESTERiN PERHEESTÄ
 
Vaihtelevaa,
ei lainkaan yksitoikkoista,
yksinkertaisen ihmisen yksinkertainen elämä
yksinkertaisessa, kauniissa maassa.

Otetaan vaikka eilisen hurjapäinen myrsky,
joka yltiöpäänä ravisteli koko maailmaa,
vieden kesän tuhkatkin pesästä.

Nyt sitten pysähtynyt,
paikoilleen juuttunut hiljaisuus niin,
että kapsahdan hereille,
ja soutelen kiiruusti rantaan
kun pölyhiukkanen jysähtää permannolle,
taittaa niskansa lysähtäen;
siinä sen viimeinen tomumaja - lattianrajassa.

Itse virkkuna kuin persuksille ammuttu karhu;
hipsin hautarauhaa kunnioittaen,
kirjavaa mattoa myöten porstuaan,
avaan uksen - kurkistan.
Lunta ripsii, tulee taivaan täydeltä,
ehken hieman ylikin - koko Esterin perheestä,
eli lumenpuutteeseen ei ainakaan kuolla täällä.

Tyyntyneenä palaan pirtin lämpimään,
kirjoituspöydän tykö ja jatkan matkaani.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 2. marraskuuta 2010

SKÀBMAMÀNNU


SKÀBMAMÀNNU
 
Tuuli käy yli aution läntisen tunturimaan,
ulisee lakkapäissä, jylisee kuruissa,
kiistää kivet, haastaa pahtaat.
Viistää jängän reunan vitelikköjä raivopäisin puuskin;
liistää korret lumenpäältä lysyyn,
volahtelee piisivalkean hormissa - uinujan korvissa.

Säpistä karannut uksi pieksää vajan kamanaa.
Riistää unen - on pakko selviytyä ulos.
Kauhtana ylle - vilulla karauttaa
kun kylmä vaate osuu lämpimään ihoon.
Nutukkaat jalkaan ja porstuan läpi rantteelle.

Vinkka sivaltelee,
pyrkii helman alle atimaan niin,
että kyyryyn on mentävä,
muuton nakkaa persielleen keskelle siljoa,
istuu päälle ja käy astumaan.

Vajan nurkalla kurkotan pinosta jyleän pöngän,
telkeän uksen, suoritan katselmuksen pilkkopimeässä,
vaakasuorassa tuulessa ulkomuistista.
Kaikki kunnossa.

Kipitän pihan yli, tartun otteella kuistista
ja pujahdan sisälle - permannon poikki wällyn alle.
En herätä, ehätän takaisin Uinulaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 1. marraskuuta 2010

JÄÄN LAULU


JÄÄN LAULU

Iini asusteli Vuáidâšjävren länsipuolen ahdetta. Yksikseen. Ei ollut sitä oikeaa vain kohdalle sattunut, yrittäjiä sitäkin enemmän, väliin ihan haitaksi asti. 
Lemmot luulivat syrjässä asujaa puutteessa eläjäksi ja siksi humaltuessaan keksivät usein lähteä tarjoamaan siementään hyvään koskemattomaan maahan.
 
Vaan tulisen lähdön olivat sisukkaimmat vonkaajat saaneet savupilven ja tussahduksen myötä ja haulien ropinan vitelikössä korvan läystäkkeiden tienoilla kun Iini oli hurauttanut Husqvarnan lankapiipullisen Ei-kiitoksia sinnikkäimmille sisupusseille. Pois oli lähdettävä, pois tulitaisteluarenaalta, maata myöten ryömien, polvilla könyten kuni tievan nypykän taitse pääsi laskemaan rantakiville jäähdyttelemään liiaksi yltynyttä kiimaansa.

Mutta nyt oli ihan toinen hetki ja aika, Vuáidâšjävri oli kierään jäähän karahtanut yöllä. Korkeintaan keskisellä selällä taisi vielä muutava uve usvaa pukata kuorrutukseksi koko näkymälle.

Iini oli heräillyt normaaliseen tapaansa, toimitellut aamutoimet omaan tuttuun tahtiinsa, isommin hoppuamata. Hokasi sitten porstuassa pistäytyessään että laskiämpärissä oli riite samoin kuin kesäkauden pisoaarissa. Siitä kiepsahti takaisin pirtin puoleen ja samaan syssyyn suikautti tulen honkasiin piisin alle. Vasta sitten kurotti pöydän yli järven puolen akkunaan ja siitä kurkisti näkymää.

Mikä valo, mikä tyyni - ääretön liikkumaton hiljaisuus, joka liiteli äänettömänä sijoilleen pysähtyneen järven hyytyneellä kannella. Ensimmäiset railot olivat jo päästäneet vettä ja se viirutti lakeaa siloa.

Iinille tuli kiire, vilkaisi mittaria. Se näytti liki pariakymmentä astetta pakkaselle. Se antoi lisäpotkua hopulle. Yöpaita leijaili kiikkustoolin selkänojalle. Tissiliivit saivat nyt jäädä oven päälle odottelemaan parempia aikoja. Laamapaita vaan keholle, pellavaiset kaatiot samaan syssyyn, pässinpökkimät niiden päälle, yläkertaan harmaa tikkuri.
Alakertaan päällimmäiseksi Fjällräveniä, yläkertaan sarkainen lyyssi. Jalkaan syylingit, heiniin ei ollut aikaa, sitten nutukkaat ja ulos.

Ohimennen vilkaisu setvittyihin reeskaverkkoihin, jotka roikkuivat porstuassa odottamassa työmääräystä ja komennusta jään alle hommiin. Nyt ei sen enempää aikaa niille uhrattu. Oli tähellisempää.

Naisiniminen kapsahteli ketterästi rantaan hieman lumettuneella polulla kunnes saavutti tavoitteensa, maan ja jään kohtaamisen. Siihen tyssäsi. 
 
Pysähtyi ja haparoi katseellaan siintävää jäänpiiriä. Kallisteli päätään, käänteli ja kuulosteli. Sitten. Ensimmäinen epävarma. No nyt sen jo tunnistaa. On se. Varmasti on. Jää laulaa. Jää laulaa niin ihanan melankolisella sävyllä mollissa. Ja niin kauniisti.
Kertakaikkiaan jäljittelemättömästi. Ei sitä vaan aikaiseksi saa yksikään nuottisopan sekoittaja. Ei sellaista minkä luonto saa aikaiseksi yksinkertaisin välinein, yhteensattumien seurauksien oikkuina.
Jo se yksistään antaa oikeutuksen asua täällä jumalan selän takana, kenellekkään muulle haittaa tuottamatta, luontoa isommin haavoittamatta ja kuormittamatta.

Yksinoleva, ei yksinäinen katsoja tuudittautuu niin jään laulun lumoihin, että vapauttaa mielensä vaeltelemaan pitkin pituuttaan tuntemattomien maailmojen sfäärejä. Eikä se tahtoisikaan enää niin vain palata takaisin, pikemminkin  jäädä leijumaan uhkarohkeasti jonnekkin oudon tuntemattoman ylle olemattomaan olevaan.
 
Ensimmäinen selkäpiitä valuva vilunväristys palauttaa kuitenkin sielun hellän väkivaltaisesti takaisin tomumajaansa. Humeetti kirkastuu, selkenee kuin porokahvi vesitilkalla ja tilalle astuvat suunnitelmat ja kaavailut reeskaverkkoin saattamiseksi juomuksiksi jään alle. 
 
Vereksistä reeskoista tehty kalapottu saa veden herahtamaan kielelle kun Iini sitä muistelee palaillessaan pirtilleen hyvin ansaitulle nokipannukohveelle.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Jään laulun kuuleminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.