VASTAVALO

VASTAVALO
 

Käy tuuli vienosti hymyillen,
puree olkapään yli korvanlehteä,
hipaisee poskipäätä
ja kurottaa kyntensä kaulurin aukosta.
Se karauttaa, tahtoi tai ei.

Vilkaisu paljastaa.
Jäljellä on kahisevat,
kuolleet lehden rippeet törmän sortuneessa pajussa.
Myräkkää vaille lentääkseen tuulen selässä pois.

Maailma kuolee silmissä valkean vällyn yllä;
se on kyllä ehkä liioittelua,
mutta näyttää siltä.
Nietosten alla - salassa, piilee elämä,
kinokset suojaavat uinuvaa siementä.

Piisien pystysuoraan kiertyvät savut
poraavat reikiä taivaankanteen
ja arktinen hysteria asettuu näkymättömänä,
alati läsnä olevana iholle.

Ravistaa äänettömästi,
ottaa wäkevän otteen mykistyneistä kasvoista,
kääntää ne viimeiseen siilautuvaan vastavaloon,
siihen joka liruu lumihunnulla kuorrutettujen
oksistojen läpi iiriksille.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!