SiTÄ NYT VAAN ON KAiKENLAiSTA
Niinku Hockmannin Unna, jota myös Hokkaseksi tuttavallisesti kutsuttiin, koska se pystyi ryyppäämään ukon kuin ukon pöydän alle. Ja ryyppäsi myös. Pieni kuivakka ämmi. Imi wiinaa kuin pesusieni ja tuprusi kuin korsteeni, eikä koskaan humaltunut, ukot sen sijaan nelinkontin toikkaroivat sen luota kotiansa akkojen saarnoja ja herransiunauksia kuulemaan, peräkamarin pojat äidiltään tukkapöllyä saamaan.
Kaikenlaista juttua kiersi. Että muka perso oli Unna miehen kalulle. Että siksi siellä ukot muka rinkiä istui. Mutta eipä vain siitä ollut kellään rääväsuulla vakavasti otettavia todisteita.
Ei ollut kukaan sattunut näkemään, että olisi Hockmannin Unna kenenkään alta noussut, vaikka tuttu eläjä sinänsä oli monille vuosikymmenten takaa. Muulta aikoinaan tullut - ties mistä, kukaan ei muistanut ja tänne aloilleen asettunut tuo heimoltaan tuntematon.
Osasi tuo sentään omasta aarteestaan niin hyvän huolen pitää, ettei ainakaan vunukoita maailmaan pukannut jos sille joskus silmäin välttäessä täyttymyksen haki ja sai. Pelkkä arvaus.
Vaan sitä oli se ihmettely, että miksi se lempo ei humallu? Samasta wiinasta, samasta putelista? Tämä iniminen?
Kun ei siellä "Hokkasella" kukaan lasista juonut käydessään. Pullon suusta. Kaikki läpeensä. Ja siitä se Unnakin. Vai liekö sitten muuta kuin kieltä pahkeinen kastellu ja ukot sitten siitä humaltuessaan yhä enemmän innostuivat ehättämään latkimaan kuin näkivät Unnan niin tiuhaan ottavan. Meneppä ja tiedä. Hyvä seurainiminen oli ja monissakin mielin viehättävä.
Iloisesti Unnalla kasvoivat pelakuut verannalla ja loksit keittiön akkunassa; tykkäsivät kai tupakinsavusta sillä tupakinsavu tuprusi seinän tuuletusrööristä sankiana tässä kulttuurikodissa jossa kenkiä ei tarvinnut kenenkään riisua eteisessä.
Muistan kuinka tyhjiä pulloja varten oli kuistilla kommuutti josta me poikaset saatiin luvan kera ne kiikuttaa pois. Meillä oli vuorolistat, kuka milläkin viikolla oli oikeutettu pisnekseen.
Unna poltti kirstunnauloja, mutta kun ne ehtyivät, siirtyi postoniin ja kun valtio alkoi hinnankorotuksilla kirimään, siirtyi lopulta sittemmin sätkään - käsin rutastuun sultsinaan ja niillä töin se sitten eleli viimeiset aikansa. Sinnikko, ei tupakista luopunut.
Nämät nyt tässä päällimmäisenä. Kepiät mullat vaan hälle sinne uuteen hiippakuntaan. Ei pahaa sanottavaa ollut meikäläisellä kun edesmenosta kuulin. Tuollaista nipottamatonta elämää sitä muistelee mielellään.
Siellä se nyt törröttää Unnan mökkeröinen kylmillään järven rannassa. Lähisukulaisia ei tiettävästi ollut. Jäänekö kunnalle vaiko valtiolle mökki ja manttu alta? Kaunis paikka.
Niinku Hockmannin Unna, jota myös Hokkaseksi tuttavallisesti kutsuttiin, koska se pystyi ryyppäämään ukon kuin ukon pöydän alle. Ja ryyppäsi myös. Pieni kuivakka ämmi. Imi wiinaa kuin pesusieni ja tuprusi kuin korsteeni, eikä koskaan humaltunut, ukot sen sijaan nelinkontin toikkaroivat sen luota kotiansa akkojen saarnoja ja herransiunauksia kuulemaan, peräkamarin pojat äidiltään tukkapöllyä saamaan.
Kaikenlaista juttua kiersi. Että muka perso oli Unna miehen kalulle. Että siksi siellä ukot muka rinkiä istui. Mutta eipä vain siitä ollut kellään rääväsuulla vakavasti otettavia todisteita.
Ei ollut kukaan sattunut näkemään, että olisi Hockmannin Unna kenenkään alta noussut, vaikka tuttu eläjä sinänsä oli monille vuosikymmenten takaa. Muulta aikoinaan tullut - ties mistä, kukaan ei muistanut ja tänne aloilleen asettunut tuo heimoltaan tuntematon.
Osasi tuo sentään omasta aarteestaan niin hyvän huolen pitää, ettei ainakaan vunukoita maailmaan pukannut jos sille joskus silmäin välttäessä täyttymyksen haki ja sai. Pelkkä arvaus.
Vaan sitä oli se ihmettely, että miksi se lempo ei humallu? Samasta wiinasta, samasta putelista? Tämä iniminen?
Kun ei siellä "Hokkasella" kukaan lasista juonut käydessään. Pullon suusta. Kaikki läpeensä. Ja siitä se Unnakin. Vai liekö sitten muuta kuin kieltä pahkeinen kastellu ja ukot sitten siitä humaltuessaan yhä enemmän innostuivat ehättämään latkimaan kuin näkivät Unnan niin tiuhaan ottavan. Meneppä ja tiedä. Hyvä seurainiminen oli ja monissakin mielin viehättävä.
Iloisesti Unnalla kasvoivat pelakuut verannalla ja loksit keittiön akkunassa; tykkäsivät kai tupakinsavusta sillä tupakinsavu tuprusi seinän tuuletusrööristä sankiana tässä kulttuurikodissa jossa kenkiä ei tarvinnut kenenkään riisua eteisessä.
Muistan kuinka tyhjiä pulloja varten oli kuistilla kommuutti josta me poikaset saatiin luvan kera ne kiikuttaa pois. Meillä oli vuorolistat, kuka milläkin viikolla oli oikeutettu pisnekseen.
Unna poltti kirstunnauloja, mutta kun ne ehtyivät, siirtyi postoniin ja kun valtio alkoi hinnankorotuksilla kirimään, siirtyi lopulta sittemmin sätkään - käsin rutastuun sultsinaan ja niillä töin se sitten eleli viimeiset aikansa. Sinnikko, ei tupakista luopunut.
Nämät nyt tässä päällimmäisenä. Kepiät mullat vaan hälle sinne uuteen hiippakuntaan. Ei pahaa sanottavaa ollut meikäläisellä kun edesmenosta kuulin. Tuollaista nipottamatonta elämää sitä muistelee mielellään.
Siellä se nyt törröttää Unnan mökkeröinen kylmillään järven rannassa. Lähisukulaisia ei tiettävästi ollut. Jäänekö kunnalle vaiko valtiolle mökki ja manttu alta? Kaunis paikka.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi