Iini asusteli Vuáidâšjävren länsipuolen ahdetta. Yksikseen. Ei ollut sitä oikeaa vain kohdalle sattunut, yrittäjiä sitäkin enemmän, väliin ihan haitaksi asti.
Lemmot luulivat syrjässä asujaa puutteessa eläjäksi ja siksi humaltuessaan keksivät usein lähteä tarjoamaan siementään hyvään koskemattomaan maahan.
Vaan tulisen lähdön olivat sisukkaimmat vonkaajat saaneet savupilven ja tussahduksen myötä ja haulien ropinan vitelikössä korvan läystäkkeiden tienoilla kun Iini oli hurauttanut Husqvarnan lankapiipullisen Ei-kiitoksia sinnikkäimmille sisupusseille. Pois oli lähdettävä, pois tulitaisteluarenaalta, maata myöten ryömien, polvilla könyten kuni tievan nypykän taitse pääsi laskemaan rantakiville jäähdyttelemään liiaksi yltynyttä kiimaansa.
Mutta nyt oli ihan toinen hetki ja aika, Vuáidâšjävri oli kierään jäähän karahtanut yöllä. Korkeintaan keskisellä selällä taisi vielä muutava uve usvaa pukata kuorrutukseksi koko näkymälle.
Iini oli heräillyt normaaliseen tapaansa, toimitellut aamutoimet omaan tuttuun tahtiinsa, isommin hoppuamata. Hokasi sitten porstuassa pistäytyessään että laskiämpärissä oli riite samoin kuin kesäkauden pisoaarissa. Siitä kiepsahti takaisin pirtin puoleen ja samaan syssyyn suikautti tulen honkasiin piisin alle. Vasta sitten kurotti pöydän yli järven puolen akkunaan ja siitä kurkisti näkymää.
Mikä valo, mikä tyyni - ääretön liikkumaton hiljaisuus, joka liiteli äänettömänä sijoilleen pysähtyneen järven hyytyneellä kannella. Ensimmäiset railot olivat jo päästäneet vettä ja se viirutti lakeaa siloa.
Iinille tuli kiire, vilkaisi mittaria. Se näytti liki pariakymmentä astetta pakkaselle. Se antoi lisäpotkua hopulle. Yöpaita leijaili kiikkustoolin selkänojalle. Tissiliivit saivat nyt jäädä oven päälle odottelemaan parempia aikoja. Laamapaita vaan keholle, pellavaiset kaatiot samaan syssyyn, pässinpökkimät niiden päälle, yläkertaan harmaa tikkuri.
Alakertaan päällimmäiseksi Fjällräveniä, yläkertaan sarkainen lyyssi. Jalkaan syylingit, heiniin ei ollut aikaa, sitten nutukkaat ja ulos.
Ohimennen vilkaisu setvittyihin reeskaverkkoihin, jotka roikkuivat porstuassa odottamassa työmääräystä ja komennusta jään alle hommiin. Nyt ei sen enempää aikaa niille uhrattu. Oli tähellisempää.
Naisiniminen kapsahteli ketterästi rantaan hieman lumettuneella polulla kunnes saavutti tavoitteensa, maan ja jään kohtaamisen. Siihen tyssäsi.
Mutta nyt oli ihan toinen hetki ja aika, Vuáidâšjävri oli kierään jäähän karahtanut yöllä. Korkeintaan keskisellä selällä taisi vielä muutava uve usvaa pukata kuorrutukseksi koko näkymälle.
Iini oli heräillyt normaaliseen tapaansa, toimitellut aamutoimet omaan tuttuun tahtiinsa, isommin hoppuamata. Hokasi sitten porstuassa pistäytyessään että laskiämpärissä oli riite samoin kuin kesäkauden pisoaarissa. Siitä kiepsahti takaisin pirtin puoleen ja samaan syssyyn suikautti tulen honkasiin piisin alle. Vasta sitten kurotti pöydän yli järven puolen akkunaan ja siitä kurkisti näkymää.
Mikä valo, mikä tyyni - ääretön liikkumaton hiljaisuus, joka liiteli äänettömänä sijoilleen pysähtyneen järven hyytyneellä kannella. Ensimmäiset railot olivat jo päästäneet vettä ja se viirutti lakeaa siloa.
Iinille tuli kiire, vilkaisi mittaria. Se näytti liki pariakymmentä astetta pakkaselle. Se antoi lisäpotkua hopulle. Yöpaita leijaili kiikkustoolin selkänojalle. Tissiliivit saivat nyt jäädä oven päälle odottelemaan parempia aikoja. Laamapaita vaan keholle, pellavaiset kaatiot samaan syssyyn, pässinpökkimät niiden päälle, yläkertaan harmaa tikkuri.
Alakertaan päällimmäiseksi Fjällräveniä, yläkertaan sarkainen lyyssi. Jalkaan syylingit, heiniin ei ollut aikaa, sitten nutukkaat ja ulos.
Ohimennen vilkaisu setvittyihin reeskaverkkoihin, jotka roikkuivat porstuassa odottamassa työmääräystä ja komennusta jään alle hommiin. Nyt ei sen enempää aikaa niille uhrattu. Oli tähellisempää.
Naisiniminen kapsahteli ketterästi rantaan hieman lumettuneella polulla kunnes saavutti tavoitteensa, maan ja jään kohtaamisen. Siihen tyssäsi.
Pysähtyi ja haparoi katseellaan siintävää jäänpiiriä. Kallisteli päätään, käänteli ja kuulosteli. Sitten. Ensimmäinen epävarma. No nyt sen jo tunnistaa. On se. Varmasti on. Jää laulaa. Jää laulaa niin ihanan melankolisella sävyllä mollissa. Ja niin kauniisti.
Kertakaikkiaan jäljittelemättömästi. Ei sitä vaan aikaiseksi saa yksikään nuottisopan sekoittaja. Ei sellaista minkä luonto saa aikaiseksi yksinkertaisin välinein, yhteensattumien seurauksien oikkuina.
Jo se yksistään antaa oikeutuksen asua täällä jumalan selän takana, kenellekkään muulle haittaa tuottamatta, luontoa isommin haavoittamatta ja kuormittamatta.
Yksinoleva, ei yksinäinen katsoja tuudittautuu niin jään laulun lumoihin, että vapauttaa mielensä vaeltelemaan pitkin pituuttaan tuntemattomien maailmojen sfäärejä. Eikä se tahtoisikaan enää niin vain palata takaisin, pikemminkin jäädä leijumaan uhkarohkeasti jonnekkin oudon tuntemattoman ylle olemattomaan olevaan.
Kertakaikkiaan jäljittelemättömästi. Ei sitä vaan aikaiseksi saa yksikään nuottisopan sekoittaja. Ei sellaista minkä luonto saa aikaiseksi yksinkertaisin välinein, yhteensattumien seurauksien oikkuina.
Jo se yksistään antaa oikeutuksen asua täällä jumalan selän takana, kenellekkään muulle haittaa tuottamatta, luontoa isommin haavoittamatta ja kuormittamatta.
Yksinoleva, ei yksinäinen katsoja tuudittautuu niin jään laulun lumoihin, että vapauttaa mielensä vaeltelemaan pitkin pituuttaan tuntemattomien maailmojen sfäärejä. Eikä se tahtoisikaan enää niin vain palata takaisin, pikemminkin jäädä leijumaan uhkarohkeasti jonnekkin oudon tuntemattoman ylle olemattomaan olevaan.
Ensimmäinen selkäpiitä valuva vilunväristys palauttaa kuitenkin sielun hellän väkivaltaisesti takaisin tomumajaansa. Humeetti kirkastuu, selkenee kuin porokahvi vesitilkalla ja tilalle astuvat suunnitelmat ja kaavailut reeskaverkkoin saattamiseksi juomuksiksi jään alle.
Vereksistä reeskoista tehty kalapottu saa veden herahtamaan kielelle kun Iini sitä muistelee palaillessaan pirtilleen hyvin ansaitulle nokipannukohveelle.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
Miten me kaupunki-ihmiset kadotammekaan tuollaiset ikiaikaiset kokemukset, kuten jään laulun. Suurensuurta se oli, muistelen, alkuvoimaista, mutta muistelunvaraan on jäänyt.
VastaaPoistaMarjaisalle:
VastaaPoistaHyvä huomio! Ehkä jotain olisi vielä tehtävissä? Ainakin valintoja.
On ihanaa joskus jäädä hetkeen kiinni, silloin ajalla ei ole merkitystä vain kokemuksella tunnetasolla.Ihminen on "rikkauksilla varustettu, niiden löytäminen itsestään on vain monelle vaikeaa."
VastaaPoistaUnelmikolle:
VastaaPoistaSe lienee ihan kaikkein vaikeinta. Oman itsensä löytäminen.