HUOPiSEN PENA
Jo hyvinkin aikaa sitten parhaat päivänsä nähnyt, hieman nuhjuisen ja kulahtaneen oloinen Pena lönkytti vakioreitillään peränsä silmin nähden jäykkänä.
Vielä kuitenkin koipi nousi ja keltainen liemi ruiskusi melko korkealle oranssiin viittaan. Pena urahti tyytyväisenä suoritteelleen, eipä tuntunut tapille kukaan muu ruikkineen, ei edes ketut, jotka toisinaan intoutuvat kastelemaan kaiken toisen jo merkitsemän.
Tämä oli sellainen normaalinen marraskuinen upettopäivä, pehmeä kyllä kuin lehmän henkäys, mutta enenpäsä koleamman sorttinen, huurua varvikoissa.
Tuntui jo luissa, sai naamataulun näyttämään onealle, joskin vain silloin kun oli tarve säilyttää perusilme. Kun ei ollut muita kanssaeläviä näköpiirin laidallakaan.
Nykyisin Penasta alkoi oikeastaan tuntua jo hermoja lepuuttavalta kun ei tarvinnut alvariinsa paneutua ja olla varuillaan sosiaalisten viestien suhteen.
Ei se ihan helppoa ollut koiran motlakkeen elämäkään, vaikka sitä inimisten toimesta usein kadehdittiinkin; vapautta, kiihottavia tuoksuja, öisiä willejä juoksuja, holtitonta sukupuolielämää ja niin edelleen.
Ei. Työnsä oli ja vastuunsa siinä mitä sorttia ilmaisi kullekkin vastaantulijalle reistata kohdatessa. Ei passannut suin päin reppanaksi heittäytyä, heti oli toinen tunkemassa niskan päälle jöötä pitämään ja jonotusvuoroja määräämään pankkien ja apteekkien tapaan jos oli jollekkin satumaiselle hevosenpaskaherkulle käytävä.
Pörhistää piti kehdata niskavillat, saattaa luimuun korvat, sekä hännällä osoittaa ja äristä:
"Eläpä ala tyyppi nenillä hyppimään. Tulee hopulla tupen rapinat."
Ei ollut herkkua olla pohjoisen koiralaumassa hyvänä sopulivuonna. Voi voi sitä pakollista hännän tyven nuuhkaisua hurjimpaan sopuliaikaan, silloin kun kaikenlaisia Fifejäkin onnisti, jos ei muuten, niin toisten tappamien piipertäjien suhteen.
Vaisto pakotti niilläkin haukkaamaan, ainakin rusentamaan kallon ja imaisemaan aivot. Se oli ikiaikainen perimä, kenties jonkun miljoonan vuoden takaa tänne saakka geeneissä siirretty ja totta maar tästä eteenkin päin ihan normaaliseen biologiseen tapaan.
On nimittäin niin, että sopuleita elimistöönsä ahtaneen koiraeläimen hännän tyvestä purkautuu lähes jatkuvana vuona sellainen rikkilemu, että ei enää pahemmasta väliä. Nuuhkaistessa jo pitää kipristää valmiiksi, kirsu on herkkä kapine, eikä sitä voi sentään tukkia ihan mihin paikkaan tahansa. Siltikään nuuhkimattomia koirun hännän tyveksiä sanotaan olevan maailmassa vähiten.
Asiassa saattaa olla vinha perä. Tunnistamisen suhteen koirumaailmassa pidetään yllä jämptiyttä - siitä ei juurikaan rivetä. Omaa lajia ei petetä hutiloimalla käyttäytymissäännöissä, olipa sitten kyseessä vaikka millaisiin inimisien anhittomiin tarpeisiin ja mielenoikkuihin perustavasta rodusta.
Herkimmillä raasuilla tirahtaa kyynel nuuhkaistessa jo edellä mainittuna aikana, ei sunkaan ilosta eikä jälleen näkemisen riemusta vaan yksinkertaisesti vain suorastaan perkeleellisen wäkevästä annoksesta anuskaasua, jota tunkee kuin raolleen unohtuneesta kaasuhanikasta.
Liruu solkenaan ja myrkyttää koko lähitienoon.
Mutta toisen hännän tyvellä vaan on käytävä. Niin on luonto määrännyt. Se on laki ja ukaasi. Kieltäytyminen merkitsee pitkässä juoksussa kuolemaa, lähtöä koiriitten Manalaan joka tunnetusti ei ole niitä parhaimpia maailmassa. Liekö tuolla edes lämmitystä?
Tällaisia päähän pälkähtymiä tuumi ja vatvoi Huopisen Pena edetessään vakireitillä, kylän kierroksella jossa noteerattiin kaikki merkittävät muutokset hajumaailmassa ja äänten suhteen ja ne myös yksityiskohtaisesti tarkastettiin jos suinkin tuntui löytyvän rakonen jollekkin uudelle ja oudolle.
Vähänkin uuteen ja outoon lajitoveriin vivahtava hajumolekyylirypäs sai aikaan kiihottavaa kuhinaa aivosoluissa ja pani elimistön uurastamaan tutkimuksellisessa viitekehyksessä ja hengessä.
Solkenaan syötti koirun humeetti käskyjä ja määräyksiä mistä ja mistä kantilta asiaan olisi hankittava vielä näyte tahi pari asian varmistamiseksi. Sille oli tyhjää mitään vastalauseita ja nootteja lähettää, vaikka kuin olisi kehtuuttanut. Sille vain ei yksinkertaisesti sanottu ei. Kaikki oli tehtävä pilikulleen niin kuin humeetin signaalit käskivät. Ilman pullikointia. Niin oli koiriitten maailmassa tehty ikiajat.
Eikä siellä jonkun ikälopun ja raihnaisen huskyreppanan takia sääntöjä aleta uusiksi kirjoittaa.
Vastuu koiraheimon sukupuolisesta jatkumosta on ankara. Siinä ei kertakaikkiseen suvaita harha-askelia missään inhimillisesti tunnetussa muodossa.
Kirottuja olkoon ikuisesti ne eläintohtorit ja kyläsalvajat jotka raakeiset poistavat, kärventykööt omassa helvetin tulessaan ikuisesti.
Sillä ei ole ihanampata tunnetta rinnassa kuin se mikä syntyy kun jotakin kortta nuuhkaistessaan tuntee vomeronasaalielimessään kopuliinin viehkon aromin. Voi hyvät hyssykät millaisen wimman se lykkää päälle. Hopulla unehtuvat ruuat ja atriat mielestä, vesisateet ja pakkaset. Päätä alkaa kiertämään sellainen pakottava tarve, ettei paremmasta väliä.
On otettava tilanne heti haltuun. Ulospäin on näyteltävä tyyntä mahdollisten kilpailijoiden takia. Kiihkeys tässä vaiheessa on pahin mahdollinen vikatikki. Jos sellaiseen sortuu, on perässä pian louskuttava sakki kuolaavine piskeineen ja jalorotuisineen. Kaikkien mielessä sumuisena utuna vain ankaran kiiman pakottama astumisen vimma.
Tulee helposti kränää jo siinä vaiheessa kun tulevasta onnellisesta neidosta (rouvasta) ei ehkä ole sen halaistua sanaa vielä. Pelkkä jumalallinen lupaus kopuliinin viestittämänä heinänkorressa.
Se saa jo leuat lonksuttamaan, silmät seisomaan ja kuolan valumaan, sekä kalunpään esille ja tunnustelemaan mahdollista oletettua astumisen säätilaa.
Näissä pähkäilyissä Pena on päätynyt kulminaatiopisteeseen kylänraitin toisessa päässä ja kääntyy lönköttelemään kotia päin. Piipahtaa Huuskosen Vili-vainaan kotipihan nurkalla. Merkkaa postilaatikon tolpan Vilin muistoksi ja oijustaa siitä kaupan takapihan kautta yhä toivossa, että jotain yllättävää löytyisi.
Ei löydä. Kuivahtanut poronpaska ei jaksa kiinnostaa tällä erää. Sintosen kohdalla patsastelee sen verta kauan, että niiden mäyris hokaa sen akkunasta kurkistaessaan ja syöntyy haukkumaan niin, jotta varmasti talonväki herää.
Muutoin on kotimatka rauhallista. Kettu pujahtaa raitin yli, muttei jaksa kiinnostaa. Pena käännähtää pihatielle ja jolkuttaa kopilleen porstuan rappusten viereen. Lotkuttaa vettä, haistelee ruokakippoa - eilistä, kääntää puolitoista kierrosta itseään kiepille ja asettuu kopin eteen.
Kirsu oman hännän tyveen suojaan. Pahin sopuliaika alkaa olla ohi.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
