keskiviikko 30. marraskuuta 2011

ViiMEiNEN KiRVES


ViiMEiNEN KiRVES

Aurinko laskee heti puolen päivän jälkeen,
vaipuu pitkälle matkalle maan varjoon;
On se hetki.

Lähteissään kiskoo yltään sinisen hunnun;
vie osan liepeestä mukanaan,
jotta osaa palata tammikuussa takaisin
paikalleen maanpiirille.

Viimeinen kirves - huurteiseen pölkkyyn lyötynä,
hyytyneenä piukeaan pakkaseen,
osoittaa varrellaan suuntaan josta valo palaa.

Aika rauhoittuu,
pehmeä hämärä hakee sijansa
ja vielä tovi sitten ohimennen kiitänyt tuokio
mataa minuuteiksi tavoittaen molemmat sinet.

Ehtoo purkaa lunta,
kuin siloittaakseen mannut valmiiksi silmän hivellä.
Portimo vilahtaa kivellä,
jäljet täyttyvät verkalleen leijailevasta natturasta,
muutamassa hetkessä peittyvät
ja otusta ei ole ollutkaan.

Eikä kiveä. Eikä aikaa.
Kaiken yllä valkoinen huopa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 29. marraskuuta 2011

PUOLENPÄIVÄN SEISAUS


PUOLENPÄIVÄN SEISAUS

On satanut yöllä vinhasti,
sitten selkeytynyt rasakaksi pakkaseksi,
natturalla kuorrutettujen tunturikoivujen viidakko
kaartuu upeana holvina.

On puolenpäivänseisaus,
palastelun hetki avotulen lumossa,
tervaksen rätinän hivellessä korvia,
tuoksun kaivertuessa sinne perinjuurin sisimpään,
sielun sijoille.

Pakkasen tyven.
Vitilumi imee itsensä pullolleen vähäisiä,
säästellen päästettyjä ääniä,
kuulee kun tintti pissii.
Erottaa oksasta karanneen hiutaleen tömähdyksen.

Tummien rankojen välistä pilkistelee viimeinen aurinko.
Kutittaa haistinta niin somasti,
että kyynelet tirahtavat silmäkulmiin
ja keho jännittyy,
valmistuu ottamaan lihaksistollaan pärähdyksen.

Aivastus laantuu wäkevään itsehillintään,
aurinko lakkaa hivelemästä nokkaa.
Kun sitten huomaan uuden taipuneen koivunrungon;
ajattelen että Tarzan on roikkunut siinä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 28. marraskuuta 2011

TAiMESTAJA



TAiMESTAJA

Haarova mies rynnii hämärissä pounikkoista jängän reunaa korskuen ja pärskien. Pysähtyy välillä puhaltamaan, kiskoo rintamusta auki riipin viilekkeiden alta, kohentaa rensseleitään ja puuskuttaa hattu takaraivolle kipattuna.
Tarttuu sitten kinnaskourillaan kahtapuolta nojaaviin tuuraan ja kairaan ja lähtee nousemaan vilttoa rinnettä.

Matkaa on vielä poronkuseman verran jäljellä, useampi pysähdys tällä kelillä - lähes nuoskaa lunta eikä maassa kirsiä, se on ailas, aherassa olisi mukavampi edetä. Eteenkäsin on jouduttava, koko syksy mennyt persiilleen sään oikutellessa kuin toukokuinen miessi.

Tarpominen jatkuu, eipä juuri outametsässä muuta kuulu kuin puuskutus, kaikki mesikämmentä pienemmät aljot ovat häippässeet tietämättömiin ja uninen otsokaan - jos nyt sattuu edes olemaan lähitaajuudella, ei jaksa innostua äkkiseltään artilta vaikuttavasta kulkijasta.

Sitten on edessä vihdoin tutun muotoinen tieva. Vielä sen yli samaan hikeen, nyt ei kannata enää lähtä kiertämään.
Suoraan vaan yli kammille.

Kammi erottuu tievan päältä muuta pounikkoa suurempana kumpuna ja joku äkkinäinen saattaisi sitä hätäisesti vilkaistessa luulla palsaksi, joita myös täällä harvakseltaan esiintyy.

Pyyntimies laskeutuu harkiten kammille, kiepsahtaa takaa ovelle. Asettelee tuuran ja kairan nojalleen seinää vasten. Sitten pyyhkäisee kinnaskäillään ovenvieripenkin enimmästä lumesta ja istahtaa siihen könölleen. Huomaa sitten vasta, että rensselit on vielä selkäpiillä. Nousee ja pujottelehtaa niistä eroon ja asettuu uudelleen sijalle.

Höyrypilvi kohoaa miehestä, kovaa on ollut kulku, intoa täynnäns', tahto luja ja taimenen kiima. Hyvänä syksynä tänne olisi päässyt kevyesti peltipailakalla, muttei näin kehnolla - ei mitenkään pääse jumalattoman laajan rakan ylitse. Ei muuten kuin tarpomalla tai helikopterilla.

Mutta noista ajatuksista viis. Nyt ollaan paikalla ja järvi suoraan edessä äytsissä. Onneksi sentään sinne on tullut aikain saatossa jonkinlainen polku ja nailoninen köysi kaiteen virkaa tekemään. Muutenhan se olisi käymätön paikka tällä kelillä.

Ensin kuitenkin kaivelee rintataskustaan tupakkiaskin, riinpiissin norttia. Kopistaa yhden esille ja asettaa huulille.
Sytyttää, kiskaisee ensimmäiset savut ja alkaa asetella asioita järjestykseen.

Ensin on katsottava kammiin. Onko puita jäljellä vai onko niitä heti ensitöikseen alettava haalia. Syrjäsilmällä huomaa, että ainakin talvella kelkalla rahdatut honkapöllit ovat yhä asennossa puun ympärillä ja niitä peittävä kevytpeite paikoillaan.

Samalla sisään vilkaisulla voisi sytyttää valkian ja siemaista kohvet sekä lykätä jotain käkättimeen. Ei sieltä kuitenkaan malta tulla välillä syömään - jäältä, jos vähänkin on lupeissa jotain saada.

Nortti ehtyy, jämä lentää kaaressa ja taimestaja liksauttaa säpin ja avaa kammin. Eipä ole ketään tähän kairaan eksynyt. Kaikki näyttää olevan äkkiseltään paikoillaan otsalampun kalpeassa valossa.
Ensimmäisenä ottaa muutaman harppauksen, kohottaa lavitsaa ja tarkistaa onko ase siellä. Tallessa on. Sopii riekon kirota.

Sytyttää valkian, nostaa pannun kaminan levylle ja alkaa samantien perkaamaan reppuaan. Vavat ja pilkit pöydälle, sohjokauha ja muut varavermeet pakissa. Sitten kaivaa muovipussiin sullotun, voipaperiin käärästyn siankyljen sekä voipaketin ynnä leipäpussin.
 

Kuksakin ilmestyy, sekä tuohitöpsällinen imeläkiveä. Siinä kaikki. Einestäminen käy tottuneesti ja kun porovesi kiehahtaa, sitä lasketaan kuksaan asettumaan.

Einesvermeet joutuvat takaisin repun uumeniin ja reppu kiikkumaan rautalangasta katon ulkuun. Kahvi on jäähtynyt ryystämiskelpoiseksi ja katoaa sukkelaan karkean sängen ympäröimään käkättimeen.
Vielä suun pyyhkäisy kalvosimeen ja valmista on. Silmäys ja koivupölkkyjen lisääminen. Veto pois ja ulos pilkkivermeet pikkulaukussa.

Hattu asentoon. Laukku olalle. Kaira ja tuura koprissa astelemaan äytsin suuntaan. Matkaa on vain noin pari sataa metriä ja sitten on jo reunalla. Siellä se on. Kiihottava tasanne viisikymmentä metriä alempana jyrkän rinteen alla -  Taimenjärvi. Kalamiehen unelma.

Pilkittäjä hakee laskeutumispaikkaa ja kun äkkää, lampsii sen tykö. Pujottaa kairan narulla selkänsä taa ja ottaa kiinni kouralla nailonnarusta. Lähtee sitten harkituin askelin, tuura apunaan laskeutumaan järven syliin.
Kommelluksitta sujuu rinne ja lopulta luminen jääkansi on
houkuttelevan neitseellisenä edessä. Poraamista vailla.

Pari tunnustelevaa askelta. Tuuran isku ja toinen, useampi - tiera pakkuu ympäriinsä, sitten jo roiskeet. Kykistyminen ja jään silmämääräinen mittaus - kymmenkunta senttiä.
Ei muuta kuin oijustamaan tutuille paikoille penkkaan.

Ensimmäinen reikä, sohjot hiiteen. Jännitys kihertää selkäpiitä. Kylmiä väreitä hiipii solkenaan ruotoa myöten.
Pilkki veteen, aye-aye - oikealla paikalla, oikea syvyys. Sitten vehje takaisin kelaamalla lähelle jään reunaa. Taimen ottaa "pinnasta". 


Tasaista liikettä, muutama kerta ennättää tapahtua ja sitten jo tulee ISKU! Silmissä sumenee, älli vaihtaa toviksi kinkerpiiriä, viimevuotiset saaliit vilisevät filminauhana pikapikaa.

Mutta oitis on älli takaisin ja sormi löysäämässä jarrua. Räikkä pärisee ja kitkajarru panee vähäkerrassaan jäänallajytistäjän lääpälleen. Vartin kuluttua kairan reikään ilmestyy väsähtänyt taimenen poika. Se kiskotaan ylös. Parikiloinen. Saa tähän hätään kelvata.

Vähitellen alkaa taimestajan ilme löystyä. Maltaa jo asettua persuuksilleen jakkaralle kun käy verestämään.
Saatuaan homman tehtyä kaivaa tupakin ja sytyttää.

Vilkaisee lumessa lojuvaan vapaan, ottaa sen ja laskee sen hommiin. Paineet on tiessään. Edessä pitkä viikonloppu Onnenmaan taianomaisessa, salaisessa sinisessä selkosessa.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

YHÄ LÄHENEE


YHÄ LÄHENEE

Se hetki ei ole kaukana kun varjot hiipuvat,
häipyvät meteliä erikseen nostamatta pois
ja kaikki ulkona tasoittuu pastelliksi.

Neljänkymmenenkolmen vuorokauden mittainen
laveerattu elämä alkaa pian,
siitä kertoo punakeltaisiin liekkeihin yltynyt taivas
puolen päivän kieppeillä.

Mutta valmiita ollaan,
se on nähkääs' tiedossa,
ollut jo iät ja ajat - vuosituhansia.
Eikä sen takia ole suurtakaan meteliä nostettu,
mitä nyt Lannanmaasta tullaan sitä pällistelemään,
ihmeenä ja hirveänä pitämään.

Jumalaton akkalauma sairastuu tahollaan;
vaikkei heidän elinpiirillään mitään kaamosta edes ole,
mutta silkasta myötätunnosta meihin ressukoihin
jotka joudumme pimeyden synkkyydestä kärsimään.

Ja meidän kaamoksemme;
hämärää ihanaa valoa,
ikää kuin sinisen huivin läpi pilvisenä päivänä.
ei synkkä ja apea,
vaan kapea aistittava kaistale vuodenkiertoa.
Elämää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 26. marraskuuta 2011

VAPAASSA TOLASSA


VAPAASSA TOLASSA

Maisemat tasoittuvat päivä päivältä,
yhä varhemmin hiipii hämärä näkymä;
harsumaisena liukuu päälle,
ikään kuin kohteliaisuus sanoman sisään kirjattuna,
osana luonnollisen elämämenon tasaista.

Mikäpä tuollaisessa maassa on elämistä harjoittaa;
sen näennäisen yksinkertaisia yksityiskohtia
peräkanaansa ladellen,
yhtäläiseen tahtiin poistuvan ja saapuvan sinisen kera.

Kahden sinisen väliin mahtuu kauneus,
kahden hämärän - puuhastelu ja havaitseminen,
hetkeen ennen uinahtamista;
kertaus ja yhteenveto, rakkaus ja kohtaaminen.
Hartaus.

Kun venho karahtaa Höyhensaaren siniseen hiekkaan,
alkaa eletyn koetun tallennus ja hyvä.

Päivästä toiseen moinen,
jatkuvana tasaisena vuona,
pienin yksityiskohdin maustettuna.

Poissa hektinen hoppu - tipotiessään,
paikalla sielun tasapaino;
uinumassa rannattoman avaruuden vapaassa tolassa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 25. marraskuuta 2011

KAiKiSTA iMELiN ViiSAUVEN LAJi


KAiKiSTA iMELiN ViiSAUVEN LAJi

Joskus muinoin - kai se oli jo reilusti Lumisodan jälkeistä aikaa; elettiin ja kauhea manipulointi ja aivopesu oli käynnistetty Suomen liittämiseksi €uvostoliittoon. Parahultaisesti kun oli selvitty SNTL:n kynsistä juuri ja juuri, pelkillä Finnlandisierung-vammoilla.

Päänkäännytyssotaa €uvostoliitolle suopeaksi johti Mooses, muassaan melkoinen lauma muita autiomaassa harhailevia ohjelmointivirheellisiä pölvästidemareita sekä €uvostoliitosta kultaista vasikkaa muovaileva Kokomusta takapiruna.

Ynnä vielä Kepulien Aho josta tuli maalaiset kannattajansa sekä Alkion pettävä hylkiöiljetys sitten loppupeleissä.

Vasemmistoliitto vasta paikkaili tuolloin nuttuaan, että se kestäisi kääntää taas sitten kun kuseen oltaisiin jo astumassa.

Jo tuolloin muutamat valveutuneet yltiöpäiset täyspäiset sanoivat, että kyllä on maailmankirjat sekaisin jos Suomi noilla puheilla €uvostoliittoon liittyy. Niin vain liittyi - höppänöiden perässähiihtäväin enemmistöllä hunajan hajun perässä, jumalattomana pilvenä ylle vyöryneen propagandan vuoksi.

No nyt on sitten aikuisten oikeesti maailman kirjat sekaisin. €uvostoliitto on kusessa. Suomalaiset samassa tolassa, lähes kaikki.
Vain pers'aukiset ja paremmisto (syöttiläät ja elätit) selviävät tästä kurimuksesta joten kuten. Sekä ne muutamat harvahkot velattomat keskiluokkalaiset. Loput kamelit kiskotaan neulansilmän läpi helvettiin - halusivatpa tai ei.

Ensinnä mainitut eheytyvät siksi kun alemmaksi ei voi vajota, on vain yksi suunta - ylös ja nämä yhteiskunnan johtavat elätit siksi, että heille varataan viimeiset yhteiskunnan killingit palkanmaksuun.

Pikkuporvarillisesta ja velkaisesta, tekomakeaan elämään tykästyneestä keskiluokasta tulee koko suuren kusetuksen keskeinen kohde ja koko lystin kustantaja.

Pers'aukisille soi Radio Ykkösestä tauottomana Nälkämaanlaulu (Kuulkaa\vatsainne\kuiskintaa...).


Syöttiläät saavat vahvistusta Radio Suomesta jatkuvana toistona tulvivasta Erottamattomista (Meitä ei\kukaan voi\koskaan erottaa...).

Digitaalijumiin jäänyt radio Puhe toistaa ikuisesti korviaan myöten velkaiselle keskiluokalle Kävelevää Kataistrofia:
"Vastuullisuus, vastuullisuus, vastuullisuus, kusetus, vastuullisuus, vastuullisuus, vastuullisuus, kusetus, vastuullisuus, vastuullisuus, vastuullisuus, kusetus, vastuullisuus, vastuullisuus, vastuullisuus, vastuullisuus, vastuullisuus, vastuullisuus, vastuullisuus..."

Voi voi kuin nyt naurattaa ja vetää suupieltä toispuoliseen virneeseen kun muistelee jo Huovisen Veikon tienneen viiskymmenluvun alussa Havukka-Ahon ajattelijassaan kaikkein makeimmasta viisaudesta, jälkiviisaudesta.
Ja että hän sen hyvää hyvyyttään jo tuolloin ilmaisi ja julki pisti.

Sen aika on nyt vihdoinkin koittanut. Kaikilla niillä joilla on se mainittu soma silmä - se joka katsoo taapäin, heillä on nyt iloisen eloinen olo, sisäisestä vitutuksesta huolimatta.
Niin se vain menee. Terveisiä Veikolle sinne Hihitykseen! Ja kiitos!

Kun ei kelvannut €uvostoliittoa äänestäneille hupakoille käytännön viisaus, niin olkoot sitten vaikka otuksia jotka menee mielellään lankaan, jos se on etevästi laitettu.
Juuri kuten Mooses joukkioineen sen muinoin asetti.

Procul harum, nyt on aika nauttia kuksallinen Café Brutal'a.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Jos kättelet kreikkalaista - laske sormesi.

torstai 24. marraskuuta 2011

talven merkit


PAHAiSET KAKARAT


PAHAiSET KAKARAT

Talven merkit lojuvat luonnossa hujan hajan,
ainakin jo kertaalleen sekoitetu pakka on kasattu,
viikattu sekä ojennettu
ja taas se on levällään pitkin vitelikköä.

Ankara tuulen vinkka,
tällä kertaa puolenpäivän suunnasta,
hairahtuen välillä lounaalle,
kiskoi pakkasen murentaman
ja kirsin katkaiseman ruskean heinän lopullisesti irti.
Nakkeli pitkin virran ahdetta reunustaville pajuille.

Siellä ne nyt tupot mallaavat linnunpesiä,
saavat kenties jonkun onnettoman luulemaan,
että linnun riettaat ne sinne nokassaan kiikuttaneet,
ripustelleet kuivumaan kevättä silmällä pitäin.

Lumi lähes tiessään,
useimmat järven selät mustina,
vähintäänkin tummien railojen viiruttamia.
Joen viimeisimmät jääkyhäelmät;
zizzoz - kivien päällä kollottavat nivassa
kuin parahultaisesti kevällä.

Haloo siellä!
Sentään marraskuun loppu menossa!
Pelleillään talven tulon kera kuin pahaiset kakarat.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

KUUDES KiRVES


KUUDES KiRVES

Ehtyvän nuotion atmosfääri säteilee
yhä tulen lämmössä vietettyä yötä.
Viimeiset kipenet hiipumaisillaan,
erottuvat juuri ja juuri orastavaa päivää vasten;
aistien valtakunta.

Hiilipalapelin kokoamalla kehkeytyy ujo liekki,
joka innostuu sittenkin kiehisestä niin,
että uudestisyntyminen onnistuu
ja pian liehuu yön jäljeltä uusi valkia.

Klap, klap ja klap!
Ääni ääneltä lisää ruokaa ahmittavaksi,
pian kelpaa jo pölkky.

Tutut tuoksut palaavat haistimen kautta mielihyväksi
raukaisevat mielen, kirvoittavat kielen,
innostavat hupsun sielun vitvettelemään sinne tänne
päistikkaa suunapäänä.
Ja sanoja syntyy piiiiiitkinä litanioina,
ylimääräiset listitään pois.

Elämä on tätä.
Poissa kivisten harmaiden monitahoisista syövereistä,
hiljaisuudessa - metsän ympäröivässä huminassa,
kaukana kaukana siloisen asfaltin peittämästä
kuolleesta maasta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 22. marraskuuta 2011

YKSi VALKEiSTA


YKSi VALKEiSTA

Autiomaan huipulla puhaltaa pohjoinen;
napatuuli - sanovat paikalliset
ja haalivat tuulen pitävää keholle,
tukkivat lämpövuotoja kuromalla.

Puuskutan raskaasti,
vastamäki maistuu tervanjuonnilta,
noro valuu lierin alta suoraan ripselle,
on pakko pyyhkäistä.
Huomaan oitis, että konto jää alapuolelleni,
näyttää vajoavan loitomma.

Äkin äkkään riekkojen säntäävän ylempänä edessä
kahtaalla yhtäälle - kasaantuvat parveksi mykkinä.
Ensimmäiseltä pettää hermo
kun pysähdyn suunnittelemaan
minkä niistä ottaisin ensimmäisenä.

Tokka pyrähtää siivilleen,
yksi valkeista tavoittelee linnunrataa,
räpistää pystysuoraan helikopterina,
ase käy.

Melko vaimea jyrähdys umpuilmassa,
muut piirtävät kaaren hätälaskuun,
sulautuvat monimutkaisen maaston pounikkoon.
Musta maa kätkee visusti valkean.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 21. marraskuuta 2011

YÖKYNTTiLÄN SYDÄN



YÖKYNTTiLÄN SYDÄN

Ovi narahtaa, tolaltaan pois olevat saranat antavat sen verta perään, että ovi avutuu huolimatta porstuan tasanteella olevasta jäätyneestä polanteesta. Wanhan miehen raato huojuu haparoivin askelin lököttävissä raappahousuissa nurkan taakse kuselle. Yläkertaa kuorruttaa lammasturkista ratkottu vuoriosa ja koko komeuden kruunaa karvareuhka vinksallaan takaraivon päällä. Honteloissa koivissa nutukkaat.
Suomalaisen wanhan miehenrötiskön perikuva - stereotypia joka kelvannee monen muunkin pohjoisen kansan makuun.

Pää pyörii kuulaassa säässä tuulia haistellen. Jostakin osuu rypistymään alkaneelle ahavoituneelle iholle kosteanoloinen hipaisu - vaikka on selvästi vielä pakkasen puolella. Vuoren varmasti siinä oli erilainen sävy kuin rapsakassa pakkasilmassa. Myräkkääkö se piru siellä kiehnää ja valmistelee, pujahtaa heti miehen mieleen.

Entistä tarkemmin ja hitaammin peilaa kaulan varassa oleva päämötikkä. Pyörii periskoopin lailla, virittää aistimet suurimmalle herkkyydelle ja koettaa onkia korvillaan ensimmäiset tuulen suhinat, hamuaa hitaalla syväänhengityksellä haistimeensa vesimolekyylejä ja siristää suden hetkessä silmiään nähdäkseen puiden latvoissa paljastavaa liikettä.

Mitään ei kuitenkaan erotu, mutta yhä jäytää mieltä se ensimmäinen tunne, kosketus, kosteuden aistiminen iholla.
Yleensä nahka ei erehdy.

Kahvihammasta kolottaa, vedenheitto katkeaa; polvien nitkautus ja homma on selvä. Ukko käännähtää ja lähtee kamuamaan rantetta porstuan ovelle ja siitä tupaan.
Ensimmäinen nattura, kuin varkain ikään - leijuu ja tanssahtelee omissa pirueteissaan aikansa, kunnes vihdoin päättää päättömän harhailunsa ja päätyy lumessa olevaan keltaiseen sohjoon ja sulahtaa siihen.

Pirtissä lisätään tuores koivupöllin pötikkä kaminaan ja hieman vetoa syttymiseen. Sytytetään kaasuliekki ja sille syötäväksi nostetaan nokinen pannunkuva, monissa liemissä keitetty.
Kynttelin valo tarvitaan, jotta aamuaskareista selvitään kunnialla.

Sillä aikaa kun pannu kerää lämmintä vesisisukseensa ukko pujottelee ylleen ulkona liikkumistamineet; topatut housut housunkannattimilla, raappapaita ja sille flanellia kaveriksi. Koko komeuden ylle harmaa tikkuri. Koipiin villasukat ja syylingit. Siinä kaikki. Noilla pärjää. Ulos lähteissä lyyssi ja kurpposet. Jo vain on hyvä.

Pannun nokka käy puuskuttamaan ja muutama pisara sihahtaa kylkeä hyväillen. Pukija havahtuu ja harppaa muutamalla askeleella permannon yli, nostaa pannun pois ja asettaa tilalle paistinpannun. Sille tirisemään pari kourallista savustettua sian sivua, sitä ihtiään - yökynttilän syäntä, johon norjalaisten mieliksi on jätetty kunnon annos läskiä kyytipojaksi.
Sillä vielä tulee kuivettuneeseenkin rummakkoon notkeutta ja liikettä.

No joo, mikäpä se siinä. Lämmintä, einestä ja höyryävä kohvi kuksassa sierainonteloihin tuoksumassa, pannulta leijuu maailman toiseksi ihanin tuoksu. Ei muuta kuin käydä tuokioksi kiikkustooliin kuksa kourassa, kohvetta hörppien, antaen siankyljen hautua muhevan rapeaksi aamiaiseksi.
 

Ei kahta puhetta. Aamu sukeutuu sinamoisenaan. Eines täyttää vatsan ja toinen kuksallinen kuittaa koko koreuden. Lyyssi ovenpielen naulasta, koivet kurpposiin ja ulos.

Ensimmäinen hiutaleparvi leijailee nokan korkeudella maata kohti.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

MÖKÖTTÄÄ NYT


MÖKÖTTÄÄ NYT

Räytyvä rahvas potee lumitautia,
toisaalta ymmärrettävää - jokainen tapojensa orja,
mutta senkö täytistä sen pitää aiheuttaa
yleistä levottomuutta.

Luonnon kirjat sekaisin;
se nyt on selvä jokaiselle selkosten kulkijalle.
Niin paljon - liian paljon kiivasta joutavaa,
keskustelun tuoksinassa lämmennyttä pötypuhetta
yht'aikaa ilmassa - sellainen käy Talven sieluun.

Ilmastoinnin muutoksen suloisessa kiimassa
aikaansaatu tahallinen vahinko typerysten taholta
on suututtanut mestari Talven,
joka vuosituhanten ajan on ennättänyt turvallisesti,
vaikkakin useimmiten vielä heikoille jäille.
Kerran vuodessa säällisesti,
ilman ihmisten sen kummempia kotkotuksia.

Moraalin suhteen tarkka mutta arka Pakkasherra
on vetäytynyt loukkoon arvioimaan kehdatako edes;
kun sentäs noinkin sen oikeutus kyseenalaistetaan.

Selvästi piruuntunut höyrypäiden häsläämisestä
ja mököttää nyt jossain Frans Joosepin maalla.

Talvet eivät ole veljiä keskenään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 19. marraskuuta 2011

SiiVET ViELÄ PUUTTUU


SiiVET ViELÄ PUUTTUU

No jo vain,
Raatuska vajosi pakkasen puolelle,
josko se siitä vielä talveksi kuontuu - sittenkin;
johan tässä on pääkarvoja nypitty
kun kaikki suunnitelmat menee uusiksi.
Useampi kerta jo tälle omituiselle syksylle.

Turhankin monasti - kieltämättä,
on ehätetty riekonpyytäjän kera perata asiaa,
tormata järvelle taimenen kuva silmissä kiiluen,
mutta siihenpä on hyytyneet hourut - sadatellen;
jääriitteeseen nokan edessä rantavedessä.

Siitä ei mennä kuin lentämällä,
kaikki muu verme onkin jo ahteella - röykkiöittäin;
sotkan siivet vielä puuttuu
tai ilmapotkurivekotin - se hydrokopteri, semmonen.

Jälkimmäisestä ei uskalla edes unta nähdä
silloin kun frouan kera saman untuvaisen alla;
perusteluksi ei riitä taimen tai pari,
ei minkään sortin kala - ei edes valas.

Siksi tämä haikea suunnitelma alas - hautaan
ja tupurikivi painoksi, ettei joutavia piru kummittele.

Mutta lottovoitollani ostan niitä kyllä kaks!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 18. marraskuuta 2011

NUORALLATANSSiJA


NUORALLATANSSiJA

Tästä pakinasta tulee lyhyt. Lyhyt siksi, että asiasta on inhottava kirjoittaakin, saati sitten ajatella ja pyöritellä häpeällistä ajatusta mielessään parahultaisesti orastavan talven alkaessa esitellä parhaintaan.

Väitän että jokainen meistä on tutustunut lapsuudessa-nuoruudessa jollain tapaa koulukiusaamiseen, useimmiten tahtomattaan - no ainakin sivunnut sitä. Kyllä se niin yleistä oli ja on lasten ja nuorten keskuudessa. On aina ollut, tavalla tai toisella, sovellutukset ehken vaihdellen mutta kuitenkin.
 

Asiahan on noussut esille myös monta kertaa tällä vuosituhannella yhteiskunnallisena ongelmana ensin aikansa piiloteltuaan. Minusta kyllä pikemminkin yhteiskunnallisten ongelmien aiheuttajana, jota ei kuitenkaan voi yli-inhimillisyyteen vajonneessa yhteiskunnassa kitkeä pois. Maksamme seurauksista erinäisesti kukin tahollamme. Uhrit kalleimman hinnan tietty.

Moisen ilkiön hampaisiin joutuminen ei ole herkkua, eikä näykkiminen tunnu mukavalta. Se alkaa piankin muistuttaa persoonallisuudesta johtuen milloin piinaa, kärsimystä tahi vitutusta ja jonka lopputulema on erityisen arvaamaton.
Sitä taas -
lopputulemaa, ei voi ennakkoon päätellä. Joku taipuu, joku kestää. Joku kostaa tilaisuuden tullen. Joka tapauksessa seurauksia kannetaan hautaan saakka muodossa tai toisessa.

Itsekin sain muinoin kansakoulussa pienikokoisuuden takia oiwallisen tutustumistarjouksen moiseen herkkuun.
Nooh - sitä kesti siihen saakka kuni tutustuin luisiin nyrkkeihini ja tein niiden kera sinunkaupat. Kiusaamiset tyssäsi melko oitis siihen, samoin orastanut nyrkkeilyharrastus. Poistuin koulumaailmasta kädet taskuissa.

Entä mitäpä tekee koulukiusaaja? Miksipä hän hyvin alkanutta uraa katkaisisi? Järjen pikkuhiljaa kehittyessä tolkuksi hän tulee taitavammaksi ja osaa kätkeä sekä naamioida omaa sisäistä hyvää oloa tuottavan menettelytapansa muuksi (työpaikkakiusaus).
 

Koulukiusaajasta kehittyy ajanoloon suoranainen taituri, niin taitava ilkeytensä säätelijä, nuorallatanssija, että muut kyllä kiristelevät alvariinsa hampaitaan ympärillä, mutteivät saa sellaista yhtäläistä otetta piinaajasta, että tämän haitan, harmin ja vaivan voisi jollakin kunniallisella tavalla eliminoida kyvyttömäksi.

Koulukiusaaja on niitä ensimmäisiä aikuisuuden kynnyksellä olevista, joka hoksaa että kyseenalaisin menetelmin saatua valtaa voi käyttää. Ja hän käyttää myös, olipa missä ammatissa tahansa. Mihinkä koira karvoistaan pääsee?

Meidät "tavalliset" - kiusatut tai kiusaamattomat tunnistaa jokainen itse omassa ajatusmaailmassaan helpohkosti pohtimalla huomaako tuon em. vallan käytön. Ikivanha totuus kun on: "Jolla valtaa on - se käyttää sitä"

Tuo totuus vaan tuntuu herkästi unehtuvan tavallisessa korrektissa kanssakäymisessä. Piiloutuvan näkymättömiin.

Itseasiassa korrektius on yksi paremmiston vallankäytön väline, sensori, se mitätöi keskustelua, arvostelua, kritiikkiä. Korrektius on vaadittava muoto, vormu, formaatti johon on ensin sovitettava ajatus ennen kuin sen voi julkistaa. Se on sivistyssanaksi naamioitua liukaskielisyyttä johon rupusakkilainen ei kykene tai halua kursailemattoman rehellisenä ryhtyä.


Yleisesti paheksuttavien sanojen lista laajenee koko ajan. Siitä ei liene enää kennellään epäselvää eduskuntavaalien jälkeen.
Tietyn ajan päästä koulukiusaajakin päätyy neekerin kera samalle listalle, sokean, ramman, eskimon, intiaanin ja suomalaisen kera.

Tällä erää se (koulukiusaus) on harrastajilleen vielä hetken aktuelli työkalu, hyvän kouluharjoittelun jälkeen oikein käytettynä tie menestykseen, vallan parrasvaloihin, mutta tulevaisuudessa, sitten kun historian kirjoja halutaan kirjoittaa uusiksi muinaisen suomettumisen malliin, se tulee olemaan epäkorrekti sana, määritelmä jne.

Ministerinä istuu mies joka koulukiusaamisen julkisella tunnustamisella ja anteeksipyynnöllä ratsasti absurdisti paremmiston suosioon poliittiselle kiitoradalle. Mutta mihinkä se koira karvoistaan pääsee?
Koulukiusaamisen sijaan on tullut kokonaisen kansakunnan kiusaaminen.

Eilinen puheen pläjäys oli sitä ihtiään. Sitä inhotusta ei voi käsiään tahrimatta näin viattomaan pakinaan kirjoittaa. Etsikää itse ja lukekaa. Pysähtykää toviksi kiiruiltanne ja tutkiskelkaa se sydämissänne.
Washingtonin Otto Ville Kuusinen ilmestyy humeettiin kun avartuvat silmät.

Ah - miten ne kiinalaiset sanovatkaan - kun sormi osoittaa kuuta, typerys katsoo sormea!

Procul harum,



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Jos kättelet kreikkalaista - laske sormesi.

torstai 17. marraskuuta 2011

ääni


ÄÄNi ULKOPUOLELTA


ÄÄNi ULKOPUOLELTA

Syvissä mietteissä - tuleen tuijottain;
sielu ahtaasta luisesta nahkapussista vapautettuna,
odotan makuhermoja kutkuttavan,
pekoniin kääräistyn makkaran lämpiämistä.

Siinä kököttää sisin,
viereisen pölkyn päälle naulatulla taljalla
ja käy leikkimielistä kinaa mielikuvituksen kera
joutavanpäiväisistä haihatuksista.
Eikä selvää tule.

Eikä tarvitse tulla,
meillä on kulttuurikota,
saa olla nutukkaissa sisällä, tupakoida ei,
mutta savustaa kyllä kaloja;
vaikka nukkuakin jos vain itse haluaa.
Kengät jalassa.

Havahdun viekottelevaan ääneen
ja tirkistän liepeen raosta.
Kuukkelihan se on,
liitelee puusta puuhun, oksalta toiselle,
väliin kihertää, lomaan kujertaa.

Tekee kaikkensa että saisi lintuelikoille kuuluvan
veron käristyvästä herkustani,
sekä lisäkiinnityksen sieluuni.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

ViiDES KiRVES


ViiDES KiRVES

Puree jäätä teräs ahnaasti,
ahmimalla haukkaa palan.
Rouskuttaa niin, että vastarannalla hakkaa toinen;
pakkaa vaan lyönnit kuulumaan viipeellä.

NAA, Cáhceravga!
Ruiskauttaa luiskahtaessaan kuksallisen
märkää vettä - lape; suoraan ahavoituneelle naamalle.

Kansi soi ja kierä jää pakkuu,
telit lentävät pisararoiskeessa,
vesi räiskyy leviten lätäköiksi ehyelle,
avanto on saatava auki - tie Ahtolaan menee tästä.

Eikä siinä hikeä ehdi pukkaamaan
kun jo ammottava aukko,
musta reikä syöveriin on valmis;
liioittelua koko savotta - lasten leikkiä,
poikasten kujeita,
joita tuli harrastettua Tilley-lampun kokoisena.

Mutta kyllä tuosta sentään kahviveden
tohtii pannuun ottaa jahka tointuu wimmasta,
johon kurillaan sattui sortumaan.

Päälle nokipannukohvet,
sillä siisti - ei kahta puhetta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 15. marraskuuta 2011

MENE


MENE

Märät porohärät hiipuvat sumuiseen katveeseen,
sulautuvat kaukana outaan äänettömyydessä,
usva laveeraa kaiken salaperäiseksi lumoksi;
perässä jolkkaavat tasaista ravia vaadinten sorrakat,
ilman paniikkia - määrätietoisesti,
päät ylpeästi kenottaen, miessit emiensä perässä.

Auer lipuu vuomaa myöten,
häivyttää savunharmaan aidan;
väliin kiiruhtaa vain koipien vilisevä risumetsä,
toisinaan matkaavat jalattomat ruhot.

Ja niitä piisaa;
kilometritolkulla aidan viertä ehtymätön porovuo
juovoo toistaan - matkalla jonnekkin.
Koparoiden nakse on jotain uskomatonta
tässä keskellä sumua tyvenen kohdussa.

Elo on elämä.
Syystäkin siis kiihko - pakottava tarve mennä,
sitä vastaan on turha rimpuilla.
Tokassa on voima, individualistit menehtyvät.

Syvimmälle luisen kallon sisuksiin on syöpynyt käsky:
MENE; vaikka pää kolmantena jalkana - mene!
Kaikki menevät,
yht'aikaa muiden kera menevät.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 14. marraskuuta 2011

HUOPiSEN PENA



HUOPiSEN PENA

Jo hyvinkin aikaa sitten parhaat päivänsä nähnyt, hieman nuhjuisen ja kulahtaneen oloinen Pena lönkytti vakioreitillään peränsä silmin nähden jäykkänä.
Vielä kuitenkin koipi nousi ja keltainen liemi ruiskusi melko korkealle oranssiin viittaan. Pena urahti tyytyväisenä suoritteelleen, eipä tuntunut tapille kukaan muu ruikkineen, ei edes ketut, jotka toisinaan intoutuvat kastelemaan kaiken toisen jo merkitsemän.

Tämä oli sellainen normaalinen marraskuinen upettopäivä, pehmeä kyllä kuin lehmän henkäys, mutta enenpäsä koleamman sorttinen, huurua varvikoissa.

Tuntui jo luissa, sai naamataulun näyttämään onealle, joskin vain silloin kun oli tarve säilyttää perusilme. Kun ei ollut muita kanssaeläviä näköpiirin laidallakaan.
Nykyisin Penasta alkoi oikeastaan tuntua jo hermoja lepuuttavalta kun ei tarvinnut alvariinsa paneutua ja olla varuillaan sosiaalisten viestien suhteen.

Ei se ihan helppoa ollut koiran motlakkeen elämäkään, vaikka sitä inimisten toimesta usein kadehdittiinkin; vapautta, kiihottavia tuoksuja, öisiä willejä juoksuja, holtitonta sukupuolielämää ja niin edelleen.
Ei. Työnsä oli ja vastuunsa siinä mitä sorttia ilmaisi kullekkin vastaantulijalle reistata kohdatessa. Ei passannut suin päin reppanaksi heittäytyä, heti oli toinen tunkemassa niskan päälle jöötä pitämään ja jonotusvuoroja määräämään pankkien ja apteekkien tapaan jos oli jollekkin satumaiselle hevosenpaskaherkulle käytävä.


Pörhistää piti kehdata niskavillat, saattaa luimuun korvat, sekä hännällä osoittaa ja äristä: 
"Eläpä ala tyyppi nenillä hyppimään. Tulee hopulla tupen rapinat."

Ei ollut herkkua olla pohjoisen koiralaumassa hyvänä sopulivuonna. Voi voi sitä pakollista hännän tyven nuuhkaisua hurjimpaan sopuliaikaan, silloin kun kaikenlaisia Fifejäkin onnisti, jos ei muuten, niin toisten tappamien piipertäjien suhteen.
Vaisto pakotti niilläkin haukkaamaan, ainakin rusentamaan kallon ja imaisemaan aivot. Se oli ikiaikainen perimä, kenties jonkun miljoonan vuoden takaa tänne saakka geeneissä siirretty ja totta maar tästä eteenkin päin ihan normaaliseen biologiseen tapaan.

On nimittäin niin, että sopuleita elimistöönsä ahtaneen koiraeläimen hännän tyvestä purkautuu lähes jatkuvana vuona sellainen rikkilemu, että ei enää pahemmasta väliä. Nuuhkaistessa jo pitää kipristää valmiiksi, kirsu on herkkä kapine, eikä sitä voi sentään tukkia ihan mihin paikkaan tahansa. Siltikään nuuhkimattomia koirun hännän tyveksiä sanotaan olevan maailmassa vähiten.
 

Asiassa saattaa olla vinha perä. Tunnistamisen suhteen koirumaailmassa pidetään yllä jämptiyttä - siitä ei juurikaan rivetä. Omaa lajia ei petetä hutiloimalla käyttäytymissäännöissä, olipa sitten kyseessä vaikka millaisiin inimisien anhittomiin tarpeisiin ja mielenoikkuihin perustavasta rodusta.

Herkimmillä raasuilla tirahtaa kyynel nuuhkaistessa jo edellä mainittuna aikana, ei sunkaan ilosta eikä jälleen näkemisen riemusta vaan yksinkertaisesti vain suorastaan perkeleellisen wäkevästä annoksesta anuskaasua, jota tunkee kuin raolleen unohtuneesta kaasuhanikasta.
Liruu solkenaan ja myrkyttää koko lähitienoon.

Mutta toisen hännän tyvellä vaan on käytävä. Niin on luonto määrännyt. Se on laki ja ukaasi. Kieltäytyminen merkitsee pitkässä juoksussa kuolemaa, lähtöä koiriitten Manalaan joka tunnetusti ei ole niitä parhaimpia maailmassa. Liekö tuolla edes lämmitystä?

Tällaisia päähän pälkähtymiä tuumi ja vatvoi Huopisen Pena edetessään vakireitillä, kylän kierroksella jossa noteerattiin kaikki merkittävät muutokset hajumaailmassa ja äänten suhteen ja ne myös yksityiskohtaisesti tarkastettiin jos suinkin tuntui löytyvän rakonen jollekkin uudelle ja oudolle.

Vähänkin uuteen ja outoon lajitoveriin vivahtava hajumolekyylirypäs sai aikaan kiihottavaa kuhinaa aivosoluissa ja pani elimistön uurastamaan tutkimuksellisessa viitekehyksessä ja hengessä.
 

Solkenaan syötti koirun humeetti käskyjä ja määräyksiä mistä ja mistä kantilta asiaan olisi hankittava vielä näyte tahi pari asian varmistamiseksi. Sille oli tyhjää mitään vastalauseita ja nootteja lähettää, vaikka kuin olisi kehtuuttanut. Sille vain ei yksinkertaisesti sanottu ei. Kaikki oli tehtävä pilikulleen niin kuin humeetin signaalit käskivät. Ilman pullikointia. Niin oli koiriitten maailmassa tehty ikiajat.
Eikä siellä jonkun ikälopun ja raihnaisen huskyreppanan takia sääntöjä aleta uusiksi kirjoittaa.

Vastuu koiraheimon sukupuolisesta jatkumosta on ankara. Siinä ei kertakaikkiseen suvaita harha-askelia missään inhimillisesti tunnetussa muodossa.

Kirottuja olkoon ikuisesti ne eläintohtorit ja kyläsalvajat jotka raakeiset poistavat, kärventykööt omassa helvetin tulessaan ikuisesti.

Sillä ei ole ihanampata tunnetta rinnassa kuin se mikä syntyy kun jotakin kortta nuuhkaistessaan tuntee vomeronasaalielimessään kopuliinin viehkon aromin. Voi hyvät hyssykät millaisen wimman se lykkää päälle. Hopulla unehtuvat ruuat ja atriat mielestä, vesisateet ja pakkaset. Päätä alkaa kiertämään sellainen pakottava tarve, ettei paremmasta väliä.

On otettava tilanne heti haltuun. Ulospäin on näyteltävä tyyntä mahdollisten kilpailijoiden takia. Kiihkeys tässä vaiheessa on pahin mahdollinen vikatikki. Jos sellaiseen sortuu, on perässä pian louskuttava sakki kuolaavine piskeineen ja jalorotuisineen. Kaikkien mielessä sumuisena utuna vain ankaran kiiman pakottama astumisen vimma.

Tulee helposti kränää jo siinä vaiheessa kun tulevasta onnellisesta neidosta (rouvasta) ei ehkä ole sen halaistua sanaa vielä. Pelkkä jumalallinen lupaus kopuliinin viestittämänä heinänkorressa.
Se saa jo leuat lonksuttamaan, silmät seisomaan ja kuolan valumaan, sekä kalunpään esille ja tunnustelemaan mahdollista oletettua astumisen säätilaa.

Näissä pähkäilyissä Pena on päätynyt kulminaatiopisteeseen kylänraitin toisessa päässä ja kääntyy lönköttelemään kotia päin. Piipahtaa Huuskosen Vili-vainaan kotipihan nurkalla. Merkkaa postilaatikon tolpan Vilin muistoksi ja oijustaa siitä kaupan takapihan kautta yhä toivossa, että jotain yllättävää löytyisi.

Ei löydä. Kuivahtanut poronpaska ei jaksa kiinnostaa tällä erää. Sintosen kohdalla patsastelee sen verta kauan, että niiden mäyris hokaa sen akkunasta kurkistaessaan ja syöntyy haukkumaan niin, jotta varmasti talonväki herää.

Muutoin on kotimatka rauhallista. Kettu pujahtaa raitin yli, muttei jaksa kiinnostaa. Pena käännähtää pihatielle ja jolkuttaa kopilleen porstuan rappusten viereen. Lotkuttaa vettä, haistelee ruokakippoa - eilistä, kääntää puolitoista kierrosta itseään kiepille ja asettuu kopin eteen.
Kirsu oman hännän tyveen suojaan. Pahin sopuliaika alkaa olla ohi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

TUOKSUVA KEiTTO


TUOKSUVA KEiTTO

Tuulilla lastattu taivas lipuu pilvenlonkien lomassa,
maa on syntinen laulu - mustavalkoinen taulu,
kuva siitä missä hetkessä elämme
ja odotamme puhdistusta.
Lumi antaa odottaa itseään.

Sielut karkaavat varjojen mukaan,
häviävät tyyten tällaisessa harmaassa.
Suoraa tietä on hankala kulkea
kun hahmottaminen käy työlääksi.

On oikein pysähdyttävä,
käytävä kokeilemassa onko sitä tiellä
vaiko tien vieressä.

Myöhemmällä, näkymättömän auringonlaskun jälkeen,
kun valot alkavat näkyä,
erottuvat epätasaisuudetkin,
matkanteko helpottuu;
paluu lähtöpisteeseen alkaa tuntua uskottavalta.

Se hymyilyttää,
odottamassa on jo porstuaan saakka tuoksuva keitto,
sakea rasvainen liemi,
josta savustetun siankyljen lohkareet,
keltaisen hernemassan keskeltä anovat:
"Ota minut, ota minut."

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 12. marraskuuta 2011

Ei TÄSTÄ NYT TAiDA


Ei TÄSTÄ NYT TAiDA

Yhä vaan oikuttelee,
sinnikko pohjoinen on puhaltanut jo kotvasen,
tuonut sylissään erinomaista kosteutta lumihommiin
Jäämeren yltä ylänköjen selkosiin.

Tuo kaikki turhaan,
lämmin on jumittunut laaksoihin ja palkisten ylle,
tehnyt pesänsä hyllyvien rimpinevojen hetteisiin.

Luonto odottaa,
valtava porotokka on laskeutunut jängän sängille,
tiedä häntä märehtiikö vain, vaiko murehtii,
kaarnesparvi leijailee tokan yllä - kronkkuu,
harmittelee kummallista talven tuloa - kronkkuu.
Ja leijailee.

Männynkäkkärällä tiaiset supisevat sipiä,
poroaidan tolpalla jupisee kuukkelipariskunta
paliskunnan ontuvista touhuista oudossa talvessa.
Maa pysyy mustana.
Käpytikka hakkaa epätoivoisena päätään keloon.

Orava suunnittelee takinkääntöä;
talviturkissa tulee hiki oksistossa ravatessa,
sama juttu puunkylkeä vastamäkeen noustessa.

Ei tästä nyt taida tulla kerrassaan mitään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 11. marraskuuta 2011

HYVÄSTi PRESiDENTTi


HYVÄSTi PRESiDENTTi

Presidenttipelistä ei mitään. Jos ei tästään paranna juoksuaan, saa mennä. Nuivuutta nuivuuden perään. Niinistön reilun miljoonan €uron kampanjalla saadaan presidentti-kupla aikaseksi. Loput menevät kansanterveydelle.
Uusi presidentti on kuin munaton seepra-ori joka viettää osan elämästään vapaaehtoisesti kaltereiden takana näyttääkseen valkoiselta hevoselta - päästäkseen astumaan.

Saadaan halvemmallakin. Rahasta se ei ole kiinni. Parasta olisi kuopaista maasta tomua. Muotoilla se valtiomieheksi ja puhaltaa sieraimesta siihen henki.
Vaan eipä kannattaisi sille esitellä hyvän- ja pahantiedon puuta ollenkaan. Ettei kiusausta tulisi ja vain hyvä jatkaisi oloaan. Kyllä historian pitäisi jotakin opettaa. Suomi elää puusta.

Mutta samat paskaringit vs. eduskuntavaalit, tässä täytynee sietää (suvaita) - hajuineen, ennen kuin kaamos loppuu, vaikkei se edes ole vielä alkanutkaan.
Ennakkoäänestyskin alkaa päivää ennen tämän perän kaamoksen loppua; sielujen ollessa vielä varjojen maassa.

En usko sen auttavan. Kyynistyneet sielut varovat lyömästä käsiään uuteen paskaan kun vielä entisenkin lemu leijuu aaveisina tuhahduksina raittiin ilman sijaan muuten niin raikkaassa maassa.

On vakavasti harkittava sielun nostamista pöydälle jos hiemankaan alkaa tuntua että on sopeutunut sisälle tähän sairaaseen yhteiskuntaan.

~~~~~~~~~~~~

Pilvi synkkenee €U-uskovaisten yllä. Heidän €uros-jumalansa on nyt hyvin hyvin wihainen. Huhut romahduksesta ja uuden jumalan luomisesta ovat runsaita ja antavat lisää pelivaraa ketkuille ja spekulanteille. Rupusakille suolletaan paskaa suoraan naamarille joka tuutista. Viimeinen maksaa ja sammuttaa valot.

€uros-jumalan avulla ollaan suorittamassa tyyten hölynpölyyn nojaavaa kokeilua, jossa jälleen kerran - hih, hölmöt erotetaan rahoistaan. Jotta kokeeseen osallistuvat eivät tuntisi itseään pölhöksi, eduskunnassa järjestetään toistuvasti tilaisuuksia joissa Pääministeri von Münchausen nostaa itsensä omista henkseleistään ylös.

Isänmaanpetturuudella on hintansa. Homo sovjeticus €uropaeus kuuntelee ennen pitkää Richard Wagnerin €uron tuhosta kertovaa €urodämmerung-oopperaa sillä pankinjohtajat eivät ole tekemässä tästä maailmasta parempaa paikkaa. He tekevät tästä maailmasta itselleen paremman paikan.

Ei pidä unohtaa, että nämä €uros-jumalan hännystelijät, ruskeakieliset ja perässähiihtäjät ovat opportunisteja, kiipijöitä. Parasiitteja tavallisten inimisten riesaksi.
Hölynpölyä suoltavia politikkoja fanittavat taas ovat hyväntahtoisia höppänöitä, typeryydestään ylpeitä samaistujia.

Edellistä inhosakkia määrää yksilöllinen viekkaus, ahneus, vallanhalu ja petos, jälkimmäistä rahvaanomainen, pyhä yksinkertaisuus.
Nämä jälkimmäiset ovat tykin ruokaa, edelliset niitä jotka syöttävät tykkejä.

Suomea ryöstetään nyt bysanttilaisen kleptokratian nimissä! Arkadianmäellä äänestetään: "Ottakaa varas kiinni!"


Procul harum,



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Jos kättelet kreikkalaista - laske sormesi.

torstai 10. marraskuuta 2011

torstai


TORSTAi


TORSTAi

Valkoista hahtuvaa täynnäns' olevat pulleat säkit
kököttävät muhkeiden pilvien reunoilla;
odottavat lupaa aukaista suppuun kuristettujen
suidensa nyörit vyöryttämään harsuista huntua.

Ukkosta vaan ei kuulu,
ei vaikka kalenterin mukaan sille on taas kekkerit,
muistamista, kunnioitusta ja ylistystä varten;
esi-isiemme ammoin asettamaa tahtoa myötäillen.

Tulen kuitenkin sytytän säilyttääkseni yhteyden.

Tuskin monikaan enää näissä arkisissa puuhissa,
sielun turruttavissa rutiineissaan havahtuu,
pysähtyy akkiloimaan päivän henkistä sisältöä;
semminkin, että sen todettuaan tyyntyy
ja kumartaa sisäisesti Ukolle,
kääntyneenä tyyten poispäin kulutuksen alttarilta.

Marraskuinen harmaa päivä urkenemassa,
ihmisten elettävä tämäkin;
aamutuimaan musta ilman sarastusta,
harmaan esiripun takaa keskipäivälläkin musta,
mustan maan kamaralla.

Lumi pysyy visusti poissa,
sitä ei juhlita.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

KUOLLEESSA MAASSA


KUOLLEESSA MAASSA

Nyt jytisee,
Pohjoisen pikajuna porhaltaa täyttä vauhtia,
tulee jänkäin ja selkosten yli sellaisella jyryllä,
että hätäisimmät hakevat suojaa maasta,
siipiniekat pyrähtävät ilmaan.
Kaira on mykkiä rukouksia täynnäns'.

Ilma sakianaan tuulia,
puuskina kiitävät hakien tieltään purtavaa,
irtonaista, johon tarttua hyisillä kynsillään,
kieputtavat sitten pitkin maraistoa miten lystää.

Kiivailla wiimoilla sivaltelee,
raastaa tunturikoivikoita ankarat puhurit
tuikeat ilmeet kasvoillaan;
yhtä samaa harmaata kaikki mustaa vasten,
ei ensimmäistäkään valon pilkahdusta,
vain tasainen hämärä keskellä päivää.
Mustassa maassa.
Kuolleessa maassa.

Kuksa toisessa, luosto toisessa pivossa,
seuraan lämpimästä käsin tuiverrusta,
vilulla karauttaa jo silkka näkemän toteamus,
vaikka selkäni takana öyhyttää pätsi,
lykkää lämpöä niin,
että vaatteet kelluvat hikimeressä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 8. marraskuuta 2011

NiRHAAMiSTA


NiRHAAMiSTA

Talvi oikuttelee kuin kiukutteleva pikku pahis;
eilisen kipakka pakkanen napsutteli aikansa
tylsyi tylsyyteen ja vaipui laskemaan vesisateeksi
joka tekee hyvälle alulle päässeestä lumesta
reikäisen huteran harsun.

Se lysähtää niille sijoilleen,
paljastaa altaan tumman kostean karikkeen,
jos ohikulkeissaan luo siihen arvioivan katseen.
Sulavan vaimea kihinä erottuu tyvenessä;
hyvällä kuulolla.
Haistimessa on aistittavissa selkeä maan tuoksu.

Taivaankansi on harmaaseen valjastettu esirippu,
kostea surkeus utuina jänkien yllä,
lounaalla kultainen häivähdys aprillia.
Aprilliapa hyvinkin, mutta toivo herää,
josko sittenkin - pitkän odotuksen jälkeen.

Jalka nousee hieman kevyemmin,
matka taittuu,
mantu anturan alla muuttuu hiekkakankaaksi,
pian jo häämöttää wanhan tulipaikan jäänteet.

Ukkosen säleiksi pirstoma kelontynkä odottaa
puukon kutitusta kylkiinsä, nirhaamista,
tulen hipaisua tervaa tihkuviin lastuihinsa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 7. marraskuuta 2011

TAiMENTA



TAiMENTA

Armand Laapotti tarttui kaksin kourin veneen kokkaan ja taiteili toppa- ja sadehousulahkeisen jalkansa veneen keulan sisäpuolelle. Koukisti toista koipeaan ja potkaisi sillä vauhtia ja vene erkani rannasta sen verran, että kaveri perässä ennätti kiskaista narusta pari kertaa ja vanha Ameriikan jamaha pörähti käyntiin.
Kuski pakitti syvemmälle ennen kun käänsi keulan kohti lahden suussa olevaan salmen suuntaan. Kaarsi vasemmalta pikku matalan ja väänsi sitten hanan auki. 
 
Kaksi ukon turvakkoa töryyttelemässä apajilleen, molemmat ahtaneet ylleen ajankohdan ja sään edellyttämän varustuksen; naamat vastakkain menossa omiin rituaaleihinsa. Miesten hommia.

Korotetuilla laidoilla ja trimmillä varustettu soutuvene lähti kyntämään apajalle. Pari suurta paljua täynnä verkkoja keskiveneessä sekä joltinenkin määrä vilkkureita, köysiä ja tupureita ym. laskutouhussa tarvittavaa, tuura mukaan lukien.
 
Tuulla viuhotti pikku puuskaa lounaan päältä, periaatteessa pitkin selkää, mutta kun suunnitelmissa oli koukata uloimman niemen suojassa tuulen alle ja sitä reittiä pitkän järven oikeaa sivuun jyrkille penkoille, niin eipä oikeastaan muista tuulista ollut tällä järvellä haittaa muulloin kuin pohjois-, koillis- ja itätuulella. Koillinen kaikkein huonoin vaihtoehto, parikymmentä kilometriä aavaa ulappaa mitä puhaltaa. Ja kyllähän se joskus puhalsikin, suoraan Jäämereltä. Se oli kylmää kyytiä.
Toistaiseksi oli vielä päivänreunaakin häämöttämässä kaakon suunnalla, ei pelkkää harmaata marraskuuta.

Tähän vuoden aikaan, marraskuun alkupäivinä arktisen alueen järvellä oli riskinsä, jää. Sen muodostumista ei kukaan osannut sanoa tahi arvata. Piti vain ankarasti seurata ilmanalaa, olla valppaana myös öiseen aikaan ja kiiruhtaa heti valoisan aikaan verkkopaikoille selaamaan pyydykset.

Nyt oli lupeissa muutaman päivän lämmin jakso vielä. Ehkä rannat pysyvät sulana sen aikaa, että taimen ehtii pakkautua verkkoihin. Sillä meiningillä oltiin liikkeellä.
Riski piilee siinä, että lahdesta pääsee lähtemään, mutta paluu saattaa olla hankalempaa jos alkaa ulapan reunalla oltaessa riitämään lähtöpaikan kesyjä vesiä.

Nooh - kaikki aikanaan, sen näkee sitten miten tarkalle osuu ajoitus. Nyt veti vesille sisuksissa korventava taimenen kytö. Isojen vonkaleiden jytinä verkon paulaan tartuttaessa.
Ei muuta tähellisempää syytä.
~~~~~~~~~~~~

Vene kaartoi ensimmäisen muistiin merkityn penkan liepeille. Homma kävi supsikkaasti, sanoja ei juuri tarvittu. Syvyyden mittaus luotinarulla. Tupurin laskeminen, kohon tämmäys ja siitä köyttä verkon ja veden syvyyden verran yläpaulaan kiinni ja menoksi. Kaveri harotti kokassa verkon liinaa halliten ja Armand airoissa hoiti etenemisen. Hankaimet oli niin asennettu, että soutaminen kävi päinsä.

Kuuskytviismillinen taimenliina, kolme korkea ja kuuskymmentä pitkä, valui hallitusti ja oikeni veteen. Tässä alussa ei vielä puhaltunut juurikaan, ei läikyttänyt haitaksi.

Homma sujui tottuneesti, muutaman sanaparin avulla jata oli pian valmis, päähän tupuri ja koho. Siihen se jäi odottamaan huomen aamun kokemista.

Kone käyntiin ja kohti seuraavaan penkkaan. Homma sujui rutiinilla, eikä tuuli vielä päässyt paisumaan sellaisiin mittoihin, että siitä olisi sen erityisenpää haittaa. Puolen päivän jälkeen liossa oli liki puoli kilometriä aitaa taimenen päänmenoksi. Se on semmosta. Mitään ei saa jos ei pyydä. Näin on marjat.

Vielä laaja vilkaisu horisonttiin ja sitten kone käyntiin, suunta lähtölahteen. Tunti köröttelyä pikkuvastaseen kunnes päästään mantereen suojaan ja sitten vielä tovi. Se on siinä. Kahden miehen arkinen puuha.
Ei sanottavammin mitään elämän yleviä huippukohtia, raikasta, talvea uumoilevaa säätä vain, raitista ilmaa ja rinnassa kytevän tulen tyynnyttelyä. Huomisaamuun on vielä monen monta tuntia kulutettavana.

 
Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.