ViiMEiNEN KiRVES
Aurinko laskee heti puolen päivän jälkeen,
vaipuu pitkälle matkalle maan varjoon;
On se hetki.
Lähteissään kiskoo yltään sinisen hunnun;
vie osan liepeestä mukanaan,
jotta osaa palata tammikuussa takaisin
paikalleen maanpiirille.
Viimeinen kirves - huurteiseen pölkkyyn lyötynä,
hyytyneenä piukeaan pakkaseen,
osoittaa varrellaan suuntaan josta valo palaa.
Aika rauhoittuu,
pehmeä hämärä hakee sijansa
ja vielä tovi sitten ohimennen kiitänyt tuokio
mataa minuuteiksi tavoittaen molemmat sinet.
Ehtoo purkaa lunta,
kuin siloittaakseen mannut valmiiksi silmän hivellä.
Portimo vilahtaa kivellä,
jäljet täyttyvät verkalleen leijailevasta natturasta,
muutamassa hetkessä peittyvät
ja otusta ei ole ollutkaan.
Eikä kiveä. Eikä aikaa.
Kaiken yllä valkoinen huopa.
vaipuu pitkälle matkalle maan varjoon;
On se hetki.
Lähteissään kiskoo yltään sinisen hunnun;
vie osan liepeestä mukanaan,
jotta osaa palata tammikuussa takaisin
paikalleen maanpiirille.
Viimeinen kirves - huurteiseen pölkkyyn lyötynä,
hyytyneenä piukeaan pakkaseen,
osoittaa varrellaan suuntaan josta valo palaa.
Aika rauhoittuu,
pehmeä hämärä hakee sijansa
ja vielä tovi sitten ohimennen kiitänyt tuokio
mataa minuuteiksi tavoittaen molemmat sinet.
Ehtoo purkaa lunta,
kuin siloittaakseen mannut valmiiksi silmän hivellä.
Portimo vilahtaa kivellä,
jäljet täyttyvät verkalleen leijailevasta natturasta,
muutamassa hetkessä peittyvät
ja otusta ei ole ollutkaan.
Eikä kiveä. Eikä aikaa.
Kaiken yllä valkoinen huopa.
Kunpa se valkoinen huopa saataisiin tännekin. Olisi elämä hieman iloisempaa, tämä harmaus masentaa.
VastaaPoistaObeesialle:
VastaaPoistaKyllä se joskus vielä tulee, jos ei tänä niin ensi talvena.