MENE

MENE

Märät porohärät hiipuvat sumuiseen katveeseen,
sulautuvat kaukana outaan äänettömyydessä,
usva laveeraa kaiken salaperäiseksi lumoksi;
perässä jolkkaavat tasaista ravia vaadinten sorrakat,
ilman paniikkia - määrätietoisesti,
päät ylpeästi kenottaen, miessit emiensä perässä.

Auer lipuu vuomaa myöten,
häivyttää savunharmaan aidan;
väliin kiiruhtaa vain koipien vilisevä risumetsä,
toisinaan matkaavat jalattomat ruhot.

Ja niitä piisaa;
kilometritolkulla aidan viertä ehtymätön porovuo
juovoo toistaan - matkalla jonnekkin.
Koparoiden nakse on jotain uskomatonta
tässä keskellä sumua tyvenen kohdussa.

Elo on elämä.
Syystäkin siis kiihko - pakottava tarve mennä,
sitä vastaan on turha rimpuilla.
Tokassa on voima, individualistit menehtyvät.

Syvimmälle luisen kallon sisuksiin on syöpynyt käsky:
MENE; vaikka pää kolmantena jalkana - mene!
Kaikki menevät,
yht'aikaa muiden kera menevät.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!