HUUTO

HUUTO

Tunturit valaistuvat varhain,
paluu kadotuksesta alkaa tuntua todelta,
uskottavalta.

Tänään jo sielun hellintää lumisen huostassa,
paapomista hiljaisuuden syvässä unimaassa,
hurinoiden ja pörinöiden ulottumattomissa.

Kuulimet herkistyvät,
alkavat tunnistamaan äänettömyyden aistillisuuden,
kiskovat sitä sisään haistinten tapaan,
nyt - vasarain ja alasinten väliin maisteltavaksi.

Hyvältä tuntuu,
sietämättömän hyvältä tämä hiljaisuuden retriitti,
valkoisen mannun kattaessa alustan
jolla uudesti synnytään tähän tenhon maahan.

Arktisen hysterian ties monesko kosketus,
yhä vain syvältä sielusta kouraisee;
tuulen lounainen huuto saa vapisemaan innosta,
värisemään yhteyden herkästä hipaisusta.

Huomisen yö rannalla - maailmanlopussa -,
enteilee yhä vain oireiden vahvistumisesta - huutoa,
väkevöitymistä ankaran meren äärellä,
jylisevien tyrskyjen kurimuksissa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

AAMUTOiMiA

AAMUTOiMiA

Päivä urkenee sellaisena kuin keväinen on,
hieman sarastusta,
kultainen rantu koillisen suunnalla.

Siellä kamppaillaan valon ja synkkyyden tahdosta;
väkevämpi halu taivaanpiirillä voittaa
ja harmahtavan lammaslauman ylle syntyy kaje.

Sitten kuin varkain - ounastelijan huomaamatta,
vilahtaa pilven lonkien lomasta kultainen kiekko.
Tuokion - siinä sitä ollaan - huhtikuun huomenessa,
ennen kuin kissaa ehättää tuvassa sanoa.

Aamutoimia ja toimia aamulla,
frouan reisi pilkottaa rohkeasti wällyn liepeen alta;
yhen äkin pilkkiminen vaikuttaa erikoisen turhalta,
suorastaan jonniinjoutavalta hupsutukselta.

Kykkiä nyt - herra isä - umpuilmassa jäällä
kun voisi oitis riipiä vihonviimeisetkin räsyt yltään,
pujahtaa hopusti wällyn uniseen völjyyn;
tutkimaan pieteetillä,
mutta samalla myös suurella hellyydellä,
uinuvan naisen hameenalisen kiehtovaa elämää.

Typerän jäällä kukkumisen sijaan - tällä säällä -,
harrastaisikin paneutumista varsinaiseen asiaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SUUDELMA

SUUDELMA

Lähes täydellisyyttä havitteleva sielun kutitus
hipoo aina hulluuden riettaille porteille.
Se on taivaita suuteleva kokemus
tässä yltäkylläisyyden huumaavassa maassa;
ikuisen - kyltymättömän elämänjanon ankara alku.

Pilvisessä lounatuulessa makoilu järven jäällä;
pähkähullujen himoniekkojen yltiöpeli
kun pari jalkaa selkäpiitä alempana,
hyisessä vedessä,
möyrivät tuikeat jänkäkoirut,
töytäilevät harrit raisussa hääkiimassaan,
seassaan pulleat willit taimenet reeskalle ahneina.

Ja niiden lomaan hädin tuskin mahtuen
punamahaiset jättiraudut melskaamassa;
poukkoileva assuparvi perässään.

Ahtolan suuri keväthurma,
aurinkoa odotetaan ehtoon loppuun saakka;
uveavantojen huokaukset pursuvat terhenenä,
levittäytyen haikeina huuruina aavan ulapan ylle,
saaret harsuunsa kiehtoen,
huikean tunnelman esiin liehtoen.

Oi julma huhtikuu - kaikkien pilkkijöiden äiti;
tule ja suvaitse väkevä lykkysi meille!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

LUMETTA

LUMETTA

No mikäs täällä - ylhäällä ollessa -, menettelee
kun viitsii olla edes jonain;
piakkoin ehken ehommalla - suorastaan aitiopaikalla -,
töllistelemässä meren yli lounaan puoleen.

Eipä tarvitse olla ennustaja,
sen kummemmin kuin näkijäkään,
samaa yönmustaa - likaista puoluepeliä -,
typerysten kustannuksella,
lumetta joka huipentuu aktiin puolen kuun jälkeen.
Kaikki voittavat - paitsi äänestäjät.

Tuon vallanhimoisen hirviön silo,
rautainen ulkokuori lienee toiminut muinoin,
politiikan kasvojen luomistyön harjoituskappaleena.

Nyt makaa vain näkymättömänä vallanytimenä;
imee voimavaroja ja resursseja äänestäjistään
kuin hillitön syöpä valloilleen karanneena.

Vaietun hyvävelijärjestelmän osasista koostuva
monikerroksinen kuori jakaa ja pehmentää iskut,
muuntaa miniatyyrimurtumiksi ympäri julkikuorta
jolloin isoja halkeamia ei synny.

"Sinä senkin käpynastakka!" - sanoo froua
ja paiskaa taimenella.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

JALO WiLLi

JALO WiLLi

Sielu,
se vaeltelee tyytyväisenä pitkin jänkiä;
uskaltautuu jo heittämään leikkiä elämästä,
irvailee ja vitsailee kuolemasta,
pelleilee kuin vihapuheesta syytetty käräjätuvassa.

Tunturin päällä voi huoletta roimasta,
antaa kyytiä suvakeille, paremmistolle,
sitruunavuituille - ihan kaikelle -,
etenkin poliittiselle korrektiudelle.

Siellä on sellainen jumala
joka yhtyy kaikkien omien uskoviensa mielipiteisiin
lihaa säästämättä - uskosta tinkimättä.

HEH - jos vain ite haluaa;
voi huoletta haistattaa vuittua kaikille kermaperseille,
pakkoruåtsittajille ja jasperpääkkösille;
ilman että leimataan natsiksi, jutkuski, mustalaiseksi,
nekruksi, persuksi, teuvohakkaraiseksi
ja niin edelleen - mitä niitä nyt onkaan.

Kun sitten aikanaan palaa ihmisten ilmoille,
sitä yleensä kantaa naamallaan tyytyväisen otuksen,
niin sanotun jalon willin myhäilevää ilmettä,
mikä suuresti lohduttaa - etenkin -,
kynsiään hiovan paremmiston olemusta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

ÄKKÄÄMiSTÄ

ÄKKÄÄMiSTÄ

Kylläpä se olo alkaa pikkuhiljaa korjaantumaan;
parantumisen sukkela ihme.

Selittämätönkin järjellisesti kai,
mutta toimii kuin toimii,
Urbanistanin vähitellen hiipuessa mielen kuvista;
haamuja lienevät alun alkaenkin olleet...

Tilalle on hivuttautumassa aavojen laulu,
poromiesten wanhalla jäljellä,
heti tunturikoivuvyöhykkeen läpi päästyä.

Pian on tilaa ajatella;
sen verta löysät raamit edessäpäin,
että kaikenlaiset - karvaisetkin ajatukset,
mahtuvat niine hyvineen seilaamaan,
kukaan ei ahdista - ei tule sanomaan:
"Noin ei saa ajatella."

Tunturin kuvetta seilatessa on itsellinen,
ei voi tehdä ajatusrikosta.
Sitä tunnutaan olevan suunnittelemassa
vallan pönkittämiseksi.

Tunturin kiirellä - ympäriinsä katsellessa,
sen vain yhen äkin jotenkin äkkää,
tuulen soittaessa suruvoittona lounasta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TAiVAALLiSEN RAUHAN AUKiO

TAiVAALLiSEN RAUHAN AUKiO

Vain lempeä kiskaisu narusta,
ei edes ryyppyä juhlan kunniaksi,
niin käynnistyy keväinen päivä,
autereisena - raittiina;
jumalat puhuvat.

Asenne kaikin puolin suopeana tulevalle,
elämältä tuoksuva nuoskavalkoinen ympärillä,
ummenkulkijan lähes unettava rupatus,
punaisen kissan tyytyväinen kehräys,
äksyys ja sypäkkyys piilossa kuoren alla.

Kaikki tarvittava alkaa olla kasassa,
viime hetken tarkistuksia unohduksen eliminoimiseksi;
turha eeskahtaalle rahtaus saa ilman pilaantumaan,
korottaa helposti vee-käyrää.

Tuli - hyvän mielen edellytys,
kahvihetken ydin -,
se on pantu jo alulle ennen ennen pitkää.

Muhii omassa osastossaan.
Paikkaa kössinturkiaan hehkumalla,
saumoista tihisee ulos eksyneitä savukiehkuroita.

Nooh - enempäsä tunteen kohottamiseksi,
kuin lähtökiimaa vaivihkaa vahvistaen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HYVÄ PÄiVÄ

HYVÄ PÄiVÄ

Se auvoisuus mikä tähän aamunkoihin liittyy,
se on jostain toisesta ulottuvuudesta;
sarastus - äärettömän rajoilta kurottava rantu,
taivaanpiirin kuultava uurros yön ja päivän välissä.

Sisin altistuu valmistumaan sielunlinnun sijaksi,
sulkemaan sen kiihkeänä hoiviinsa;
kaikki tässä erinomaisessa huomenessa.

Tulee hyvä päivä;
ties monennenko elämäni ensimmäinen loistopäivä,
häivääkään ei harmaista,
puhtaan valkeaa kristallinkirkkaan sinisen alla.
On hyvä olla.

Hiljaisuus leijuu tyvenen yllä;
katsoo minne katsoo,
hopeisia hölyn-pölyjä tanssimassa auringolle,
omaan tahtiin.

Kaikki säännöt on liiskattu,
palautettu saantitodistuksella,
mustassa kuoressa elämän nitistäjälle.

Elämä palaa kehään - eheytyy,
rynnii vapautetun sielun haihattelevalla wimmalla
ja laulaa juopuneen rietasta renkutusta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

LOiKKA

LOiKKA

On myönnettävä nöyränä,
muttei sentään häpeillen:
Taannoinen hätäpaskaloikka Arktiseen hysteriaan,
Ultima Thulen parmaan armaaseen hoivaan,
oli vain silkka nykyajan kopio ikiwanhasta;
muudaan runoilija Simonideksen tempusta hänen
ennen muinoin sattuneesta laivansa haaksirikossa.

Kun muut matkustavaiset haalivat omaisuuttaan;
pakkasivat ja pukkasivat,
runoilijan ketku loikkasi kalliolle ja pelastui.
Hänen kaikki omaisuutensa oli hänen päässään.

Tämän ajan loikka vakaalle maaperälle,
tästä poliittiseen mätään hukkuvasta yhteiskunnasta;
siis vain pelastuakseen,
tulee tehdä Simonideksen tapaan;
kaikki omaisuus omassa päässä.

Poliittinen mätä tursuaa siinä lilluvien
piruparkojen itse sitä huomaamatta ja tuhoaa
kuin syöpä suomilaista elämisen kulttuuria.

Katumattoman harhaoppisen
tai ryöttäsyntisen erottaminen on mahdotonta.
Politiikasta on tullut irstas konsti estää ihmisiä
perehtymästä asioihin, jotka koskevat heitä itseään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HULLU MiKÄ HULLU

HULLU MiKÄ HULLU

Runoilijan ujoin,
melkein rujoin - lähes lempein sanoin
punon hempein lausein kuultavaksi sen min' näen.

On meno kiihtynyt,
en viihtynyt enempää
kuin mitä rakkauden kohtelias väkipakko määrää.

Liikaa epäonnistunutta minä-minä-sivistystä;
toinen toistaan parempaa,
hääräämässä toisarvoisten ajatusten sekamelskassa,
suunapäänä,
ilman päätä tahi häntää.

Se on ikuisuutta - ajan päättymätön rietas rappio;
ei alkua ei loppua,
hirveää hoppua ehtiä, että ehtii pysähtyä.

Ei ole aikaa - eikä se kulu;
kylähullujen haaveilema Perpetuum mobile,
se on ollut iät ja ajat läsnä - jos on osannut katsoa.
Siksi hullu mikä hullu - voissa paistainkin.

Kuinka rikkaaksi tulee neropatti
joka keksii myydä laseja joilla näkee ajan;
jos sitä on olemassa tässä ulottuvuudessa?
Kuinka rikkaaksi harmiton joka ei keksi?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

MUKA-LAPPi

MUKA-LAPPi

Neljäs matka Muka-Lapin Kemiin on ehtymässä,
yhä täällä vaan äimistellään virallisella taholla
syytä mustikkamaalaisten vähäisyyteen.

Kukaan ei rohkene kertoa suoraan,
että täyspäiset kuolevat Muka-Lapin rajoille.
Nauruun.

Ja ne jotka eivät kuole,
viilettävät konstilla jos millä,
sellaista hoppua yli tahi ohi sinne minne sielu halajaa.

Sillä näinhän on:
Vuoden alusta kolmekymmentäyhdeksän,
silmänkääntötemppu - Perä-Pohjola taiotaan Lapiksi.
syntyy poliittinen Lappi;
hyväuskoisten höppänöiden Muka-Lappi.
Yritys hyvä kymmenen - jopa Meri-Lappi.

Vuosien saatossa on tullut akkiloitua,
kuinka pitkälle "pitkätukkaista" voi jymäyttää,
kuinka kauan kestävät ilmaan piirretyt kulissit?

Ehken pari kolme hyvähköä miesmuistia,
mutta edes silkalla valheella ei pitkälle pötkitä,
pää vetävän käteen tulee jossain vaiheessa.
Sellaista elämä vain on.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

AiKA OHENEE

AiKA OHENEE

No näitä on - kaikenlaisia väristyksiä,
haistimen päristyksiä nästyykiin,
milloin mistäkin syystä.

Vunukkana silloin:
kuolleesta rotasta,
räkätin pojasta,
tahi renkaan alle liiskatusta kärmeksestä;
hartaana juhlallisen aktin kera.
Harvemmin tursuttiin ilosta.

Nyt silmäkulma toimii jo silkasta ilosta - tiedosta,
että jotain erityisen kivaa on luvassa;
saavutettavissa onni niillä töin.

Että jossain sellainen tyyssija,
jotta mokomaan haluaa ehdoin tahdoin,
sinnittelee puurtain odotusajan sinne pääsemiseksi,
pieteetillä tietenkin - ei suurella hälyllä.

Aika ohenee,
sen seinämän läpinäkyvyys paranee tunti tunnilta,
sumea tulevaisuus kirkastuu hinkkaamatta;
pelkällä kärsivällisellä odottamisella ilman hoppua.

Järjestely on nyt alfa ja omega
kun se on kyllä, voi poistua jarrutta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

KiVEEN HAKATTU

KiVEEN HAKATTU

Jos runoilijat taitaisivat valehtelun,
voisi nyt totisella naamalla väittää,
että kotitunturi näkyy jo,
mutta ei - runoilijathan ei koskaan kirjoita totta,
niinpä sinivalkeiden kuohupäiden suonnakaan ei näy.

Ei näy,
vaikka kuin on huulilla,
odotuksesta rohtuneilla elämän janoisilla;
tuon, tuon, tuon ja tuon yön takana.

Sellainen saa aikaan uskomattomia vavistuksia,
niin liki, niin kaukana,
kunpa aikaa ei olisi keksitty jarruksi.

Älkää kyselkö - aikaa sitten sanonut tahdon;
täysissä sielun ja ruumiin voimissa - itsensä haltijana,
niin on kiveen hakattu.

Rannan santaan hiiltyneen kepin kärjellä kirjattu
ja vuoksi sen pois pyyhkinyt - sen vuoksi,
jotta se säilyisi totuutena lopun elämän,
kanssa meren ja ukkoisen lapsen.

Talven raihnas sielu kyköttää rannan kivellä,
kaipuu roikottaa siipispankkojaan merimetsona;
värisyttää - koko keho huojuu tuulen tanssissa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

LOPUTTOMiiN

LOPUTTOMiiN

Siellä met sitten köppäsimmä,
intiaanihölkkää pitkin Loppumattoman suoraa,
kaksi aikuista,
wanhempi ja vielä wanhempi;
korppien tanssiessa lemmentanssia yllä.

Loppumattoman suoraa,
loppumattoman suoraa kaikki tyynni.

Silmissä uneliaan viipyilevä katse kohti Satumaata;
silloin tällöin harvakseltaan levollisen raukea,
aukeaa näennäisen ylimalkainen - pyyhkivä silmäily,
ihanien naisten tapaan.

Naisten jotka katsovat akkunasta ulos - tai sisään,
kuten naiset kautta aikojen ovat tehneet.
Näyttäen joutilaalta samalla tavoin kuin
kaiken kokenut kalastaja purressaan-,
tai wanha metsästäjä peuraa odotellessaan.

Ja sujuuhan se matka,
loputtomiin äänetöntä, tasaista taivalta,
vain mietoa puhinaa uloshengitysilman yhtyessä
ohimenevän tuulen suhinaan.

Sellaista vielä on,
yltiöpäisiä ankaran hurjapäisiä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

KÖNSiKÄS

KÖNSiKÄS

Kummasti sattuu ja kouraisee
kun aamunkoin varhaalla tihrustaa akkunasta tolaa.
Lupauksia täynnä oleva orastava keväinen huomen,
siellä se heleänä houkuttaa ulos rantteelle,
vonkaa raihnojaan harteilla kantavaa kehtaajaa.

Pitäisi nousta,
sonnustautua,
rohkeasti erkaantua tuvan houkuttavasta piiristä;
haparoida hämärän porstuan läpi ukselle
ja pujahtaa aukosta valoon.

Vaan empii könsikäs - koskeeko se -,
silmiä joutuu siristämään,
valo poraa humeettiin reikiä;
joku ulkopuolinen saattaa nähdä että se on tyhjä,
vuodatettu kuiviin synkimmän syöverin aikana.

Ryhmyiset kourat haparoivat wanhasta muistista,
tapaavat nokilaseja uksen pihtipielen naulasta,
kamanan päältä hyllylaudalta kunnes onni tarttuu
ja siinä ovat - iänwanhat vieterisankaiset palvelijat,
nokalle nostamista vailla pivossa.

Helpottaa,
jo vain se kyllä nyt rohkii kevääseen astua
varistamaan talviset tomut turkistaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

NAURATTAA

NAURATTAA

Tunturit kutsuvat,
kuinka houkuttelevasti niiden takaumat valtaavat,
pullahtavat mielen pinnalle juuri oikealla hetkellä.

Nyt kun niiden upeat kupeet, lanteet, kiiret,
häikäisevine valon ja pilvenvarjon leikkeineen
alkavat olla sopivasti karstanteella.

Nyt kun enää ei niiden luokse entääkseen
vaadita verta, hikeä ja kyyneleitä,
berserkin raivolla umpisessa pettävässä puurtaen.

Tällaisella hankikannolla pakkaa naurattamaan,
suorastaan hihittämään ääneen,
tiineen emätunturin kasvaessa edessä;
sitä sukkelammin,
mitä väkevämmin peukalo puristaa kahvan nipsua.

Se sellainen kutina sisällä wimmautuu riettaaksi,
se - mitä ei millään kapineella voi raapia;
oikein värisyttää vaatteiden sisällä;
houkuttaisi pysähtymään - kiskomaan kuteet pois -,
hinkkaamaan raatonsa karkeaan kinokseen
kutkan hellittämiseksi.

Sellainen on polttava kaipuu valon ja taian maahan,
arktisen hysterian sisimpään ytimeen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HUOMiSEEN

HUOMiSEEN

Vielä tovi - tämä päivä kokonaan
ja huomisestakin kolme varttia minuutteina
kuni yhen äkin - silmänräpäyksessä -,
paivä onkin niskan päällä - ottaa yöstä niskalenkin
ja sysää sen vajumaan syövereitään kohti.

Kyllähän sen piruvie kukin sielussaan hoksaa,
sellainen tunne voimistuu voimistumistaan,
että ryöttäsyntien osalta paine ikään kuin kevenee,
koko keho kohenee, suoristuu,
ottaa valon enetessä wanhan ylpeytensä.

Nuorisossa,
etenkin ylioppilaissa tämä oire esiintyy nokkavuutena;
wanhoihin partoihin kohdistuu enenevää rikkiviisautta
ynnä tyhjännauramista,
mitä likemmä edetään Walpurin suurta riittiä.

Mutta olkoon,
on tässä kehveli mökötetty nyrpeällä naamalla;
teeskennelty ikävää ihmistä talven synkin sydän.

On ryhdistäydyttävä valon voimalla,
todistettava lähipiirille jos vain suinkin -,
ettei ole menettänyt maalaisjärkeään,
On alettava poliittisesti epäkorrektiksi;
sanouduttava irti itsesensuurin tappavasta taudista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SiiS ETTÄ

SiiS ETTÄ

Siis että,
siis että liki joka kerta - joka kerta
kun astun himpun verran syrjemmälle,
sivuun kaikkein yleisimmistä kulkuväylistä,
tapahtuu sama juttu;
sielu kahahtaa olkapäälle,
lehahtaa siitä teilleen
ja vaikuttaa kovin onnelliselta.

Onko se sitten jotain syvää kaipuuta arktiseen,
jotain sellaista tiedostamatonta hysteriaa,
jota ei vieläkään,
niinkin monen vuoden jälkeen hoksaa.

Ei, vaikka henkinen ja fyysinen koti
ovat yhtyneet yhdeksi ja samaksi;
Unto Monosen sanoin - erottamattomaksi,
niin hienolta kuin se kuulostaakin.

Herkistää moinen kevytkenkäisenkin luonteen,
etenkin jos froua vielä silloin tällöin hyräilee,
monta kertaa valjastaa pirun keuhkon miehustalle
rimpauttaen pätkän Satumaata tai Lapin tangoa.

Nooh - ja Erottamattomat tulee väistämättä
siihen samaan ryöppyyn
ja asia on siltä osin selvä - rakkauden suuri ele.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

YÖN HUiKEA HETKi

YÖN HUiKEA HETKi

Pohjapaloja joka suunnalla;
arktisen korkeakulttuurin sisintä pyhintä ylintä,
sielua viiltävää kauneutta.
Kerrankin näytelmä johon rupusakki
voi osallistua ilman paremmiston nyrpistelyä.

Soilet riekkuvat wimmaisesti - tanssivat leiskuen;
kaikenkarvaiset urbanistanilaiset harmaat katukujat
kelpaavat näyttämöksi loskineen, roskineen,
ja paskanruskeine rapoineen.

Tasa-arvo - tällä erää luonnon toimesta,
ilman ensimmäistäkään Iskariot-äänestystä,
puliveivausta - sormen osoittelua.

Nyt saavat ihailla, kuvata ja hämmästellä nekin
jotka ovat vasta haaveilleet ne joskus näkevänsä,
mutteivat syystä tai toisesta ole päässeet tykö.

Taivaantulien valtakunta on lähellä - liki iholla,
jos saa hinattua itsensä valosaastan ulkopuolelle

Kiehautan revontulilla kohvet,
istahdan kinokseen nauttimaan ilmiön hurmasta,
ilman kameraa - tietty.

Maalta olen lähtenyt ja maalle tullut.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

KAiKENLAiSTA

KAiKENLAiSTA

On se ihmisen poikanen kummallinen,
herkkua pitää saada vielä wanhana rahjuksena;
on se niin perso makealle ololle,
että mieluummin mahantäydeltä kuin osamaksulla.

Taas aika kilvoitella oman sielunsa kera,
antaa huumaavan kevätauringon ruskistaa nahkaa,
mielen samalla sinnitellessä sisäisessä kamppailussa,
Mudduksen selän yli puhaltavassa ahavassa.

Oivallinen lihojen kuivauskeli;
Ahtolan kera sellainen hupsu sanaton sopimus,
pilkitään kyllä - saaliista ei niin väliä.

Vain se tunne olla saamavinaan;
se tunne jotta jättiläiset ovat mahdollisia
ja reikää joutuu suurentamaan,
hevoista lainaamaan vonkaleiden jäälle kiskomiseen.

Siinä sitä joutaa sitten miettimään ihan kaikenlaista;
luihin purevassa vinkassa kyköttäissä,
sormet hyvällä tolalla - eivät hikua odotuksen kiimassa;
siitä tuuli pitää huolen.

Absurdistanista uhkuva tuuli sipisee juorun korvaan;
raiskaamisista ei pitäisi kuulemma hölistä,
koska viisi kuudesta tykkää siitä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!