VALKOiSET

VALKOiSET

Tyyninä lipuvat pyylevät,
valkoisen laheat - pöyheät korskeat norjat;
yöttömän yön sorjat lompolon mustassa kuvastimessa.

Soluvat arktisen valon mykkinä runoina,
willien sanojen kiihkeinä puroina;
kiehtoen liehtoen,
sieluja punoen runojen lomiin
kauneuden nimiin sanoihin somiin.

Kaartavat kaulaansa itseään katsellen,
liukuvat verkkaan yön tyvenen hymenellä,
pesäänsä valvoen - poikiaan palvoen.

Taivaankaarella synkkä risti,
tumma - äkkikuoleman julmettu uhka;
kaartaa ja saartaa,
saalista kiertää - auvoisten joukaisten sieluja hiertää.

Pelastaa usva,
hellästi kallaita valuu;
kietoo harsuiseen huntuun uljaiden tuskan.

Toivo herää,
wäkevää uskoa rintoihin kerää,
ehkä näkevät poikaset sittenkin
Satumaan hehkuvan ruskan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TAiKURi

TAiKURi

Jo aikojen alusta,
avulla lemmentaikojen,
on loikittu yli kiellettyjen aitojen,
toiveena kuuma ja halusta hehkuva syli.

Taikurin taitojen salaisten,
kerrassaan mystisin konstein,
vaikka vain ensin maitoa salaa,
juomaan aitan orresta pystistä korrella.
Varmana että emäntä huomaa.

Ja entäs sitten kun kiinni on vilunkista jääty,
palkka saatu, korville lyöty,
sekä se puusti kohven ja kerman kera tassilta syöty,
natissut siveästi sängyn pääty,
kera sulassa sovussa kiihkeän lesken.
Äsken.

Kyllä silloin suun vehnäselle vetää,
ei tenää - ei leski enää lakanoihin pääsyä epää.
Tovin vain voipunut toipuu ja lepää
kun kylkiin koputtaa - hoputtaa, uusintalentoa vaatii,
suunnitelmia liitosta laatii.

On kauan jo ollut entinen vainaa,
siksi korvista ottaa ja reisiinsä painaa
tätä jumalan suomaa kuomaa - ukkonsa kaimaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

kulleroinen

Runotorstai

LAHEA OTE

LAHEA OTE

Kesän viipyilevä kosketus;
tuntuu miten tuntuu,
kenestä mitenkin - edestä käsin toisista,
joistakin inehmoista vasta takaa
kun se itseasiassa on jo mennyt
ja hivelevä ruska hillitsee ohimenneen tuskaa.

Luonnon kiertokulkuun lähes saumattomasti
hitsautuneiden elämässä kesä on jo ehtoopuolella;
elokuun tumman pehmeät yöt joutuvat hopulla.

Vaan mikäpä se on se kosketus,
tunne jostain elämää suuremmasta ilveestä,
jolla luonto leikittelee;
hipaisu jota jokainen voi pohtia omassa mielessään,
sommitella sen juuri sellaiseksi tuntemukseksi,
mistä itse voi parhaiten kertoa?

Se on sielua ravistava laulurastaan huilu
kuusen latvassa illan kaatuessa yön syliin,
tai aamun varhaisten tuntien herkistävä terhen
lipumassa aaveen lailla virran tyventä hymentä;
auer joka saa omassa tanssissaan katsojan näkemään
haihattelevan mielikuvituksensa luomia satuhahmoja,
ehkenpä joku yöjalasta palaava oman lemmittynsä.

Se on suven lahea ote humeetista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KAPEA KESÄ

KAPEA KESÄ

Yhä viuhuen käy luoteinen vimma,
monetta päivää;
ei malta lempo lopettaa makuun päässyt,
lakata,
löystyä - matkoihinsa pakata.

Sen kun vaan pieksää alvariinsa ankarilla kuuroilla,
sivaltelee puuskilla nöyriä koivujen ritvoja;
vehreitä rinteitä kiivaasti piinaa,
herättää kevään ehtyneet norot puroiksi.

Kiihottaa pisara-armeijan ryntäämään
vuolaina ryöppyinä pitkin vilttojen rinteiden parmaita,
kerääntymään kohiseviksi kuruiksi vuotamaan
suuressa tasaisenharmaassa.

Jossakin purjehtivien pilvenriekaleiden meressä
hajanaisia, vajavaisia oireita lupauksista,
orastavia hentoja enteitä toivosta;
aatosten mentäviä aukkoja kurkistamaan kesää.

Tyssännyt ihmisten virta - laantunut taantuen,
sitkeimpiä näreinä työntymässä kyyryssä vastaseen,
ikeillään matalapaineen onean sietämätön apeus.

Tätä on arktisen kesän kapeus,
kahden talven välissä vastasyntyneitä nälissään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

ÄiMÄNKÄKi

ÄiMÄNKÄKi

Siinä sitä ollaan,
äimänkäkenä raavas mies;
ja paskat,
ryppyinen wanha horiseva ukon raato,
äimistelemässä piippuhyllyllä tunturin kupeella,
mihen hiiteen nyt kokonainen maa ja kansa voi
yhen äkin hävitä.

Haihtua nuin vain näkösältä,
varottamatta,
päätä kääntämällä.

Uusi yritys;
katse taapäin - tulosuuntaan,
sitten eteenpäin.
Ei. Ei siellä kertakaikkiaan mitään ole,
selvässä suunnassa.
Siinä missä järjen mukaan pitäisi.

Silkkaa suloista harmaata,
vetisenä roikkuvaa sumuseinää koko valtava laakso,
kosteaa naamalla pisaroituvaa laheutta,
lämmintäkin kuin lehmän hönkäys.

Ja niin uskomattoman ihana valo siilaantumassa läpi,
että tässä ihan höperehtyy ja liikuttuu
näille seisoville sijoilleen yliaikuinen äijänkäppänä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SÄPPi OTTAA HATKAT

SÄPPi OTTAA HATKAT

Kaatuu ikuinen taivas,
sortuu heleä kansi - mustaksi muuttuu,
synkkiä puhuu,
vain räiskyvät salamat puuttuu.
Luojamme suuttuu.

Nousee pystyyn maa,
riutuu ylhäinen vuori kuivuuden riivaamaa janoa,
ruoskina sivaltavat kuurot kohta paljaita kallaita,
virtaa vuolaina koskina kiviset kurut - huuhtoen surut,
äkin kuiva uoma juomaansa tukehtuu.

Saa meri murskaavan vallan,
ryntää kallioahteita vasten - aavoja kyntää,
riuttoihin tyrskyää,
kiukussaan myrskyää - pieksää itsensä hengiltä puhki;
huhkii hullussa raivossaan.

Kesäpesässä - itsensä luomassa suojassa,
luojansa suomassa huomassa,
pirtin permannon lentävällä raitamatolla,
istuu ihmisen paidaton surkea, murhea lapsi;
itkee täyttäpäätä säätä.

Levoton säppi ottaa hatkat reikelistä,
kamanaan paukkaa,
karannut uksi yltyvää myrskyä haukkaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

VÄRiSEN

VÄRiSEN

Keskikesän suloisen koskettava huomen.
Täällä äärimmäisen pohjoisen ankarissa oloissa,
aikaa valkoisen tuoksuvan tuomen.

Lahean hereä aamunkoi puuntavin poutapilvin,
ajan sijoilleen juuttunut kiikkerä hetki;
tilaa katsella omin silmin siintoa sinisten vaarain,
tuntea tuntureiden kiihkeä kutsu,
houkutuksen sietämätön wimma mennä ja mennä.

Vapauden pursuva tunne,
auvoisan hento rento olo,
kiihkeä sielun ento,
eetosten huikea lento
kasteisen kukkaniitun yllä.
aamuvarhaan sunnuntaikävelyllä.

Haihtuvan autereen helmoista paljastuvan
syvän vihreän odelman miljoonat kyyneleet
varhaisen sarastuksen kajeessa,
hehkeän viidan läpi siilaantuvassa herkässä valossa.
Loputonta sisäisen nauramisen rietasta tuskaa.

Värisen.
Koko luonto kukassa yhdellä kertaa - maistuu suussa,
vertaa ei sille maassa muussa;
ehken nousevan auringon kirsikkapuussa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

MiTTAMiES

MiTTAMiES

Se tässä vielä enää puuttuisi,
että pitäisi lähtä hetikohtapian takaisin alas;
kamuamaan maanmatosten joukossa matalia maita
heittelemään litteisiin järviin kivisiä voileipiä.

Juuri kun on saanut itsensä hilattua ylös
niin monien haihattelujen jälkeen,
sijannut tilan - asentanut itseensä oikean tolan,
rohjetakseen nähdä jyrkänteen yli humeetilla.

Täältä se - viltosta kallaasta näkyy parhaiten.
Tulevaisuuden horisontti.
Koko maanpiirin mittainen; sama kuin viime kesänä,
mutta kun ei voi entiseen luottaa,
liian paljon pötypuhetta ilmakehässä.
Huoh - täytyy mitata taivaanpiiri uudelleen.

Kolmen vuoriyön eineet on matkassa;
siltä varalta että joudun uusintoihin
jos joku uusi €urokiimailmiö sotkee kuvion.
Kaikkeen nääs ei voi käyttää sumeaa logiikkaa,
ei ainakaan hölynpölypilven ympäröidessä huippua.

Ylös kamutessa jo pohdin;
kuinka lemmon nopea se ajatus oikeastaan onkaan,
tulee joskus ennen kuin ennättää edes ajatella.
Tällä matkalla mittaan myös sen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SiELUN SYTYTTÄVÄ

SiELUN SYTYTTÄVÄ

Tuuli puistelee yhä silloin tällöin harvakseen,
kodan seinät käyvät palkeesta,
viimeisimmillään olevat kekäleet
innostuvat ja taantuvat samaan tahtiin.

Metsän tohina on hiipunut,
puron kohina ylettyy taas kuulimiin
ja lupaa äänestä päätellen makoisia hetkiä:
katse hipaisee vaivihkaa mustaa paistinpannua,
joka roikkuu ruoteesta.

Kuin taika ikään,
äkin pivossa muutama kiehiskalikka.
Määrätietoisella ojennuksella päätyvät keoksi
runollisen hereään asetelmaan,
tykö hiipuvain kekäleiden;
nuo tulelle herkät vaaleat lastukutrit.

Tummuvat tuokion,
päästävät savun erkanemaan itsestään,
kiermurtamaan kodan aukosta vapauteen.
Saavat tartunnan hehkusta
ja lehahtavat vaatimaan lisää ahmittavaa.

Aamunkoin savuntuoksuinen maailma,
hiljaisuuden höyhenenkeveä kosketus
ihana sielun sytyttävä eetos.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

koho

Runotorstai

KiiMAAN NOUSSUT RiETAS

KiiMAAN NOUSSUT RiETAS

Hyytävä pohjoinen nuolee mahtavan virran pintaa,
sankarpukuiset lohiukot seisovat merimetsoina
kalujaan myöten vinhassa vuossa.
Jäisen henkäyksen aistii nahoissaan jok'ikinen kukko.

Haikaran tapaan kärsivällisinä,
tappava katse tuulesta vetistävissä silmissä,
nämät punalihankiimaiset jonottavat ulkoisen tyyninä
omaa maksettua vuoroaan saaliinjaolle.

Kateus arsenikkipilvenä,
vain tyyten ulkopuolisen silmin nähtävänä;
tämän sotisopaan pukeutuneen koreuden yllä,
koska sisäpiirin sisäpiiri keskittyy itselleen sokeana
pelkkään lajitoverinsa nenänvartiseen kyräilyyn.

Tässä sodassa kalleimmilla vempeleillä
saadaan suurin tyydytys ja saalis;
se joka kasvaa kokoa saajansa kuolemaan saakka.

Miehen kiimaan noussut rietas Lapin akka
laskeutuu ylävirran saunarannassa kiihkeään virtaan;
huuhtelee vikkelin sormin kuumottavaa haaroväliään...

Tunnin päästä alakönkään miehet tulevat hulluiksi.
Paras saa yhden, virta toisen, akka kolmannen.
Loput ostavat uuden arvan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KUOLONKOHTiA

KUOLONKOHTiA

Mainingit sortuvat rantaan loputtomiin,
hengästymättä hiovat santaa puhki;
mitään muuta erityisen merkittävää ei tapahdu,
ei näillä mailla eikä halmeilla - kukaan muu ei huhki.

Kääntynyt juuri luoteeksi - poroja virumassa hiekalla.
Pieniä noroja siellä täällä lirumassa äitinsä syliin.

Lokkiparven jäljet siloutuvat muutamalla pyyhkyllä,
huuhtoutuvat paluuvirtaan - ovat ikuisesti poissa.
Kirkuna sulautuu puuskaan.

Tuulen asetuttua kuulee saapuvan aallon kohinan
ja poistuvan kihinän.
Niiden välissä kuolonkohta - välitila,
tyyten mykkä hetki joka ainoalle aallolle.
Se on opeteltava jokaisen erikseen kuulemaan;
jos siis tahtoo - niin kovin persoonallista.
Jokainen kuulee sen eri tavoin - osa kuulematta,
mutta siellä se on.

Nii-in - useimmat tallustelevat sannalla kuulematta,
humeettins' muita murheita täynnä.
Jäljet jäävät - huuhtoutuvat pois - murheet jäävät.

Yltiöpäiset, wanhat haihattelevat hipit kuulevat;
runosanat piilevät kuolokohdissa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

Ei KAHTA PUHETTA

Ei KAHTA PUHETTA

Hiljentymisen suloinen vaikeus,
nöyrtyminen kuohuvien tunteiden vallassa itseasiassa;
siihen syynä lienee se,
että kaiken näkemänsä omaksuminen
sielun riemastuessa riettauden partaalle
ei vain jotenkin onnistu.
On yht'aikaa ajateltava niin montaa suurta;
liian montaa liian pienessä humeetissa.

Kun ihmiset milloin missäkin,
kukin kussakin omassa elinpiirissään;
haaveilee jostakin sellaisesta,
vaikka vain yhdestä ainoasta kiehtovasta elementistä
josta tuntuisi saavansa sielunsa täyttymyksen,
mikäli se hänelle suotaisiin...
Niinpä niin.

Joku on halunnut elämänsä ajan valtameren rannalle,
toinen jyleän vuoren juurelle,
kolmas maailman laidalle
tai ties vaikka minne hiivattiin.

Ja sitten kun näitä mieltä kiihottavia asioita
onkin yhen äkin,
yhdellä kertaa ällin käsiteltävänä väkitukulla;
niin vähemmästikin sitä hurmioituu,
ei kahta puhetta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TEKOSYY

TEKOSYY

Upean kiihottavat retket
monimutkaisten rehevissä siimeksissä,
huikaisevan arktisen valon suomassa huomassa;
väliin luomassa äärettömiin uutta hiekkaista rantaa,
kenties lopulta loputtomiin - luomien raoista siilaten.

Sitten tylysti ihanan kivisen erämaan yli ja summa;
jäljellä aution rannan räytävä kaiho,
kurussa kuohuva putous korvamatona,
kuvittamassa mielikuvia.

Sielu oli pakko jättää atimaan,
se on hyvä tekosyy palata takaisin vehreään;
suuren sinisen santaisille rannoille
ja heittäytyä pitkäkseen kanukkaniitun syliin.

Siinä saavat siniset ajatukset kepiää kyytiä,
taivaanpiirin mittaus sujuu kuin vettävalaen,
eikä suurpiirteisyys ahdista tai rienaa;
pieniä tuhannesosamillin heittoja sallitaan,
se ei vaikuta äärettömän toisessa päässä juurikaan,
nooh - ehkä kenties parin linnunradan verran.

Niin kiitävät elävät hetket;
myrskyisinä tuulispäinä - jysäyttävät,
pysäyttävät lenseinä kesähelteinä,
milloin kulloinkin sattuu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

YKSi AiNOA AALTO

YKSi AiNOA AALTO

Hetki on ohi - haikeus liikuttaa,
vaikeus omaksua ohimenevän tuokion merkitys
on jotain sellaista erilaista kummaa,
joka vaatii vielä uutta paneutumista.

Unohtumattoman kokemisen kertaaminen
pienimpiä yksityiskohtia myöten on edessä,
mahdollinen ja myös tehtävä,
ettei sisälle syvimpään jääneet merkit
jää merkitystä vaille.

Tämä valtavan lakeuden rannalla olemisen
sietämätön keveys,
elämisen olemisen kokemisen vaivattomuus,
suorastaan hurmioituneen kuohkea tunne rinnassa,
se tuulettaa - jättää omaan typerään arvonsa
kaiken maallisen hölynpölyn.

Rannan miljardien hiekanjyvästen summa,
niiden yllä liehuva juhlallinen autius;
yksinkertaisuuden suuren jumalan ainoa
tunnistettava olemus saa näkemään humeetissa
ihmisten miljardien ongelmat.

Yksi ainoa aalto tulee
ja huuhtoo koko asetelman uuteen uskoon.
Se on siinä. Kaunista. Rakastan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

iKiLiiKKUJA

iKiLiiKKUJA

Suureen hetkeen suuren veden äärellä
tarvitaan vain otollinen yhteensattuma;
hiljaisuus ja tyvenen kuvastimen kauneus,
niiden yhdistäminen sielun taaimmaisessa kopperossa
yhdeksi kokonaisuudeksi.

Ensimmäinen rannan santaa hivelevä vuoksi
saa mieltämään luonnon suureksi ykseydeksi,
ihmeeksi jota ei voi lakata ihmettelemästä.
Sellainen kouraisee syvältä karuakin sisintä,
ravisuttaa kehoa,
tarttuu ja pitää kynsissään,
riipii tunteita riettaasti kiihottaen,
ailahdellen räytyvästä auvoiseen eetokseen.

Sanoja suoltuu vuolaina puroina,
äityy jokaisesta katseen osumasta lisää;
tuntemattomia, outoja kielikuvia pursuaa kuruista,
tursuaa ylivuotavista kaltioista haltioituneena.

Luonto synnyttää uusia kuvaamaan uusia havaintoja.
alati muuntuvassa monimuotoisuudessaan.
Ikiliikkuja se on.

Loppua ei ole eikä tule:
on vain ympyrän keskipiste josta katsotaan
sanojen ikuista soljuvaa virtaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

ViEKOTTELEVAN SOMASTi

ViEKOTTELEVAN SOMASTi

Luoteen paljastama kostean siloinen santa,
alakuloinen autio ranta aavan äärellä;
sopusointuja huokuva pysähtynyt tyyneys.
Draama uinuu Harmonian sylissä,
on episodien aika.

Wiimeisten tanssivien utujen alla näkinkenkien kuoro
valjussa aamunkajeessa paljaalla hiekalla;
tuulen muotoilemat dyynit alkavat erottua
kumpuilevana hiekka-aavikkona tummasta siluetista.

Maan ja meren yhteensulautuminen keskeytyy,
pilvien väistyminen antaa valolle voimaa,
uusi huomen,
se tulee kovin viekoittelevan somasti,
kutittaa sielunjuuria niin,
että panee naurattamaan julkisesti.

Lokkiparvi pyrähtää mokomasta riettaasta
pyhäinhäväistyksestä siipispankoilleen
ja aloittaa aivan anhittoman kaklatuksen;
paheksuntaa valuu valkeina roiskeina santaan.

Elämä sijautuu - ajautuu laheasti uomiinsa,
etsivät löytävät hiekasta hakemansa,
saalistajat saavat saaliinsa
ja heränneet aamiaisensa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

tarina

Runotorstai

HETKi OLi JA MENi

HETKi OLi JA MENi

Niin se vain on - syksy ennättää alkaa lähestymään
ennen kuin virallista keskikesän juhlaa
on saatu edes alulle.
Toki pötypuheita ja kaupallisia tiedotteita piisaa,
mutta, mutta - ohi mikä ohi.

Suuri Ukon juhla on jotain ihan muuta kuin
ristikunnan hokema höpö-höpö Juhannus.
Sitä paitsi Ukon juhlan hetki oli ja meni;
suuri kohokohta vilahti koiravahdin aikaan.

Ei riittänyt muinoin ahneiden mustakaapujen
sielujenanastamisvimmassaan vääristellyt perusteet
kesän suurelle juhlalle.
Politikkojen ketkusakki sääti taannoin juhlaa vielä
omien likaisten tarkoitusperiensä mukaan,
ei auringon mukaan,
joka sentään koko ihmiskuntaa pyörittää.

Kaikenkarvaiset kaupustelijat ja kepuloitsijat
ovat ottaneet tämän suuren ikiaikaisen riitin
keppihevosekseen turhuudenmarkkinoille.

Tämän ajan nenäänsä pitemmälle näkemättömät,
ajattelemattomat typerykset ovat yhtyneet
tähän perinteet hylänneiden häväistykseen;
juhla on pantu kontalleen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!