ViHERTÄÄ

ViHERTÄÄ

Tyveneksi hiipunut huomen,
silmät vielä sikkurallaan,
laskeutuu utuisena vuorilta suutelemaan hyistä pintaa;
vitvettelee,
empii lemmittynsä kohtaamista.

Ei muka ilkiä
kun yöttömän yön aikaan muita on näkemässä;
keksii joutavanpäiväisiä tekosyitä.

Pyörteilee ja ämpyilee niin kauan,
että kiemurteleva lonka osuu auringon säteeseen,
haihtuu samantien - kuolee pois.

Seestyy,
valo syleilee - kultaa huiput,
elämä käynnistyy kiihkeän sykkivänä sitä mukaa.

Taukoa pitänyt laulurastas kapuaa katajan nokkaan,
virittää huilunsa
ja mystinen - häilyvä lurittelu valuu kuulimiin
kuin tunturipuron solina ikään;
leviää rannan kaistaleelle yhtyen vuoksen kohinaan.

Kesä tulee tohinalla,
katsoipa minne vaan - vihertää;
sielussa kihertää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!