RANTTALi

RANTTALi

Jättimäisten mustien hampaiden seassa
mielen herkistäviä miniatyyrejä;
tuskin lumen jättämä kosteus on ennättänyt haihtua
kun jo sieliköt - kevään ensikukkaset,
ovat räjähtäneet täyteen loistoonsa kuumaisemassa,
räntäsateen kastelemien paasien sokkeloissa.

Miten voikaan tuulen kallionkoloon ripotelluista
mullanmuruista kuunaan joku vainen löytää elämän
ja laittaa sitten joka kevät ranttaliksi?

Ihmiset jotka näkevät pirullisessa louhessa,
suoranaisen kuunmaiseman ankarassa karuudessa,
armottomien säiden piiskaamina vaan ei liiskaamina,
jotain pientä pikkuruista kaunista - hurmaavan heleää;
eivät voi olla sielultaan kovin pahoja.

Miten niin mielelläni sijoitan mielessäni
erään wanhan tuttuni istumaan näille kiviterasseille,
alttoinen fonipiippu hampaissaan;
töräyttelemään tyvenevään iltaan kyläläisille Mistyä.
Kyllä siitä mummot kertoisivat lapsenlapsilleen.

Vastaavaan lienee parhaimmillaan yltänyt ammoin,
joskus muinaisuudessa,
huikentelevainen ja kuulemma muutenkin yltiöpäinen
kylän leipurimestari Fält.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!