TAiKA

TAiKA

Lempeän veden äärellä hiekkaharjujen uumenissa,
yöttömän yön sinivalkoinen tyven,
kiiltävän rikkumaton väreiden hyväilemä silmä.

Sen sylissä uneliaan lumpeen tunteellinen huokaus,
näkymätön vetovoimainen ele
joka tullee sen runollisesta muodosta.

Viehkeä kesäyön unelma muuttuu sadusta todeksi
kun sirot olkapäät rikkovat siloisen kuvastimen kalvon,
vesi pirskottuu villeinä pisaroina valoa vasten,
valuu puvunmyötäisenä takaisin märkään sijaansa.
Sanomatta mitään - kevyesti solisten.
Kuikka pujahtaa sukelluksista pintaan kuin korkki.

Pilvien lomista tuijottava valo paljastaa
vettä tihkuvan upean figuurin;
sen muotojen suloinen silous hipaisee sielua,
kaulan kaari yhtyy siintävän tunturin siluettiin,
soukka lantio samaa ankaraa maata tievan äärien kera;
kaikki tätä yhdeksi yhtynyttä väkevää maisemaa.

Hiljaisuus hyväilee draaman kaarta,
joutaviksi käyneet tarpeettomat sanat pysähtyvät
viisaasti empimään huulille - niitä ei tarvita.

Suviyön huikean uskomaton kosketus.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!