AAJEET LUOVAT SiLMÄNSÄ

AAJEET LUOVAT SiLMÄNSÄ

Maa on niin kaunis taivaanpiiriltään,
kuultavan unisen sinen läpi puskee kultainen juova;
vaaleanpunainen niiaa, pyytää ujosti anteeksi ja on.

Vaan äkeä on sielu yhä,
jyrkkä ja tyly,
torjuu - hamuaa haikeita vaikeita sanoja alakuloon;
toinen puoli sentään - tolkumpi,
kamuaa arjen harmaasta karmasta valoon,
ulos elämän paloon,
uuteen yöttömän yön uudistaloon.

Ja virret ne soivat kuolpunain yllä,
jänkäin ja aavain päällä - kävelyllä.
Aajeet luovat jäiset silmänsä,
kutsuvat katsomaan tummaa kuvastintaan,
näyttävät tuttua naamaa,
nyt jo rypistynyt virne ahavan puremassa.

Kurpposet kastuvat soseessa tarpoessa,
talventörröttäjät sihisevät keveästä lounaasta.
Tämä on Onnenmaa.

Ilo ja kiiru pian ylimmillään,
hoppua pitää,
on kaikkea tarjolla kovin tovin vain,
pienen keväisen tuokion - kulkijan nuotion verran.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!