SUUPALTTi HÖLÖTTÄJÄ

SUUPALTTi HÖLÖTTÄJÄ

Ihan tavallinen keskitalven sinertävän luminen maisema jossakin Ultima Thulesta vielä tuonnepäin. Kotvasen matkaa. On skábman aika, varjoton aika. Puolenpäivän kieppeillä sentään kaksi hämärää ohenee taivaan rannassa sen verran viiruksi jotta tyhmempikin liikkuja älyää siitä puolipäiväsen olevan käsillä. Sikäli mikäli sitä on mistä ottaa. Ja jos sattuu liikkumaan.

Tiettömän taipaleen päässä, ennen vain kinttupalaksen ja talvella poorin päässä asusti, asustaa mökkiään eläjä joka on tehnyt sovun yhteiskunnan kanssa. Ei pyydä mitään ja eikä tahdo mitään, tyytyy siihen mitä luonto antaa.
Noh, kyllä nykyisin jo, kun ikää on kertynyt jo hieman haitaksikin, poromieheltä hankittu Linksi nököttää rapun päässä pahan kelin takia ja varolta.

Vänkyräiset rankakasat suojaavat davvinpuolta rantteesta, eipähän pääse pohjonen jytisemään täydellä voimalla mökin seinään. Nuortan puolella pilkkeeksi tehdyt pinot varjelevat Siperian hyytäviltä opetuksilta, joita alvariinsa pukkaa tulemaan meren yli.

Muuten on selvä koko siljo, ei ole törkykasoja eikä koneenromuja tahi muutakaan epämääräistä roinaa kuten yleensä pakkaa olemaan. Muutama tunturikoivurypäs ja jämäkästi tönöttävä kota oarjin puolella. Paskahuussin tapanen, oviaukko lulliin että tarkenee keväällä pitää täysistuntoja kun kultainen kehrä kutittaa nokkaa. Siinä kaikki tyynni.

~~~~~~~~~~~~

Haikea savuviiru kiemurtelee piisistä. Näyttää ettei tiedä oikein lähteäkö vaiko eikö. Ehken siitä olisi mukava kierrellä vielä pirtin sisällä, katon rajassa haikuna, muiden hajuilmiöiden kera käsikädessä.

Lopulta kuitenkin päättää rohkaistua ja lehahtaa sinne tänne hötkyilevän tuulenpyörteen selkään ja sekoittuu ilmaan läpinäkyviksi molekyyleiksi, lopulta liueten maailman äärettömyyteen.

~~~~~~~~~~~~

Havaittavaa tuulen tuoksinaa ei ole. Maiseman hiljaisuuden erottaa vaikka joutuukin kuvaamaan sitä oudoilla, muualta tulleilla sanoilla.

Lumikuorrutus jokaisen oksan ja ritvaksen päällä imee ääntä, absorboi, pidättää sen niin että kun pakkanen rapsahtaa, se ei jääkkään kiertelemään kaikuna sinne tänne kuin pieru holvikirkkoon vaan vaimenee heti alkuunsa kuten ilkeä sana joka nielaistaan viimehetkellä takaisin, ehtimättä vahinkoa tuottaa.

Tämmösellä kelillä, liikkumaton, tyystin paikollensa jymähtänyt parikymppinen pakkanen ja lumenpäälle huurtunut huntu; semmonen imee kaikenlaisen äänen. Hyvin tarkoin. Pieteetillä.

Tätä ilmiötä ei suurin surminkaan sovi yhdistää saman kuuloiseen sanaan adsorptio. Se on ihan tyystin eri asia. Sehän on se prosessi, jossa kiinteän tai nestemäisen aineen pintaan kiinnittyy atomeja, molekyylejä tai ioneja liuoksesta tai kaasusta, jonka kanssa se on kosketuksissa.

No semmosia saattaa vain erehdyksissä joku satunnainen ohikulkija hairahtua akkiloimaan silkkaa tyhmyyttään. Asumattomassa selkosessa adsorptiolla ei tehe kyllä yhtikäs mitään. Ihan tyhjänpäinen, jonniijoutava prosessi.

Mutta se hiljaisuus, siihen on vielä palattava. Se kun ei ole hätähousun kuultavissa juuri koskaan. Semmosella otuksella jo oma keho pitää koko ajan sellaista rytinää ja röhinää, että sen päältä on vaikea erottaa kerrassa mitään.

Ensimmäiseksi edellä kuvatunlainen epeli sanoo HÄH! Kun ei kuule mitään. Ja heti perään se yleensä sanoo: "Minä en kuule mitään!"

Siinä sitä ollaan, yritä olla vaiti, sanomatta mitään. Josko tuo siitä hoksaisi. Suupaltti hölöttäjä. Ympärillä satojen neliökilometrien aukoton hiljaisuus jota voi vaikka siivuiksi viipaloida. Ja ei vain kuule.

~~~~~~~~~~~~

Nyt pirtin uksi aukeaa ja turkiksiin pukeutunut äijän käppyrä laskee porstuan rappuset, pyyhkäisee varsiluudalla lumen hituset ja lenkuttaa kodalle. Avaa kankaan solmut ja pujahtaa sisään. Pistää tulen, pujahtaa takaisin ulos ja avaa savukankaan. Sitten takaisin ja alkaa valmistaa Café de brute.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ystävällesi!
........
Elämän tarkoitus on oivaltaa itseä ja luontoa kunnioittava henkilökohtainen moraali ja elää siten.