PALUU ViiDENNESTÄ ULOTTUVUUDESTA
Olin siis lakannut vastaan panemasta, antaudun täysin ja minusta tuntui kovin vahvasti että humeettiveteni alkoi valua johonkin lämpimään ja erittäin miellyttävään.
Liu'uin pehmeään kanavaan jonka päästä kuulsi himmeä vihreä kajo. Se oli jotain valon ja hämyn välitiloja tai -muotoja, ei siitä sen kummemmin ottanut selvää. Tunne oli vain että luisun loivaa viettoa pehmeästi jollakin nukkaisella, silkinpehmeällä pinnalla kohti kajastusta. Seinämät puristivat ja eivät. Eivät ahdistaneet, mutta eivät vapauttaneetkaan.
Oikeastaan oli tunne kuin olisin roikkunut niskaan kiinnitetystä hämähäkin seitistä jonkun katosta, en vain tiennyt minkä.
Yhä vaan putosin, oikeastaan tunne oli rehellisesti sanoen vajoamista pikemmin. Siinä sumeassa logiikan tilassa ei mikään muu ollut tasan varmaa kuin, että johonkin suuntaan liikuin joka tapauksessa.
Väkitukku erinäisiä tuoksuja pelmahti tuulenhalkaisijan hengenvetorei'istä kutittamaan makunystyjä. Olin tunnistavinani ainakin kapakalakeiton vivahteita, bostonkaakun kaneli-omenoidun täytteen sekä vastapaistetun ja avatun lanttukukon huikean viipyilevän aistinautinnon.
Jossakin kohtaa liu'untaa tunnistin myös lapsuuden nallekarkkien suloisen hedelmäisen ripauksen kuin keijupölynä leijailemasta.
Loputtomalta tuntuvan valumien jälkeen kaje alkoi voimistumaan nopeasti ja pian huomasin kaipaavani nokilasejani. Näkymä muuttui niin kirkkaaksi että jouduin siristämään silmiäni pysyäkseni edes jollakin tolalla siitä missä mennään.
Lopulta putkahdin ikään kuin ulkosynnyttimistä kuunaan - ja suoraan allani lojuvaan karmiininpunaiseen tyveneen lompoloon. Tunne oli haltioitunut, lompolo olikin kuin lämmintä karpalokiisseliä jonka pintaan oli hyytynyt juuri taipuisa kettu.
Siihen minä siis tuiskahtin, tahmeaan kitkerän makeaan massaan joka pidätti minua. Kun yritin ponnistaa irti, ketarani takertuivat kettuun kuin hukkuva oljenkorteen. Kun sain ne lopulta kiskottua irti, selkäni oli entistä tiukemmassa otteessa tahmea kiisselin syleilyssä. Lopulta hoksasin kieriä sen reunalle ja niin vihdoin sain koipeni vakaalle kamaralle.
Pudistelin päätäni kuin herätäkseni ikään. Humeetissa surisi ampiaispesän tapaan ja lopulta kaihdinta vedettiin jossakin niin että aloin erottamaan ympäristöäni.
Ihmeellistä - kaikki vuodenajat olivat yht'aikaa tunnistettavissa. Syksy ja ruska käsikädessä kevään kera ja talvi suuteli kesän kukkasia. Kaikkialla kukoisti ja hiljaisuus, se oli silmiinpistävän helposti kuultavissa, aistittavissa samoilla soluilla joilla maisteltiin hienoja aromeita. Näkymä oli suorastaan uskomaton. Luulin tulleeni mustakaapujen mainostamaan paratiisiin. No seitsemästä neitsyestä ei näkynyt ensimmäistäkään, ei minkään sortin naisenpuolta, ei edes iloista tyttöä eikä oikeastaan ketään.
Ajattelin ettei tämä paratiisi suinkaan voinut olla. Ei sinne päinkään kun ei täällä kertakaikkisseen ollut ketään. Siinä hieman hämilläni pyöriskelin kantapäilläni ja pähkäili samalla mihin hiiteen oikein olinkaan sotkeutunut.
Sitten aloin pikkuhiljaa kuulla vaimeaa rummutusta. Se tuntui voimistuvan sen karpalokiisselilompolon tienoon suunnasta. Jalat alkoivat kuljettaa minua siihen suuntaan, yritin kääntyä pois sillä en halunnut kokea enää tahmailmiötä uudestaan, mutta vastusteluni oli turhaa, vääjäämättömästi koipeni veivät minua.
Yht'äkkiä vajosin tervalta tuoksuvaan mustaan rasvatyyneen kaltioon. Pidätin henkeä sukeltaessani jalat edellä tuntemattomaan. Rummun ääni vahvistui koko ajan kuuloluissani, vasara ja alasin tuntuivat paukuttavan täyttä häkää. Sierainaukkoihin tunkeutui savuntuoksua ja kellertävä, lepattava valo väijyi näkökenttäni laitamilla. Aloin erottamaan kohven ja paistuvan poronseläkkeen tuoksun. Pälyilin ympärilleni. Huomasin olevani omassa kodassamme, koirut lojuivat joutilaina - kuin mitään olisikaan tapahtunut. Kurotin kouraani höyryävän kuksan ja hörppäsin. Jokin sivumaku tuntui, mutta kahvi maistu pääasiassa samalta tutulta kahvilta kuin muulloinkin.
Ensimmäinen osa tässä:
Olin siis lakannut vastaan panemasta, antaudun täysin ja minusta tuntui kovin vahvasti että humeettiveteni alkoi valua johonkin lämpimään ja erittäin miellyttävään.
Liu'uin pehmeään kanavaan jonka päästä kuulsi himmeä vihreä kajo. Se oli jotain valon ja hämyn välitiloja tai -muotoja, ei siitä sen kummemmin ottanut selvää. Tunne oli vain että luisun loivaa viettoa pehmeästi jollakin nukkaisella, silkinpehmeällä pinnalla kohti kajastusta. Seinämät puristivat ja eivät. Eivät ahdistaneet, mutta eivät vapauttaneetkaan.
Oikeastaan oli tunne kuin olisin roikkunut niskaan kiinnitetystä hämähäkin seitistä jonkun katosta, en vain tiennyt minkä.
Yhä vaan putosin, oikeastaan tunne oli rehellisesti sanoen vajoamista pikemmin. Siinä sumeassa logiikan tilassa ei mikään muu ollut tasan varmaa kuin, että johonkin suuntaan liikuin joka tapauksessa.
Väkitukku erinäisiä tuoksuja pelmahti tuulenhalkaisijan hengenvetorei'istä kutittamaan makunystyjä. Olin tunnistavinani ainakin kapakalakeiton vivahteita, bostonkaakun kaneli-omenoidun täytteen sekä vastapaistetun ja avatun lanttukukon huikean viipyilevän aistinautinnon.
Jossakin kohtaa liu'untaa tunnistin myös lapsuuden nallekarkkien suloisen hedelmäisen ripauksen kuin keijupölynä leijailemasta.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Loputtomalta tuntuvan valumien jälkeen kaje alkoi voimistumaan nopeasti ja pian huomasin kaipaavani nokilasejani. Näkymä muuttui niin kirkkaaksi että jouduin siristämään silmiäni pysyäkseni edes jollakin tolalla siitä missä mennään.
Lopulta putkahdin ikään kuin ulkosynnyttimistä kuunaan - ja suoraan allani lojuvaan karmiininpunaiseen tyveneen lompoloon. Tunne oli haltioitunut, lompolo olikin kuin lämmintä karpalokiisseliä jonka pintaan oli hyytynyt juuri taipuisa kettu.
Siihen minä siis tuiskahtin, tahmeaan kitkerän makeaan massaan joka pidätti minua. Kun yritin ponnistaa irti, ketarani takertuivat kettuun kuin hukkuva oljenkorteen. Kun sain ne lopulta kiskottua irti, selkäni oli entistä tiukemmassa otteessa tahmea kiisselin syleilyssä. Lopulta hoksasin kieriä sen reunalle ja niin vihdoin sain koipeni vakaalle kamaralle.
Pudistelin päätäni kuin herätäkseni ikään. Humeetissa surisi ampiaispesän tapaan ja lopulta kaihdinta vedettiin jossakin niin että aloin erottamaan ympäristöäni.
Ihmeellistä - kaikki vuodenajat olivat yht'aikaa tunnistettavissa. Syksy ja ruska käsikädessä kevään kera ja talvi suuteli kesän kukkasia. Kaikkialla kukoisti ja hiljaisuus, se oli silmiinpistävän helposti kuultavissa, aistittavissa samoilla soluilla joilla maisteltiin hienoja aromeita. Näkymä oli suorastaan uskomaton. Luulin tulleeni mustakaapujen mainostamaan paratiisiin. No seitsemästä neitsyestä ei näkynyt ensimmäistäkään, ei minkään sortin naisenpuolta, ei edes iloista tyttöä eikä oikeastaan ketään.
Ajattelin ettei tämä paratiisi suinkaan voinut olla. Ei sinne päinkään kun ei täällä kertakaikkisseen ollut ketään. Siinä hieman hämilläni pyöriskelin kantapäilläni ja pähkäili samalla mihin hiiteen oikein olinkaan sotkeutunut.
Sitten aloin pikkuhiljaa kuulla vaimeaa rummutusta. Se tuntui voimistuvan sen karpalokiisselilompolon tienoon suunnasta. Jalat alkoivat kuljettaa minua siihen suuntaan, yritin kääntyä pois sillä en halunnut kokea enää tahmailmiötä uudestaan, mutta vastusteluni oli turhaa, vääjäämättömästi koipeni veivät minua.
Yht'äkkiä vajosin tervalta tuoksuvaan mustaan rasvatyyneen kaltioon. Pidätin henkeä sukeltaessani jalat edellä tuntemattomaan. Rummun ääni vahvistui koko ajan kuuloluissani, vasara ja alasin tuntuivat paukuttavan täyttä häkää. Sierainaukkoihin tunkeutui savuntuoksua ja kellertävä, lepattava valo väijyi näkökenttäni laitamilla. Aloin erottamaan kohven ja paistuvan poronseläkkeen tuoksun. Pälyilin ympärilleni. Huomasin olevani omassa kodassamme, koirut lojuivat joutilaina - kuin mitään olisikaan tapahtunut. Kurotin kouraani höyryävän kuksan ja hörppäsin. Jokin sivumaku tuntui, mutta kahvi maistu pääasiassa samalta tutulta kahvilta kuin muulloinkin.
Ensimmäinen osa tässä:
Oh-show-tah hoi-ne-ne
Kyllä tämä eroottisia mielenliikahduksia yksinäisessä poikamiesajassa aiheutti, vaikka en tiedä oliko se tarkoitus. Hyvin ejakulatiivisesti otin vastaan, vaikka vähän epäselväksi jäi missä se viides ulottuvuus lopulta sijaitsi. Itse olen sitä mieltä että viides ulottuvuus on musiikki, joka on ajan ja tilan jaksottamaa ääntä.
VastaaPoistaKeijo Nevarannalle:
VastaaPoistaa) No hyvä niin. Toivottu vaikutus. Lopullisesti jutska avautuu kun lukee ekan ja tokan peräkanaa.
b) Se on jo positiivista että myöntää 5. ulottuvuudelle mahdollisuuden olla olemassa. Toisella nimellä sitä sanotaan ennakkoluulottomaksi avarakatseisuudeksi - uuden luomisen mahdollistavaksi järjen kipeneksi.
Mitäpäs tuohon ulkopuolinen voisi sanoa... Kaikki aistit olivat ainakin käytössä, veivät miestä aikalailla ^^
VastaaPoistaTuuluskalle:
VastaaPoistaNiinpä niin, itsehän se täytyy kokea jos kerran...
Olen kuullut että ulottuvuuksia on ainakin seitsemän. Toinen asia ovat niin sanotut desimaaliulottuvuudet, joiden perusteella ulottuvuuksia on siis äärettömästi. Jossain selitettiin maalaisjärkisesti että tämä on kuin merenrannan pituuden mittaamista: millä mittakaavalla olevasta kartasta sitä mitataan, ihmisen vai muurahaisen askelten kulkemaa reittiä pitkin. Kierretäänkö jokainen hiekanjyvä rannan ja veden välissä mitaten myös niiden ympärysmitta, jolloin rannan pituudesta tulee melkoisesti suurempi luku kuin noin seitsemän miehen saappailla astellen. No tämä pitää sitten muuttaa vain ulottuvuuksiksi ja se siitä. Mutta koska ääni ei sisälly perusideana tila- tai aikaulottuvuuteen vaan on jotain muuta niin viides ulottuvuus voisi olla musiikki, jonka jumala on kosmoksen ja ikuisuuden ääni.
VastaaPoistaKeijo Nevarannalle:
VastaaPoistaItse olen kuullut puhuttavan jopa 50 ulottuvuudesta.
Veikkaan että hiljaisuus, tai pikemminkin äänettömyys on yksi niistä ulottuvuuksista jota emme miellä. Järjestyksessään siis viides (5.)
Tuolla logiikalla myös kylmyys ja kuumuus olisivat ulottuvuuksia. Siis 6. ja 7.
Juu, huom. vähintään 7. (Sen verran olen joskus itsekin älynnyt, mutta unohtanut) Tuokin kirjoittaja sanoi, että todennäköisesti ainakin 11, mutta onko tämä jokin kilpailu?
VastaaPoistaViimeinen ulottuvuus on joka tapauksessa Jumala (ellei Ukko tai Väinämöinen).
VastaaPoistaKeijo Nevarannalle:
VastaaPoistaElämme markkinataloudessa, sen alla toimii kilpailuyhteiskunta.
Keijo Nevarannalle:
Valitsen Ukon kun saa kerran vielä valita - siihen ulotun.