KESTÄN KUiN MiES

KESTÄN KUiN MiES

Autio, syksyn ruskassa helottava ranta,
kuolleiden lehtien alle uupunut santa;
hiljainen, pelottava,
vaikkei tyhjässä mitään pitäisi olla.

Puskassa sittenkin pieni värähdys - tuulen viri,
pinnassa ryppy ja väre,
kalan hyppy pintaan,
kesken kaiken taiten suunnitellun hetken.
Sävähtää rintaan.

Eikä tässä vielä kaikki.
Jostakin kuuluu siipien vihellys,
sotkapari viiden muun kera matkalla jonnekkin.
Tulevat kohti niin että kumartaa täytyy.
Jalka solahtaa pounikon syöveriin
ja haparoin terällä Manalan virtaa.

Tapaan ennestään tutun kiven,
se on ollut paikoillaan liikkumatta jäiden lähdöstä saakka.
Noin kymmenentuhatta vuotta on pitkä aika odottaa,
että joku laittaa jalkansa sen päälle.

Kun kiskon kastuneen polveni mukana loppujalan,
se huokaisee helpotuksesta.
Lupaan olla enää koskaan väistämättä sotkaa.
Tulkoon otsaan, minä kestän kuin mies.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!