EI MiTÄÄN TAVALLiSTA KUMMEMPAA
Huomisaamulla sitten, sää oli paras mahdollinen mitä kalaverkkojen kokemiseen tulee, Piekka-Anselmi pukkasi vesikulkuneuvon ahteelta veteen, riitteestä ei vielä tietoakaan. Loikkasi itse sekaan, asetti soutimet asialle omistettuihin paikkoihin ja alkoi kiskoa vivuista kaukana selällä killuvaa kupainta kohti.
Kokkapuu jakoi somasti vettä kahtia. Turskautti tasaseen tahtiin, soutajan kiskaisun mukaan tietenkin, kuplavanan kahtapuolta alusta. Airot jättivät myös omat merkkinsä veden pintaan pieneksi toviksi, mutta muuten oli jälki kuin pitsiä olisi merkannut. Herkkä ja niin luonnonmukainen.
Tasatahtiin kiskotteli ja pieneni koko ajan rantaan nähden. Ei taukoa, ei ryyppyjä näin aamutuimaan. Tähellistä oli saada satimet pois näin hyvänsään aikaan kun oli yksiksensä matkassa.
Vesi oli vielä liian lämmintä vitkutteluun, siikaeläin - se pilaantuu niin helposti. Tukkii pahkeinen itsensä niin tiukkaan verkon silmään että pakahtuu melkein heti. Piankos siihen ovat mätäpasillit heti kynsijään lyömässä, haukkapaloja ahmimassa jos raavoksi heittätäytyy tahallaan.
Joskus on Piekka-Anselmillekkin niin onnettomasti sattunut että heti on verkonlaskemisen jälkeen reeskapartti itsensä silmiin pakannut ja kun aamulla sitten on nostamaan ehättynyt, niin koko veden sato on pilalla. Kuolonkankeus tipotiessään ja räätit jo niin pehmeitä että hädin tuskin päästellä kestävät liinasta pois. Vistoa hommaa se on, mutta ei niitä auta silminkään jättää.
Näitä mietti Piekka-Anselmi venettä apajalle kiskoessaan. Ei muuta tällä kertaa. Suuret ajatukset olisivat vuorossa vasta iltapäivän puolella pitkälti, jos vähänkin taivaan merkit paikkansa pitää. Silloin vasta luppoajalle kääntyy elämä taas.
Saaliin päästely, perkaus ja jälkikäsittely, liinojen selvitys ja ylipäänsä kaiken järjestykseen laitto seuraavaa kertaa silmällä pitäen oli tehtävä säännön mukaan.
Tässä ei nyt oltukaan torilla nyrpistelemässä kuolleitten kalojen hajua eikä hypistelemässä niiden jäykkyyden astetta. Tässä oltiin luomuruu'an alkulähteillä. Puhtaimmilla niistäkin.
Pian jo oli kupaimella. Nappasi sen lennosta lavalla ja liu'utti vilttoa vartta pitkin käden ulottuville. Vyyhtesi köyden veneenpohjalle ja kiskaisi tupurin reunan yli ensin sitä huljutettuaan vedenpinnassa.
Näpräsi sitten solmun auki, erotti paulan ja nostonarun toisistaan. Kurotti kaaren rakoon tuikkaamansa puikkarin ja alkoi kiskoa jadan päätä puikkarille; joka toisen kellukkeen kohdalta oli Piekka-Anselmin tapa laskostaa liina. Eikä kahta puhetta, hyvin pelasi järjestely.
Viisvitonen oli tämä ensimmäinen, jadan pää. Tähän ei varmaan niin kovin suurta tunkua Ahtolassa ollut, ellei nyt joku siikamamma ollut kyllästynyt niin lopen elämään. Mutta rautu kyllä, silloin tai tällöin saattoi nostajan käteen jytyyttää jo kauempaa.
Kah - Saavetti soikoon, jokuhan siellä on, tuntee herkkä käsi, hymy karahtaa ja jää pysvästi paikoilleen. Päivä on pelastettu, jytinästä päätellen tänään syödään kalapottua. Se on perinne jo. Ensimmäisistä kalosta tällä järvellä aina. Sitten on aikaa kölliä lavitsalla ja miettiä mielessään erilaisia herkkuja mitä tuoreesta, itse pyydetystä kalasta iniminen suinkin vain voi keksiä laittaa.
Perhana! Liki parikiloinen siikahan se siellä ja virtaa piisaa yhä. Nostaa liinan polvien päälle, irrottaa kalan, tainnuttaa ja laskee veren. Sotku selvitetään sitten talaassa.
Onpa siitä kyllä kauan kun tällaisen köllykän viimeksi olen saanut tästä vedestä, tuumii Piekka-Anselmi ja lappaa liinaa puikkarille. Verkonpää tulee. Solmu yhdellä kädellä auki ja verkon huljautus ja taiteilu veneen pohjalle.
Heti uuden verkon päässä on kiloinen rautu. Hymy poskilla karehtii yhä leveäpänä. Kappas pirua kun nyt saalista pukkaa, myhäilee ja lappaa liinaa taas, kalan hoideltuaan.
Homma jatkuu ammattilaisen ottein, reeskaverkoista, rannenpaa, nousee lähes ämpärillinen kalaa, osa jo pehmenneitä, ne täytyy erotella rannassa ja jättää korpille, tuumii itsekseen.
Kun viimeinenkin sadin on kiskottu veneen pohjalle, saalista on yhden miehen eineeksi liikaakin. Vaikka vain parhaat valitsee, niin viikoksi liki silti.
Maailman tavaralle ei saa olla perso, muistaa Piekka-Anselmi ja päättää antaa osan saalistaan korpeille ja kuukkeleille. Se jos mikä on kierrätystä puhtaimmillaan. Mitään ei jää jäljelle vainajista, ei ruotoakaan. Kaiken hoitaa luonto.
Laskee soutimet veteen ja lähtee kiskomaan rantaa kohden.
Huomisaamulla sitten, sää oli paras mahdollinen mitä kalaverkkojen kokemiseen tulee, Piekka-Anselmi pukkasi vesikulkuneuvon ahteelta veteen, riitteestä ei vielä tietoakaan. Loikkasi itse sekaan, asetti soutimet asialle omistettuihin paikkoihin ja alkoi kiskoa vivuista kaukana selällä killuvaa kupainta kohti.
Kokkapuu jakoi somasti vettä kahtia. Turskautti tasaseen tahtiin, soutajan kiskaisun mukaan tietenkin, kuplavanan kahtapuolta alusta. Airot jättivät myös omat merkkinsä veden pintaan pieneksi toviksi, mutta muuten oli jälki kuin pitsiä olisi merkannut. Herkkä ja niin luonnonmukainen.
Tasatahtiin kiskotteli ja pieneni koko ajan rantaan nähden. Ei taukoa, ei ryyppyjä näin aamutuimaan. Tähellistä oli saada satimet pois näin hyvänsään aikaan kun oli yksiksensä matkassa.
Vesi oli vielä liian lämmintä vitkutteluun, siikaeläin - se pilaantuu niin helposti. Tukkii pahkeinen itsensä niin tiukkaan verkon silmään että pakahtuu melkein heti. Piankos siihen ovat mätäpasillit heti kynsijään lyömässä, haukkapaloja ahmimassa jos raavoksi heittätäytyy tahallaan.
Joskus on Piekka-Anselmillekkin niin onnettomasti sattunut että heti on verkonlaskemisen jälkeen reeskapartti itsensä silmiin pakannut ja kun aamulla sitten on nostamaan ehättynyt, niin koko veden sato on pilalla. Kuolonkankeus tipotiessään ja räätit jo niin pehmeitä että hädin tuskin päästellä kestävät liinasta pois. Vistoa hommaa se on, mutta ei niitä auta silminkään jättää.
Näitä mietti Piekka-Anselmi venettä apajalle kiskoessaan. Ei muuta tällä kertaa. Suuret ajatukset olisivat vuorossa vasta iltapäivän puolella pitkälti, jos vähänkin taivaan merkit paikkansa pitää. Silloin vasta luppoajalle kääntyy elämä taas.
Saaliin päästely, perkaus ja jälkikäsittely, liinojen selvitys ja ylipäänsä kaiken järjestykseen laitto seuraavaa kertaa silmällä pitäen oli tehtävä säännön mukaan.
Tässä ei nyt oltukaan torilla nyrpistelemässä kuolleitten kalojen hajua eikä hypistelemässä niiden jäykkyyden astetta. Tässä oltiin luomuruu'an alkulähteillä. Puhtaimmilla niistäkin.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Pian jo oli kupaimella. Nappasi sen lennosta lavalla ja liu'utti vilttoa vartta pitkin käden ulottuville. Vyyhtesi köyden veneenpohjalle ja kiskaisi tupurin reunan yli ensin sitä huljutettuaan vedenpinnassa.
Näpräsi sitten solmun auki, erotti paulan ja nostonarun toisistaan. Kurotti kaaren rakoon tuikkaamansa puikkarin ja alkoi kiskoa jadan päätä puikkarille; joka toisen kellukkeen kohdalta oli Piekka-Anselmin tapa laskostaa liina. Eikä kahta puhetta, hyvin pelasi järjestely.
Viisvitonen oli tämä ensimmäinen, jadan pää. Tähän ei varmaan niin kovin suurta tunkua Ahtolassa ollut, ellei nyt joku siikamamma ollut kyllästynyt niin lopen elämään. Mutta rautu kyllä, silloin tai tällöin saattoi nostajan käteen jytyyttää jo kauempaa.
Kah - Saavetti soikoon, jokuhan siellä on, tuntee herkkä käsi, hymy karahtaa ja jää pysvästi paikoilleen. Päivä on pelastettu, jytinästä päätellen tänään syödään kalapottua. Se on perinne jo. Ensimmäisistä kalosta tällä järvellä aina. Sitten on aikaa kölliä lavitsalla ja miettiä mielessään erilaisia herkkuja mitä tuoreesta, itse pyydetystä kalasta iniminen suinkin vain voi keksiä laittaa.
Perhana! Liki parikiloinen siikahan se siellä ja virtaa piisaa yhä. Nostaa liinan polvien päälle, irrottaa kalan, tainnuttaa ja laskee veren. Sotku selvitetään sitten talaassa.
Onpa siitä kyllä kauan kun tällaisen köllykän viimeksi olen saanut tästä vedestä, tuumii Piekka-Anselmi ja lappaa liinaa puikkarille. Verkonpää tulee. Solmu yhdellä kädellä auki ja verkon huljautus ja taiteilu veneen pohjalle.
Heti uuden verkon päässä on kiloinen rautu. Hymy poskilla karehtii yhä leveäpänä. Kappas pirua kun nyt saalista pukkaa, myhäilee ja lappaa liinaa taas, kalan hoideltuaan.
Homma jatkuu ammattilaisen ottein, reeskaverkoista, rannenpaa, nousee lähes ämpärillinen kalaa, osa jo pehmenneitä, ne täytyy erotella rannassa ja jättää korpille, tuumii itsekseen.
Kun viimeinenkin sadin on kiskottu veneen pohjalle, saalista on yhden miehen eineeksi liikaakin. Vaikka vain parhaat valitsee, niin viikoksi liki silti.
Maailman tavaralle ei saa olla perso, muistaa Piekka-Anselmi ja päättää antaa osan saalistaan korpeille ja kuukkeleille. Se jos mikä on kierrätystä puhtaimmillaan. Mitään ei jää jäljelle vainajista, ei ruotoakaan. Kaiken hoitaa luonto.
Laskee soutimet veteen ja lähtee kiskomaan rantaa kohden.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Piekka-Anselmin kaikki osat
Oh-show-tah hoi-ne-ne
Tuollaista on kalamiehellä parhaimillaan.
VastaaPoistaOK'lle:
VastaaPoistaSanoppa muuta. Juuri tässä olen tällautumassa. Pitää pari räsyä heittää tuohon Sevetintien varressa olevaan syvälampeen. semmosta ½-kiloista siika pukkaa siitä. Oikein hyvälaatuista pullakkaa ja kovahkoa. Hyvää käsitellä. Ja maistuu savuna ja paistettuna. Nyt muuten kuulema saa Inarista aivan anhittomasti muikkuva kuulema. Pitää siellä pistäytyä pari-kolme ämpärillistä hakemassa.