KATSELUA KESÄKUUMALLA
Pysähdyin ja tuijotin uuniperunaa hievahtamatta aivan mantelitumakkeen sietorajan tienoilta. Kädet valmiina - valppaina lonkilla, toimimaan ensimmäisestä sähköisestä signaalista salamannopeasti heti jos vain saan sen tahmeasta humeetistani lähtemään.
Molempien yhtä lailla typerä katse ei väistynyt kummaltakaan tuumaakaan. Peli oli kova. Ja säännöt. Periksi ei annettaisi, ei vaikka keskipäivän hehkuva aurinko paahtaisi niskaan kaikin voimin - täydellä terällään.
Päätin etten anna periksi - maksoi mitä maksoi. Se oli tahtotilani ja niin tuntui vastapuolikin - yhtä jääräpäiseltä. Tomupilviä puuskahteli hiljaisella, lähes kuolleella kadunpätkällä, kuolemaan tuomitun, yksinäisen, erilleen jääneen marketin lähes aution parkkipaikan vieressä.
Kaikki tämä tapahtui muudanna päivänä kesällä, taannoin, kun olin maalikylillä, puolivälissä maata, asioita hoitamassa, naisasioita etten sanoisi.
Uuniperuna tuijotti minua sitkeästi vastaan marketin lasikaappiin kiinnitetystä lööpistä. Joku mummo rollaattorillaan pukki tuulikaapista sisään ja taiteili itsensä kaupan puolelle. Lööpin havaittuaan teki kiiruusti ristinmerkin, kiristi huivia, sylkäisi sivuun ja lausui jotain. Ei ääneen.
Arvelin hänen olevan jonkun niistä erikoisluvan saaneista onnekkaista mummoista joilla oli oikeus jonkin perintökaaren kiemuran mukaan ulkoilla aivan milloin itse vain haluaa. Ilman kunnan sosiaaalitoimen holhoavaa kalmankättä.
No sen näki kyllä mummosen naamastakin, terve puna poskilla, hedelmäinen, viipyilevään hymyyn kaartuva, hieman makeahko suu. Asui varmaan omassa punaisessa, valkein nurkkalaudoin ynnä sekä samoin ikkunanpielin varustetussa mummonmökissään jossakin lämpöisessä lounasrinteessä.
Minua häiritsi sekä vaivasi se että uuniperuna vain tuijotti yhä, mutta eihän lööppikuva muutakaan voi tehdä. Se on sen virka.
Kenties olisi syytä toivoa että kesäaikaan painaisivat lööpit ja lehden kannen vaikka huussipaperista. Se saattaisi nostaa hyvinkin keltaisen lehden irtonumeromyyntiä mökkiläisten ja muidenkin ulkohuusseiluun sitoutuneiden segmentillä.
Kenties siitä tulisikin sellainen trendi että kilpailevat puolueet opposiittiön ohella kilvan toimittaisivat asiallista tietoa median toimituksiin jotta saataisin kuvia taas uusiin ja uusiin kansipapereihin ja sitä kautta kansa kuluttamaan, kuluttamaan ja kuluttamaan paperia.
Ehken sillä saataisiin taas kemiallinen paperiteollisuus uuteen nousuun? Kuluttamalla, oikein törsäämällä, peränpyyhintäpaperia.
Ulkohyyskässä sitä tulee usein olosuhteista johtuen käytettyä wahvaakin tahtotilaa jo aivan luonnostaan, aikaa kun useinmiten on. Ja tarvekin mitä suurin, ellei suorastaan joskus ihan pakottava.
Silloinpa vasta olisi kätevää että olisikin ikiomassa henkilökohtaisessa laatuajantemppelissä tuttuakin tutumpia naamoja ja tv-kasvoja kansikuvina nipussa heitettäväksi peliin sitten kun tarve vihdoin lopulta on syntynyt ja ilmennyt ynnä poistunut irti pois.
Luulenpa että itsekullekkin sopivan mieluista kansikuvaa sitä saattaisi oikein kunnolla innostuessaan ostaa vaikkapa R-kioskin varaston tyhjäksi sekä haalia kyläkauppiaaltakin myymättä jääneet palautuslehdet täyteen hintaan seuraavana huomenena.
Eikä tässä vielä kaikki. Jos ei se aina kakatakaan, toki oiwalliseen kansikuvaan voi turauttaa nokkansa selväksi ja säästää samalla paidan kalvosinta viottumasta väripoliittisesti.
Jos taas akka sanoo pahasti, evää esimerkiksi käyttö- ja nautintaoikeuden toiseen mäyräkoiraan, niin mikäpä sen mukavampaa kuin tempaista haasteellisesti lehtinipusta poliittisesti sopiva kasvokuva ja rypistää se yhden käden sormilla paperitolloksi ja nakata sitten keittiön kaapin oven kautta laskiämpäriin. Plups!
Obladii, obladaa.
Pysähdyin ja tuijotin uuniperunaa hievahtamatta aivan mantelitumakkeen sietorajan tienoilta. Kädet valmiina - valppaina lonkilla, toimimaan ensimmäisestä sähköisestä signaalista salamannopeasti heti jos vain saan sen tahmeasta humeetistani lähtemään.
Molempien yhtä lailla typerä katse ei väistynyt kummaltakaan tuumaakaan. Peli oli kova. Ja säännöt. Periksi ei annettaisi, ei vaikka keskipäivän hehkuva aurinko paahtaisi niskaan kaikin voimin - täydellä terällään.
Päätin etten anna periksi - maksoi mitä maksoi. Se oli tahtotilani ja niin tuntui vastapuolikin - yhtä jääräpäiseltä. Tomupilviä puuskahteli hiljaisella, lähes kuolleella kadunpätkällä, kuolemaan tuomitun, yksinäisen, erilleen jääneen marketin lähes aution parkkipaikan vieressä.
Kaikki tämä tapahtui muudanna päivänä kesällä, taannoin, kun olin maalikylillä, puolivälissä maata, asioita hoitamassa, naisasioita etten sanoisi.
Uuniperuna tuijotti minua sitkeästi vastaan marketin lasikaappiin kiinnitetystä lööpistä. Joku mummo rollaattorillaan pukki tuulikaapista sisään ja taiteili itsensä kaupan puolelle. Lööpin havaittuaan teki kiiruusti ristinmerkin, kiristi huivia, sylkäisi sivuun ja lausui jotain. Ei ääneen.
Arvelin hänen olevan jonkun niistä erikoisluvan saaneista onnekkaista mummoista joilla oli oikeus jonkin perintökaaren kiemuran mukaan ulkoilla aivan milloin itse vain haluaa. Ilman kunnan sosiaaalitoimen holhoavaa kalmankättä.
No sen näki kyllä mummosen naamastakin, terve puna poskilla, hedelmäinen, viipyilevään hymyyn kaartuva, hieman makeahko suu. Asui varmaan omassa punaisessa, valkein nurkkalaudoin ynnä sekä samoin ikkunanpielin varustetussa mummonmökissään jossakin lämpöisessä lounasrinteessä.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Minua häiritsi sekä vaivasi se että uuniperuna vain tuijotti yhä, mutta eihän lööppikuva muutakaan voi tehdä. Se on sen virka.
Kenties olisi syytä toivoa että kesäaikaan painaisivat lööpit ja lehden kannen vaikka huussipaperista. Se saattaisi nostaa hyvinkin keltaisen lehden irtonumeromyyntiä mökkiläisten ja muidenkin ulkohuusseiluun sitoutuneiden segmentillä.
Kenties siitä tulisikin sellainen trendi että kilpailevat puolueet opposiittiön ohella kilvan toimittaisivat asiallista tietoa median toimituksiin jotta saataisin kuvia taas uusiin ja uusiin kansipapereihin ja sitä kautta kansa kuluttamaan, kuluttamaan ja kuluttamaan paperia.
Ehken sillä saataisiin taas kemiallinen paperiteollisuus uuteen nousuun? Kuluttamalla, oikein törsäämällä, peränpyyhintäpaperia.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Ulkohyyskässä sitä tulee usein olosuhteista johtuen käytettyä wahvaakin tahtotilaa jo aivan luonnostaan, aikaa kun useinmiten on. Ja tarvekin mitä suurin, ellei suorastaan joskus ihan pakottava.
Silloinpa vasta olisi kätevää että olisikin ikiomassa henkilökohtaisessa laatuajantemppelissä tuttuakin tutumpia naamoja ja tv-kasvoja kansikuvina nipussa heitettäväksi peliin sitten kun tarve vihdoin lopulta on syntynyt ja ilmennyt ynnä poistunut irti pois.
Luulenpa että itsekullekkin sopivan mieluista kansikuvaa sitä saattaisi oikein kunnolla innostuessaan ostaa vaikkapa R-kioskin varaston tyhjäksi sekä haalia kyläkauppiaaltakin myymättä jääneet palautuslehdet täyteen hintaan seuraavana huomenena.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Eikä tässä vielä kaikki. Jos ei se aina kakatakaan, toki oiwalliseen kansikuvaan voi turauttaa nokkansa selväksi ja säästää samalla paidan kalvosinta viottumasta väripoliittisesti.
Jos taas akka sanoo pahasti, evää esimerkiksi käyttö- ja nautintaoikeuden toiseen mäyräkoiraan, niin mikäpä sen mukavampaa kuin tempaista haasteellisesti lehtinipusta poliittisesti sopiva kasvokuva ja rypistää se yhden käden sormilla paperitolloksi ja nakata sitten keittiön kaapin oven kautta laskiämpäriin. Plups!
Obladii, obladaa.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi