torstai 17. marraskuuta 2011

ÄÄNi ULKOPUOLELTA


ÄÄNi ULKOPUOLELTA

Syvissä mietteissä - tuleen tuijottain;
sielu ahtaasta luisesta nahkapussista vapautettuna,
odotan makuhermoja kutkuttavan,
pekoniin kääräistyn makkaran lämpiämistä.

Siinä kököttää sisin,
viereisen pölkyn päälle naulatulla taljalla
ja käy leikkimielistä kinaa mielikuvituksen kera
joutavanpäiväisistä haihatuksista.
Eikä selvää tule.

Eikä tarvitse tulla,
meillä on kulttuurikota,
saa olla nutukkaissa sisällä, tupakoida ei,
mutta savustaa kyllä kaloja;
vaikka nukkuakin jos vain itse haluaa.
Kengät jalassa.

Havahdun viekottelevaan ääneen
ja tirkistän liepeen raosta.
Kuukkelihan se on,
liitelee puusta puuhun, oksalta toiselle,
väliin kihertää, lomaan kujertaa.

Tekee kaikkensa että saisi lintuelikoille kuuluvan
veron käristyvästä herkustani,
sekä lisäkiinnityksen sieluuni.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

ViiDES KiRVES


ViiDES KiRVES

Puree jäätä teräs ahnaasti,
ahmimalla haukkaa palan.
Rouskuttaa niin, että vastarannalla hakkaa toinen;
pakkaa vaan lyönnit kuulumaan viipeellä.

NAA, Cáhceravga!
Ruiskauttaa luiskahtaessaan kuksallisen
märkää vettä - lape; suoraan ahavoituneelle naamalle.

Kansi soi ja kierä jää pakkuu,
telit lentävät pisararoiskeessa,
vesi räiskyy leviten lätäköiksi ehyelle,
avanto on saatava auki - tie Ahtolaan menee tästä.

Eikä siinä hikeä ehdi pukkaamaan
kun jo ammottava aukko,
musta reikä syöveriin on valmis;
liioittelua koko savotta - lasten leikkiä,
poikasten kujeita,
joita tuli harrastettua Tilley-lampun kokoisena.

Mutta kyllä tuosta sentään kahviveden
tohtii pannuun ottaa jahka tointuu wimmasta,
johon kurillaan sattui sortumaan.

Päälle nokipannukohvet,
sillä siisti - ei kahta puhetta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 15. marraskuuta 2011

MENE


MENE

Märät porohärät hiipuvat sumuiseen katveeseen,
sulautuvat kaukana outaan äänettömyydessä,
usva laveeraa kaiken salaperäiseksi lumoksi;
perässä jolkkaavat tasaista ravia vaadinten sorrakat,
ilman paniikkia - määrätietoisesti,
päät ylpeästi kenottaen, miessit emiensä perässä.

Auer lipuu vuomaa myöten,
häivyttää savunharmaan aidan;
väliin kiiruhtaa vain koipien vilisevä risumetsä,
toisinaan matkaavat jalattomat ruhot.

Ja niitä piisaa;
kilometritolkulla aidan viertä ehtymätön porovuo
juovoo toistaan - matkalla jonnekkin.
Koparoiden nakse on jotain uskomatonta
tässä keskellä sumua tyvenen kohdussa.

Elo on elämä.
Syystäkin siis kiihko - pakottava tarve mennä,
sitä vastaan on turha rimpuilla.
Tokassa on voima, individualistit menehtyvät.

Syvimmälle luisen kallon sisuksiin on syöpynyt käsky:
MENE; vaikka pää kolmantena jalkana - mene!
Kaikki menevät,
yht'aikaa muiden kera menevät.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 14. marraskuuta 2011

HUOPiSEN PENA



HUOPiSEN PENA

Jo hyvinkin aikaa sitten parhaat päivänsä nähnyt, hieman nuhjuisen ja kulahtaneen oloinen Pena lönkytti vakioreitillään peränsä silmin nähden jäykkänä.
Vielä kuitenkin koipi nousi ja keltainen liemi ruiskusi melko korkealle oranssiin viittaan. Pena urahti tyytyväisenä suoritteelleen, eipä tuntunut tapille kukaan muu ruikkineen, ei edes ketut, jotka toisinaan intoutuvat kastelemaan kaiken toisen jo merkitsemän.

Tämä oli sellainen normaalinen marraskuinen upettopäivä, pehmeä kyllä kuin lehmän henkäys, mutta enenpäsä koleamman sorttinen, huurua varvikoissa.

Tuntui jo luissa, sai naamataulun näyttämään onealle, joskin vain silloin kun oli tarve säilyttää perusilme. Kun ei ollut muita kanssaeläviä näköpiirin laidallakaan.
Nykyisin Penasta alkoi oikeastaan tuntua jo hermoja lepuuttavalta kun ei tarvinnut alvariinsa paneutua ja olla varuillaan sosiaalisten viestien suhteen.

Ei se ihan helppoa ollut koiran motlakkeen elämäkään, vaikka sitä inimisten toimesta usein kadehdittiinkin; vapautta, kiihottavia tuoksuja, öisiä willejä juoksuja, holtitonta sukupuolielämää ja niin edelleen.
Ei. Työnsä oli ja vastuunsa siinä mitä sorttia ilmaisi kullekkin vastaantulijalle reistata kohdatessa. Ei passannut suin päin reppanaksi heittäytyä, heti oli toinen tunkemassa niskan päälle jöötä pitämään ja jonotusvuoroja määräämään pankkien ja apteekkien tapaan jos oli jollekkin satumaiselle hevosenpaskaherkulle käytävä.


Pörhistää piti kehdata niskavillat, saattaa luimuun korvat, sekä hännällä osoittaa ja äristä: 
"Eläpä ala tyyppi nenillä hyppimään. Tulee hopulla tupen rapinat."

Ei ollut herkkua olla pohjoisen koiralaumassa hyvänä sopulivuonna. Voi voi sitä pakollista hännän tyven nuuhkaisua hurjimpaan sopuliaikaan, silloin kun kaikenlaisia Fifejäkin onnisti, jos ei muuten, niin toisten tappamien piipertäjien suhteen.
Vaisto pakotti niilläkin haukkaamaan, ainakin rusentamaan kallon ja imaisemaan aivot. Se oli ikiaikainen perimä, kenties jonkun miljoonan vuoden takaa tänne saakka geeneissä siirretty ja totta maar tästä eteenkin päin ihan normaaliseen biologiseen tapaan.

On nimittäin niin, että sopuleita elimistöönsä ahtaneen koiraeläimen hännän tyvestä purkautuu lähes jatkuvana vuona sellainen rikkilemu, että ei enää pahemmasta väliä. Nuuhkaistessa jo pitää kipristää valmiiksi, kirsu on herkkä kapine, eikä sitä voi sentään tukkia ihan mihin paikkaan tahansa. Siltikään nuuhkimattomia koirun hännän tyveksiä sanotaan olevan maailmassa vähiten.
 

Asiassa saattaa olla vinha perä. Tunnistamisen suhteen koirumaailmassa pidetään yllä jämptiyttä - siitä ei juurikaan rivetä. Omaa lajia ei petetä hutiloimalla käyttäytymissäännöissä, olipa sitten kyseessä vaikka millaisiin inimisien anhittomiin tarpeisiin ja mielenoikkuihin perustavasta rodusta.

Herkimmillä raasuilla tirahtaa kyynel nuuhkaistessa jo edellä mainittuna aikana, ei sunkaan ilosta eikä jälleen näkemisen riemusta vaan yksinkertaisesti vain suorastaan perkeleellisen wäkevästä annoksesta anuskaasua, jota tunkee kuin raolleen unohtuneesta kaasuhanikasta.
Liruu solkenaan ja myrkyttää koko lähitienoon.

Mutta toisen hännän tyvellä vaan on käytävä. Niin on luonto määrännyt. Se on laki ja ukaasi. Kieltäytyminen merkitsee pitkässä juoksussa kuolemaa, lähtöä koiriitten Manalaan joka tunnetusti ei ole niitä parhaimpia maailmassa. Liekö tuolla edes lämmitystä?

Tällaisia päähän pälkähtymiä tuumi ja vatvoi Huopisen Pena edetessään vakireitillä, kylän kierroksella jossa noteerattiin kaikki merkittävät muutokset hajumaailmassa ja äänten suhteen ja ne myös yksityiskohtaisesti tarkastettiin jos suinkin tuntui löytyvän rakonen jollekkin uudelle ja oudolle.

Vähänkin uuteen ja outoon lajitoveriin vivahtava hajumolekyylirypäs sai aikaan kiihottavaa kuhinaa aivosoluissa ja pani elimistön uurastamaan tutkimuksellisessa viitekehyksessä ja hengessä.
 

Solkenaan syötti koirun humeetti käskyjä ja määräyksiä mistä ja mistä kantilta asiaan olisi hankittava vielä näyte tahi pari asian varmistamiseksi. Sille oli tyhjää mitään vastalauseita ja nootteja lähettää, vaikka kuin olisi kehtuuttanut. Sille vain ei yksinkertaisesti sanottu ei. Kaikki oli tehtävä pilikulleen niin kuin humeetin signaalit käskivät. Ilman pullikointia. Niin oli koiriitten maailmassa tehty ikiajat.
Eikä siellä jonkun ikälopun ja raihnaisen huskyreppanan takia sääntöjä aleta uusiksi kirjoittaa.

Vastuu koiraheimon sukupuolisesta jatkumosta on ankara. Siinä ei kertakaikkiseen suvaita harha-askelia missään inhimillisesti tunnetussa muodossa.

Kirottuja olkoon ikuisesti ne eläintohtorit ja kyläsalvajat jotka raakeiset poistavat, kärventykööt omassa helvetin tulessaan ikuisesti.

Sillä ei ole ihanampata tunnetta rinnassa kuin se mikä syntyy kun jotakin kortta nuuhkaistessaan tuntee vomeronasaalielimessään kopuliinin viehkon aromin. Voi hyvät hyssykät millaisen wimman se lykkää päälle. Hopulla unehtuvat ruuat ja atriat mielestä, vesisateet ja pakkaset. Päätä alkaa kiertämään sellainen pakottava tarve, ettei paremmasta väliä.

On otettava tilanne heti haltuun. Ulospäin on näyteltävä tyyntä mahdollisten kilpailijoiden takia. Kiihkeys tässä vaiheessa on pahin mahdollinen vikatikki. Jos sellaiseen sortuu, on perässä pian louskuttava sakki kuolaavine piskeineen ja jalorotuisineen. Kaikkien mielessä sumuisena utuna vain ankaran kiiman pakottama astumisen vimma.

Tulee helposti kränää jo siinä vaiheessa kun tulevasta onnellisesta neidosta (rouvasta) ei ehkä ole sen halaistua sanaa vielä. Pelkkä jumalallinen lupaus kopuliinin viestittämänä heinänkorressa.
Se saa jo leuat lonksuttamaan, silmät seisomaan ja kuolan valumaan, sekä kalunpään esille ja tunnustelemaan mahdollista oletettua astumisen säätilaa.

Näissä pähkäilyissä Pena on päätynyt kulminaatiopisteeseen kylänraitin toisessa päässä ja kääntyy lönköttelemään kotia päin. Piipahtaa Huuskosen Vili-vainaan kotipihan nurkalla. Merkkaa postilaatikon tolpan Vilin muistoksi ja oijustaa siitä kaupan takapihan kautta yhä toivossa, että jotain yllättävää löytyisi.

Ei löydä. Kuivahtanut poronpaska ei jaksa kiinnostaa tällä erää. Sintosen kohdalla patsastelee sen verta kauan, että niiden mäyris hokaa sen akkunasta kurkistaessaan ja syöntyy haukkumaan niin, jotta varmasti talonväki herää.

Muutoin on kotimatka rauhallista. Kettu pujahtaa raitin yli, muttei jaksa kiinnostaa. Pena käännähtää pihatielle ja jolkuttaa kopilleen porstuan rappusten viereen. Lotkuttaa vettä, haistelee ruokakippoa - eilistä, kääntää puolitoista kierrosta itseään kiepille ja asettuu kopin eteen.
Kirsu oman hännän tyveen suojaan. Pahin sopuliaika alkaa olla ohi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

TUOKSUVA KEiTTO


TUOKSUVA KEiTTO

Tuulilla lastattu taivas lipuu pilvenlonkien lomassa,
maa on syntinen laulu - mustavalkoinen taulu,
kuva siitä missä hetkessä elämme
ja odotamme puhdistusta.
Lumi antaa odottaa itseään.

Sielut karkaavat varjojen mukaan,
häviävät tyyten tällaisessa harmaassa.
Suoraa tietä on hankala kulkea
kun hahmottaminen käy työlääksi.

On oikein pysähdyttävä,
käytävä kokeilemassa onko sitä tiellä
vaiko tien vieressä.

Myöhemmällä, näkymättömän auringonlaskun jälkeen,
kun valot alkavat näkyä,
erottuvat epätasaisuudetkin,
matkanteko helpottuu;
paluu lähtöpisteeseen alkaa tuntua uskottavalta.

Se hymyilyttää,
odottamassa on jo porstuaan saakka tuoksuva keitto,
sakea rasvainen liemi,
josta savustetun siankyljen lohkareet,
keltaisen hernemassan keskeltä anovat:
"Ota minut, ota minut."

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 12. marraskuuta 2011

Ei TÄSTÄ NYT TAiDA


Ei TÄSTÄ NYT TAiDA

Yhä vaan oikuttelee,
sinnikko pohjoinen on puhaltanut jo kotvasen,
tuonut sylissään erinomaista kosteutta lumihommiin
Jäämeren yltä ylänköjen selkosiin.

Tuo kaikki turhaan,
lämmin on jumittunut laaksoihin ja palkisten ylle,
tehnyt pesänsä hyllyvien rimpinevojen hetteisiin.

Luonto odottaa,
valtava porotokka on laskeutunut jängän sängille,
tiedä häntä märehtiikö vain, vaiko murehtii,
kaarnesparvi leijailee tokan yllä - kronkkuu,
harmittelee kummallista talven tuloa - kronkkuu.
Ja leijailee.

Männynkäkkärällä tiaiset supisevat sipiä,
poroaidan tolpalla jupisee kuukkelipariskunta
paliskunnan ontuvista touhuista oudossa talvessa.
Maa pysyy mustana.
Käpytikka hakkaa epätoivoisena päätään keloon.

Orava suunnittelee takinkääntöä;
talviturkissa tulee hiki oksistossa ravatessa,
sama juttu puunkylkeä vastamäkeen noustessa.

Ei tästä nyt taida tulla kerrassaan mitään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 11. marraskuuta 2011

HYVÄSTi PRESiDENTTi


HYVÄSTi PRESiDENTTi

Presidenttipelistä ei mitään. Jos ei tästään paranna juoksuaan, saa mennä. Nuivuutta nuivuuden perään. Niinistön reilun miljoonan €uron kampanjalla saadaan presidentti-kupla aikaseksi. Loput menevät kansanterveydelle.
Uusi presidentti on kuin munaton seepra-ori joka viettää osan elämästään vapaaehtoisesti kaltereiden takana näyttääkseen valkoiselta hevoselta - päästäkseen astumaan.

Saadaan halvemmallakin. Rahasta se ei ole kiinni. Parasta olisi kuopaista maasta tomua. Muotoilla se valtiomieheksi ja puhaltaa sieraimesta siihen henki.
Vaan eipä kannattaisi sille esitellä hyvän- ja pahantiedon puuta ollenkaan. Ettei kiusausta tulisi ja vain hyvä jatkaisi oloaan. Kyllä historian pitäisi jotakin opettaa. Suomi elää puusta.

Mutta samat paskaringit vs. eduskuntavaalit, tässä täytynee sietää (suvaita) - hajuineen, ennen kuin kaamos loppuu, vaikkei se edes ole vielä alkanutkaan.
Ennakkoäänestyskin alkaa päivää ennen tämän perän kaamoksen loppua; sielujen ollessa vielä varjojen maassa.

En usko sen auttavan. Kyynistyneet sielut varovat lyömästä käsiään uuteen paskaan kun vielä entisenkin lemu leijuu aaveisina tuhahduksina raittiin ilman sijaan muuten niin raikkaassa maassa.

On vakavasti harkittava sielun nostamista pöydälle jos hiemankaan alkaa tuntua että on sopeutunut sisälle tähän sairaaseen yhteiskuntaan.

~~~~~~~~~~~~

Pilvi synkkenee €U-uskovaisten yllä. Heidän €uros-jumalansa on nyt hyvin hyvin wihainen. Huhut romahduksesta ja uuden jumalan luomisesta ovat runsaita ja antavat lisää pelivaraa ketkuille ja spekulanteille. Rupusakille suolletaan paskaa suoraan naamarille joka tuutista. Viimeinen maksaa ja sammuttaa valot.

€uros-jumalan avulla ollaan suorittamassa tyyten hölynpölyyn nojaavaa kokeilua, jossa jälleen kerran - hih, hölmöt erotetaan rahoistaan. Jotta kokeeseen osallistuvat eivät tuntisi itseään pölhöksi, eduskunnassa järjestetään toistuvasti tilaisuuksia joissa Pääministeri von Münchausen nostaa itsensä omista henkseleistään ylös.

Isänmaanpetturuudella on hintansa. Homo sovjeticus €uropaeus kuuntelee ennen pitkää Richard Wagnerin €uron tuhosta kertovaa €urodämmerung-oopperaa sillä pankinjohtajat eivät ole tekemässä tästä maailmasta parempaa paikkaa. He tekevät tästä maailmasta itselleen paremman paikan.

Ei pidä unohtaa, että nämä €uros-jumalan hännystelijät, ruskeakieliset ja perässähiihtäjät ovat opportunisteja, kiipijöitä. Parasiitteja tavallisten inimisten riesaksi.
Hölynpölyä suoltavia politikkoja fanittavat taas ovat hyväntahtoisia höppänöitä, typeryydestään ylpeitä samaistujia.

Edellistä inhosakkia määrää yksilöllinen viekkaus, ahneus, vallanhalu ja petos, jälkimmäistä rahvaanomainen, pyhä yksinkertaisuus.
Nämä jälkimmäiset ovat tykin ruokaa, edelliset niitä jotka syöttävät tykkejä.

Suomea ryöstetään nyt bysanttilaisen kleptokratian nimissä! Arkadianmäellä äänestetään: "Ottakaa varas kiinni!"


Procul harum,



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Jos kättelet kreikkalaista - laske sormesi.

torstai 10. marraskuuta 2011

torstai


TORSTAi


TORSTAi

Valkoista hahtuvaa täynnäns' olevat pulleat säkit
kököttävät muhkeiden pilvien reunoilla;
odottavat lupaa aukaista suppuun kuristettujen
suidensa nyörit vyöryttämään harsuista huntua.

Ukkosta vaan ei kuulu,
ei vaikka kalenterin mukaan sille on taas kekkerit,
muistamista, kunnioitusta ja ylistystä varten;
esi-isiemme ammoin asettamaa tahtoa myötäillen.

Tulen kuitenkin sytytän säilyttääkseni yhteyden.

Tuskin monikaan enää näissä arkisissa puuhissa,
sielun turruttavissa rutiineissaan havahtuu,
pysähtyy akkiloimaan päivän henkistä sisältöä;
semminkin, että sen todettuaan tyyntyy
ja kumartaa sisäisesti Ukolle,
kääntyneenä tyyten poispäin kulutuksen alttarilta.

Marraskuinen harmaa päivä urkenemassa,
ihmisten elettävä tämäkin;
aamutuimaan musta ilman sarastusta,
harmaan esiripun takaa keskipäivälläkin musta,
mustan maan kamaralla.

Lumi pysyy visusti poissa,
sitä ei juhlita.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

KUOLLEESSA MAASSA


KUOLLEESSA MAASSA

Nyt jytisee,
Pohjoisen pikajuna porhaltaa täyttä vauhtia,
tulee jänkäin ja selkosten yli sellaisella jyryllä,
että hätäisimmät hakevat suojaa maasta,
siipiniekat pyrähtävät ilmaan.
Kaira on mykkiä rukouksia täynnäns'.

Ilma sakianaan tuulia,
puuskina kiitävät hakien tieltään purtavaa,
irtonaista, johon tarttua hyisillä kynsillään,
kieputtavat sitten pitkin maraistoa miten lystää.

Kiivailla wiimoilla sivaltelee,
raastaa tunturikoivikoita ankarat puhurit
tuikeat ilmeet kasvoillaan;
yhtä samaa harmaata kaikki mustaa vasten,
ei ensimmäistäkään valon pilkahdusta,
vain tasainen hämärä keskellä päivää.
Mustassa maassa.
Kuolleessa maassa.

Kuksa toisessa, luosto toisessa pivossa,
seuraan lämpimästä käsin tuiverrusta,
vilulla karauttaa jo silkka näkemän toteamus,
vaikka selkäni takana öyhyttää pätsi,
lykkää lämpöä niin,
että vaatteet kelluvat hikimeressä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 8. marraskuuta 2011

NiRHAAMiSTA


NiRHAAMiSTA

Talvi oikuttelee kuin kiukutteleva pikku pahis;
eilisen kipakka pakkanen napsutteli aikansa
tylsyi tylsyyteen ja vaipui laskemaan vesisateeksi
joka tekee hyvälle alulle päässeestä lumesta
reikäisen huteran harsun.

Se lysähtää niille sijoilleen,
paljastaa altaan tumman kostean karikkeen,
jos ohikulkeissaan luo siihen arvioivan katseen.
Sulavan vaimea kihinä erottuu tyvenessä;
hyvällä kuulolla.
Haistimessa on aistittavissa selkeä maan tuoksu.

Taivaankansi on harmaaseen valjastettu esirippu,
kostea surkeus utuina jänkien yllä,
lounaalla kultainen häivähdys aprillia.
Aprilliapa hyvinkin, mutta toivo herää,
josko sittenkin - pitkän odotuksen jälkeen.

Jalka nousee hieman kevyemmin,
matka taittuu,
mantu anturan alla muuttuu hiekkakankaaksi,
pian jo häämöttää wanhan tulipaikan jäänteet.

Ukkosen säleiksi pirstoma kelontynkä odottaa
puukon kutitusta kylkiinsä, nirhaamista,
tulen hipaisua tervaa tihkuviin lastuihinsa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 7. marraskuuta 2011

TAiMENTA



TAiMENTA

Armand Laapotti tarttui kaksin kourin veneen kokkaan ja taiteili toppa- ja sadehousulahkeisen jalkansa veneen keulan sisäpuolelle. Koukisti toista koipeaan ja potkaisi sillä vauhtia ja vene erkani rannasta sen verran, että kaveri perässä ennätti kiskaista narusta pari kertaa ja vanha Ameriikan jamaha pörähti käyntiin.
Kuski pakitti syvemmälle ennen kun käänsi keulan kohti lahden suussa olevaan salmen suuntaan. Kaarsi vasemmalta pikku matalan ja väänsi sitten hanan auki. 
 
Kaksi ukon turvakkoa töryyttelemässä apajilleen, molemmat ahtaneet ylleen ajankohdan ja sään edellyttämän varustuksen; naamat vastakkain menossa omiin rituaaleihinsa. Miesten hommia.

Korotetuilla laidoilla ja trimmillä varustettu soutuvene lähti kyntämään apajalle. Pari suurta paljua täynnä verkkoja keskiveneessä sekä joltinenkin määrä vilkkureita, köysiä ja tupureita ym. laskutouhussa tarvittavaa, tuura mukaan lukien.
 
Tuulla viuhotti pikku puuskaa lounaan päältä, periaatteessa pitkin selkää, mutta kun suunnitelmissa oli koukata uloimman niemen suojassa tuulen alle ja sitä reittiä pitkän järven oikeaa sivuun jyrkille penkoille, niin eipä oikeastaan muista tuulista ollut tällä järvellä haittaa muulloin kuin pohjois-, koillis- ja itätuulella. Koillinen kaikkein huonoin vaihtoehto, parikymmentä kilometriä aavaa ulappaa mitä puhaltaa. Ja kyllähän se joskus puhalsikin, suoraan Jäämereltä. Se oli kylmää kyytiä.
Toistaiseksi oli vielä päivänreunaakin häämöttämässä kaakon suunnalla, ei pelkkää harmaata marraskuuta.

Tähän vuoden aikaan, marraskuun alkupäivinä arktisen alueen järvellä oli riskinsä, jää. Sen muodostumista ei kukaan osannut sanoa tahi arvata. Piti vain ankarasti seurata ilmanalaa, olla valppaana myös öiseen aikaan ja kiiruhtaa heti valoisan aikaan verkkopaikoille selaamaan pyydykset.

Nyt oli lupeissa muutaman päivän lämmin jakso vielä. Ehkä rannat pysyvät sulana sen aikaa, että taimen ehtii pakkautua verkkoihin. Sillä meiningillä oltiin liikkeellä.
Riski piilee siinä, että lahdesta pääsee lähtemään, mutta paluu saattaa olla hankalempaa jos alkaa ulapan reunalla oltaessa riitämään lähtöpaikan kesyjä vesiä.

Nooh - kaikki aikanaan, sen näkee sitten miten tarkalle osuu ajoitus. Nyt veti vesille sisuksissa korventava taimenen kytö. Isojen vonkaleiden jytinä verkon paulaan tartuttaessa.
Ei muuta tähellisempää syytä.
~~~~~~~~~~~~

Vene kaartoi ensimmäisen muistiin merkityn penkan liepeille. Homma kävi supsikkaasti, sanoja ei juuri tarvittu. Syvyyden mittaus luotinarulla. Tupurin laskeminen, kohon tämmäys ja siitä köyttä verkon ja veden syvyyden verran yläpaulaan kiinni ja menoksi. Kaveri harotti kokassa verkon liinaa halliten ja Armand airoissa hoiti etenemisen. Hankaimet oli niin asennettu, että soutaminen kävi päinsä.

Kuuskytviismillinen taimenliina, kolme korkea ja kuuskymmentä pitkä, valui hallitusti ja oikeni veteen. Tässä alussa ei vielä puhaltunut juurikaan, ei läikyttänyt haitaksi.

Homma sujui tottuneesti, muutaman sanaparin avulla jata oli pian valmis, päähän tupuri ja koho. Siihen se jäi odottamaan huomen aamun kokemista.

Kone käyntiin ja kohti seuraavaan penkkaan. Homma sujui rutiinilla, eikä tuuli vielä päässyt paisumaan sellaisiin mittoihin, että siitä olisi sen erityisenpää haittaa. Puolen päivän jälkeen liossa oli liki puoli kilometriä aitaa taimenen päänmenoksi. Se on semmosta. Mitään ei saa jos ei pyydä. Näin on marjat.

Vielä laaja vilkaisu horisonttiin ja sitten kone käyntiin, suunta lähtölahteen. Tunti köröttelyä pikkuvastaseen kunnes päästään mantereen suojaan ja sitten vielä tovi. Se on siinä. Kahden miehen arkinen puuha.
Ei sanottavammin mitään elämän yleviä huippukohtia, raikasta, talvea uumoilevaa säätä vain, raitista ilmaa ja rinnassa kytevän tulen tyynnyttelyä. Huomisaamuun on vielä monen monta tuntia kulutettavana.

 
Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

RAAPUTiN


RAAPUTiN

Koillinen puhaltaa liekkein yli,
tuiskauttaa kirpeää savua niin roiman annoksen,
että terva-aromi kirvelee haistimessa
ja silmänurkasta tirahtaa kyynel;
tekeepä mojovan kulpon lumeen.

ÄH! Tihrustan ympärilleni - harmaita pilviä.
Liikkumaton, rikkumaton hiljaisuus vetistää silmiä,
kiristän iirislihasta.

Riekkojen kiemurat tunturikoivikon uudislumella;
runo - naa, pikemminkin runokokoelma;
tuhansien sanojen vitvettelevä, monimutkainen polku,
jota voi taivaltaa eeskahtaalle pinnalla.
Taikka astumalla puolimatkasta kieppiin,
seuraten sisältä käsin toisen humeetin intervalleja
ikään kuin peilaten niitä itseen.

Ja nousta taas ylös - ulos vitilumelle äkättyään,
jotta se on sen sortin sillisalaatti,
josta saa eniten selvää
vasta kun asettuu itse kertojan osaan.

Talvipäivä on pussissa hoksaamalla mukavia asioita:
Riimi on raaputin, joka kutittaa munaskuita myöten,
piilevä riimi on kapine,
jolla laukaistaan kihelmöivä tola huikaisevaksi lopuksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 5. marraskuuta 2011

Runo № 100/1101. LÄMMiNTÄ MiELiHYVÄÄ


Runo № 100/1101. LÄMMiNTÄ MiELiHYVÄÄ

Sanat nousevat näkymättömän kuoren uumenista,
tursuavat pidäkkeettä pinnalle niin winhaan,
että kankeiden sormien on hankale ehtiä mukaan.
Eikä siihen tarvita muuta
kuin sallia eetoksensa rynnätä haihattelemaan
omin päin päin seiniä kun vasta sarastaa;
kahleista ja pidäkkeistä riisuttuna.

Loppu hoituu itsestään.
Kun ryöpsähdysmäinen tulva alkaa ehtyä,
napataan tuo rempseä hurlumhei otteeseen,
annetaan sille lämmintä mielihyvää
ja käydään järjestelemään
sanoja parhaaseen mahdolliseen järjestykseen.

Tyylejä ja ohjeita kaihtaen;
hävyttömästi merkityksiä vaihtaen.

Lopputulos saattaa olla - (hih), hui-hai,
koko naisvaltaista kokonaisvaltaista ajatusta sivuava
perinpohjaisen periaatteellinen näkemys
jostakin hyvin yks'totisesta ajatuksesta
potenssiin kymmenen miinus yksi.

Saantoa on hyvä mieli silloin,
jos joku punehttuu hiusmartoa myöten kiukusta
ja läimäyttää lukijaa rakastettavasti korvalle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 4. marraskuuta 2011

PAREMMiSTON PAUORE iNSANA


PAREMMiSTON PAUORE iNSANA

Häly hölynpölystä kiihtyy. Ratkaisua katkaisuun €uron oikuttelulle ei löydy, vaikka maailman - nooh, ainakin €uvostoliiton parhaimmiston parhaimmat humeetit (omasta mielestään) raksuttavat täydellä kapasiteetilla kokouksesta kokouksen perään.
 

€uroa on pönkitetty vuoden 2008 lopulta saakka leväperäisillä humpulipuheilla joka suunnalta niin tiuhaan, ettei se pysty romahtamaan - se tukehtuu pönkääjiensä sisältä kalvavaan typeryyteen ja se on ikävä loppu sinällään hyvälle, mutta näköjään hallitsemattomissa olevalle asialle. 
Ja kaiken huipennukseksi koko homma ei kosketa Suomea. Ainakaan silloisen valtionhätävaraministerin mukaan

Tämän surullisen episodin tietäviä tulee olemaan loppupeleissä loputon joukko, jotka muodostavat sittemmin kuoron: Mitä minä sanoin. 

"Jälkiviisaan silmä on sellaisessa paikassa, että sillä näkee taapäin." (Konsta)

Yhä enemmän alkaa vaikuttaa siltä, että kyse ei olekaan €uron rasvaamisesta vaan ahneuden ja vallanhimon tuoksinassa ja riivaamina tehdyistä typerimmistä typerimpien päätösten peittelystä.
Meneillään on operaatio: Typeristä typerimpien päätösten aiheuttaman mielipuolisen velkaantumisen siirtäminen rupusakin hartioille.

Silmänkääntötemppu; eli ja miten se tehdään:
Anna politikalle (Dendrocopos cusetus) €200. Se antaa sinulle heti takaisin €100 ja sanoo: "No nyt olemme velkaa kumpikin saman. Ollaan siis sujut."

Sehän on graniittikallioon hakattu totuus, että kaiken maksaa viime kädessä kuluttaja. Se alin paska rattailla. Kyse lienee siis viimekädessä vain pelistä joka yritetään saada niin näkymättömäksi, etteivät tämän kaiken humputuksen pers'nahoillaan maksavat ala hermostumaan ja pudottelemaan päitä.

Lopulta kuitenkin sellainen on edessä. Väistämättä. Ensi hätään tietysti yritetään pudottaa näiden arvostelijoiden ja kyseenalaistajien nupit tai vaientaa. Väkivallanmonopoli kun on alustavasti näiden huijareiden hallussa. 

Sitten tietyssä rajapinnassa, ns. vuitutuspisteessä osat vaihtuvat - Pohjois-Afrikka siitä tuoreimpana esimerkkinä. Aikansa kutakin.

Kautta koko tunnetun historian kulttuurilliset sivilisaatiot ovat kestäneet pystyssä noin nelisensataa (400) vuotta; sitten sortuneet vallanhimon ja ahneuden juovuttaman nomenklatuuran sukurutsan heikentäminä mielipuolisuuden saamaan yliotteeseen.
Kaikki on tuhoutunut infrastruktuuria myöten. Ei kiveä kiven päälle. Tapahtumille löytyy todisteita joka puolelta Tellusta. Törröttäviä raunioita on joka maanosassa.

Jos teollisen kulttuurin katsotaan alkaneen siitä kun kellon minuuttiviisari yleistyi, eli jotakuinkin vuonna 1680, ja sekuntiviisari siitäkin hieman myöhemmin, niin tuosta jo voi helposti laskea/todeta missä vaiheessa em. 400 vuoden aikajanaa olemme parahultaisesti menossa. Loppusuoralla. Viimeisellä viidenneksellä.

Ei tarvitse olla mikään neropatti havaitakseen sen että täystuho (yltyykö yleiseksi sotimiseksi - arvuuttelua) näyttää väistämättömältä - ainakin taloudellinen.

Näyttää - no se ei tarkoita sitä että täystuho tapahtuu välttämättä. Aina voi jotakin odottamatonta sattua joka saa inimiskunnan muihin aatoksiin ja Telluksen nakertaminen tyssäytyy. Mutta tässäkin tapauksessa muutos tulee, jos tulee, kestämättömänä paineena rupusakin puolesta. Ahneuden mielisairautta poteva eliitti tuskin itse edes huomaa elinympäristönsä muutoksia.

Ehken se on lopulta vain iän aikaisen matematiikan voitto. Sitä että matemaattiset totuudet hyväksytään yleisesti ja inimisten lait ja elämisen ohjeet laaditaan matemaattisten lakien mukaan.
Jatkuvan kasvun teoria tyrehtyy viimeistään siinä vaiheessa kun maapallo on loppuun käytetty, eikä City MARKETissa ole uutta tarjolla Plussa-kortilla.

Saattaa olla ettei tämän kulttuurillisen sivilisaation loppurytinöissä ymmärrys pääse vieläkään niskan päälle, siksi pahaksi on äitynyt parhaimmiston geneettisesti leviävä ahneuden sairaus.

Enpäs käy kuitenkaan sen kummemmin ennustamaan kun ei ole edes sitä yhtäkään hametta pistää nyt päälle, saatikka että kaikki kiskoisin ylleni yht'aikaa kunnon ennustajan tavoin; kultaiset korvarenkaat on kyllä.

Saattaa se olla että parikolme sivilisaatiota vielä ehtii kaivertaa maapallon resursseja - saattaa olla jottei.

Procul harum,



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Jos kättelet kreikkalaista - laske sormesi.

torstai 3. marraskuuta 2011

koti

PORONTALJAPAHNOiLLA


PORONTALJAPAHNOiLLA

Tiedättehän hämärän varjoisan paikan
jossa on aina niin tyven,
että sauhu nousee pystysuoraan
ja pujahtaa maailmalle aukosta.
Hyppää tuulen selkään - on omilla teillään.

Välillä savu peittää utuna pilkottavan taivaankannen;
toisinaan - kirkkaana talviyönä,
syvänsinisen linnunradan äärettömyydestä tähdet,
tai willinä räiskyvät revontulet.
Muuten tässä tilassa on kyllä suora yhteys avaruuden
kaukaisimpiinkin ääriin ilman välikäsiä.

Tämä ylistyksen paikka on se henkinen koti,
hereän sielun ihana tyyssija;
huoma jonka kohdussa mielikuvitus reuhottaa
häpeämättömänä porontaljapahnoilla ilkosillaan.

Vastaanottaen ja yhdistellen,
paloitellen ja muokaten siinä reteässä tolassaan
kaiken muistista purkautuvan informaation;
hajut, äänet, näkymät, tuntumat ja tuntemukset,
kaiken mitä humeetti on päivän mittaan tallentanut.

Värkkää niistä virkkeitä, yhdistelee lauseiksi,
kyllästää ne tervaksen tuoksussa ja kahvin aromissa
ja näpräilee niistä värssyjä omaksi ilokseen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

RYTYYTYSTÄ


RYTYYTYSTÄ

Mustavalkeat ensilumen maat lipuvat ohitse kahtaalla,
tasaisena vuona kuin filminauhan positiivit.
Nostalgiaa a´la film noir.
Tämä ei ole kuitenkaan uusinta;
on elettävää elämää preesensissä, sanoisin.
Ja ihanaa.

Monimutkainen,
lumen silottama koskematon hiekkatie
uurtuu renkaiden alla yhä syvemmälle,
aina rannattoman selkosen kohtuun,
se on määränpää.

Ura kapuaa niin varovasti,
että vasta tovin kuluttua - ehken puolivälissä,
hyvän matkaa rytyytettyään,
huomaa ajavansa ylämaan tunturikoivikossa,
männyt ovat jääneet lähes tyyten,
satunnaisia huimapäitä lukuun ottamatta.

Melkoinen tokka kavahtaa makuuksilta,
lähtee tormaamaan aidan sivussa juoksevaa ranniota;
nämä varmajalkaiset eivät tuiskahtele turvalleen
ensilumen kuorruttamassa rakassa.

Ihmiselle moinen olisi turmaksi,
hyvä kun kestää neljän pyörän päällä pystyssä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 1. marraskuuta 2011

PiLVi ON PUHJENNUT


PiLVi ON PUHJENNUT

Hämärän juuret syntyvät päivä päivältä varhemmin,
etenkin nyt mustan maan aikaan;
värit häviävät,
valkoinen kivenmurikka pistää silmään kaukaa,
samoin kuurautunut korsiviidakko.

Teräksenharmaa taivas kaiken yllä,
lumihiutaleita pullollaan kuin viimeisillään oleva imisä;
hetkeä vailla.
Nii-in, hetkeä vailla,
hetkeä jota pieni heimo odottaa varuillaan,
ettei se tällä kertaa pääsisi yllättämään.

Mutta mitä sitä tyhjää,
illaksi selkenee sen verran että ruso vilahtaa,
kiristää pakkasen puoleen,
hyytää satunnaiset lätäköt
ja tässä sitä ollaan.

Aamu tuntuu jotenkin oudon vaimealta,
maapallo on pysähtynyt vissiin tyyten,
on niin hiljaista ettei äänetön erotu toisesta.

Enteellistä tunnetta humeetti pullollaan,
avaan oven ja siinähän sitä;
joitakin senttejä orastavaa neitsytlunta.
Pilvi on puhjennut.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 31. lokakuuta 2011

SUONENiSKiJÄN ViiKATETANSSi



SUONENiSKiJÄN ViiKATETANSSi

Suoneniskijä havahtui huumastaan kylmään todellisuuteen. Juhlat oli juhlittu, rempseä meno ohi taas kerran. Pinttyneessä makuupussissa päällysvaatteissaan - UPOn pikkumusta kylmänä tietty. 
Parin porontaljakerroksen päällä ja alla sentään tarkeni vaikkei pilkkeistä tietoakaan. Edes harmaata aavistusta vielä. Puhumattakaan kokonaisista halkaisemattomista pölkyistä.

Elämä kerrassaan vailla mitään tarkoitusta. Syksy kääntymässä talveksi, asumuksen virkaa toimittava parakki hatara kuin tuulenpesä. Hyvä ettei linnut lentäneet läpi.

Nooh - kyllä niitä joltakin saa pahimpaan viluun ja hätään sitten. Puita.

Elämään väsynyt silmä tuijotti tympeentyneenä avohyllyn kulmalla auki repsottavaan kaurahiutalepakettiin. Yhteiskunnan apua vähävaraisille. Ei nyt syöminen kiinostanut vaikka hiukoi. Elimistö kiljui alkoholia, viinaa - pontikkaa, kiljua tai sahtia. Pääasia, että nupin saisi turvoksiin. Juhlan päälle vielä yhdet juhlat.

Jo tässä olikin kohta puoli tuntia ehtinyt pers'aukisuudesta, nälästä, vilusta ja köyhyydestä kärsiä. Mihinkä sitä nyt sitten tällä kunnolla suuntaisi iskunsa? Maailmaan palaminen otti päähän, hieman vitutti oma itsekin, mutta kun laittoi pehmustetta väliin - muutaman viinaryypin, niin jopahan lakkasi lempo kolkuttamatta. 

Kaikki muuttuu positiiviseksi. Ne tuhannet ja tuhannet vipit pitkin monenkirjavaa tuttavapiiriä. Turisteja ja kulkumiehiä ei edes kannattanut laskea. Niitä oli paljon eikä ne olleet ongelma. Ongelma oli, että oli pulaa turisteista ja kulkumiehistä.

Nämä välikaudet ne olivat kauheimmat. Joutui turvautumaan täkäläisiin woimavaroihin. Piti aina jaksaa muistella, ettei heti peräkanaa sattunut tolvamaan saman tutun pakeille suonta iskemään.

Jotain oli sentään elämän varrella opittu - mutta kyllä taito elämään vain ihka omilla siivillä puuttui. Itsetunto antoi periksi suoranaisen kerjäämisen, anelun suhteen. Viinahimo - se on keeneissä, oli kuullut jonkun turistitohtorin sanoneen terassilla.

Sepä se nyt. Viinamato kalvamassa sisukaluja niin, että pakosta tässä on tormistauduttava. Mahaa juilii, kaurapöperö saa nyt jäädä, mutta mihinkä sitä lähtisi siivua hakemaan. Saatana että tämäkin alkaa muistuttaa jo työtä. Kohtako tämän verottaja keksii ja alkaa vaatia tästäkin siivua?

Kettunen, Saviperä, Sumelius. Äh - niillä on tilipäivä vasta 14. tienoilla. Rensujeff, Kiimamaa... Kiuttu, ...Rensujeff, justiinsa. Siitä onkin jo useampi aika kun sen luona piipahdin. Sinne tässä on oijustauduttava.

Suoneniskijä pukkaa porontaljat yltään. Sovittelee vetoketjun auki pussista ja pujottelehtaa pois. Koivet solahtavat kärsineisiin nahkasaappaisiin. Maastokuvioinen lyyssi leijailee kummituksen lailla pään yli ja laskeutuu harteille loimeksi. Housuja ei tarvita, eikä housunkannattimia - ne ovat jo valmiiksi yllä, samoin villasukat, jotka pujahtivat oitis ensimmäisinä saappaiden sisään.

Könöttää siinä lavitsan reunalla turissaan. Kädet leuan alla, kyynerpäät pöngättynä polviin. Harmaan tikkurin kaula-aukko ammottaa harallaan kuin bordellin henkilökunnan jalkoväli. Tukka harallaan, sänkisenä hylkiönä. Kävelevänä varoituksena lapsille ja nuorisolle. Paremmiston ständinä rupusakille.

Saa lopulta niin paljon aikaiseksi, että nousee siitä tolpilleen. Kaivelee muniaan, nokkaansa, sitten peltitörppöä tovin, kuni keksii muutaman savun sätkän pätkästä. Sytkärin suhteen sentään on tällä erää omavarainen.
Nyt on kaikki. Sukimista ei tarvita, hattureuhka päähän hellan reunalta ja matkaan.

Miehen romu suuntaa kulkunsa Rensujeffille. Kiertelee ja kaartelee polkuja pitkin Rensujeffin huushållin laitamille. Jää metsän reunaan seuraamaan pihapiiriä. Nälkä kurnii suolistossa - kiljuu  pöperöä.
 

Taksi pörähtää pihaan, hälisevät penikat nousevat siihen ja se häipyy lastin kera rantteelta. Rensujeffi astuu pirtistä. Pysähtyy portaiden alapäähän ja katselee huomenta.

Suoneniskijä metsänlaidassa, puiden siimeksessä äkkää, että taitaa alkaa hommiin tuo Rensu, täytyy seurata mille alkaa. Siinä voi olla sitten sauma iskeä. Nyt ei passaa edes sätkää sytyttää, huomaa lempolainen, että tarkkaillaan.
Kun nyt vain ei alkaisi satamaan - lähtee sisälle ja alkaa vaikka akkansa kansa pelmuamaan. Tiedä näistä.

Mutta ei hätää, aikansa kaavailtuaan Rensu harppoo ranteen yli pilkkomakoneelle. Virittää sen ja pöräyttää käyntiin, pistää sitten toimeksi. Pari mottia näkyy olevan pölkkyjä halottavaksi - hyvinkin raavaan miehen rupeama, kolmen neljän sätkän paikka. Kolmen nyt vähintäänkin.

Tilaisuus on koittanut. Hetki lyönyt. Suoneniskijä ottaa peruuttamattoman askelen. Rensujeff on menettänyt pelin. Olipa älynnyt jäädä akkansa villoja pöllyyttämään kun lapsistakin pääsi, eikä suinpäin rynnännyt ranteelle itseänsä tyrkylle panemaan.

Noh - oma viaton vikansa, mistäpä hänelle herra olisi suonut kyvyn aavistaa nämä suoneniskijäin aprikoinnit ja yllätykset.

Suoneniskijä pataroitsee muina miehinä Rensun tykö, huiskauttaa kättä ja tarttuu oitis työhön, alkaa lappamaan Rensulle pölkkyjä halkomapöydälle, kääntyessään nakkaa syntyneen pilkkeen kekoon. Rensulle jää pelkkä koneenkäyttäjän rooli.
 

Homma etenee vauhdilla, syystäkin kyllä, wiinamato kaivertaa humeettia niin perskeleesti, silmissä vilahtelee kipeniä ja muita äärettömän avaruuden tähtiä sumun keskellä. Sinnillä jaksaa jatkaa kuni viimeinen pölly on kourissa, viimeinen sylys sylissä, loputkin säipät kursittuna pivoon ja siitä keon juurelle.

Rensu pysäyttää laitoksen. Pyyhkäisee nokkansa kalvosimeen ja kaivaa tupakit. Tarjoaa suoneniskijälle käärön ja yhdessä kiskaisevat posket lommollaan riinpiissin nortista savut syvälle keuhkojen syövereihin.
Suoneniskijä on pyörtyä - niin saatanan hyvää tekee humeetissa kunnon valmissavuke.

Keskustelu alkaa ja ailahtelee niissä näissä, miesten asioita, ei niistä passaa kovin lelettää - hirvistä ja muista saaliista. Palaa sitten kylän asioihin, sosiaaliseen puoleen kuin huomaamatta, suoneniskijän taitavasti johdattelemana. Rensujeff ei huomaa mitään, ei ansaa mies parka. Ei muista emonsa opetuksia:  

"Missä risu, siinä vipu. Missä laukku, siinä loukku."

Rensun mieli herkistyy havaitsemaan toisen kurjan tolan, tietää miehen, tuntee historian ja näkee nyt päältä:
"Kiitokset ny sulle vaan Jykä kun satut paikalle ja jeesasit tuon pölkkykasan kera. 

Henna Lyydia on sitä hyödyntänyt sen täytisen satarosenttisesti ja pitänyt jalakojaan visusti ristissä sen aikaa kuni saan nuo puut halottua ja tuosta korjuuseen."
Ottaa pers'taskusta plåmpuukin ja alkaa kaivaa sieltä vaivan palkkaa.

Suoneniskijä ehättää välipuheelle:
"Mitä sinä nyt suotta höpäjät wanha veikko, eihän tuosta nyt vaivaa ollut ja hyvä että saat taas akkasi siihen malliin, että pääset sitä kellistämään."

- Ei, kyllä minä sulle jotain kaivan, osta vaikka sixpäkki ja kessupussi.

- Annahan olla! Tai... oikeastaan jos oikein haluat jeesata, niin voisin ottaa sinulta kyllä satasen lainaan, olisi tässä tiedossa muudan pieni hankinta, varsin edullinen, jos voin sen käteisellä maksaa. Toimitan sinulle rahan takasin heti kun pystyn.

Peli seisahtaa. Vain hetkeksi. 


Rensujeff tajuaa tarttuneensa syöttiin. Nielaisseen sen kitaansa niin syvälle, että mahdoton sylkäistä takaisin. Olisi pitänyt pitää mölyt mahassa ja kaivaa parikymppinen ja pistää se tuolle Jykälle kouraan ja sillä siisti - eikä päästää sitä välipuheineen tähän soppaan.

Pakkohan se nyt on vippi antaa kun vielä näki, että pätäkkää on kukkarossa. "Toimittaa minulle rahan takasin heti kun pystyy", voihan perkesaatavit, tuo mies ei ole iän kuun päivänä vielä pystynyt toimittamaan kellenii mitään.
Velkaa on jokaiselle kyläläiselle tämä helevetin syöttiläs, ei kahta puhetta.

Vaiteliaana Rensu kaivaa satasen ja ojentaa suoneniskijälle. Tämä keksii oitis asiaa kylälle ja kohta jo oijustaa sivuryöppyä riihen nurkan taitse kylälle päin.

Itse pistää rukkaset koneen päälle ja kääntyy pirttiin päin. Harppoessaan miettii ja toivoo Henna Lyydialta positiivista suhtautumista sänkyasioihin, johan tästä on satasen edestä kärsitty.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

ELOKUVAN LOPPU


ELOKUVAN LOPPU

Oranssista helakan punaiseen kaatuvat
verenkarvaiset auringonlaskut ovat tätä päivää;
upean tuokion kestävä loimottava liekkimeri,
joka ulottuu puolen taivaanpiirin yli;
yhtyen ulapoidensa äärillä
avaruuden syvän siniseen huikean loputtomaan,
jatkuen aina äärettömyyksien reunoilla
piileksiville näkymättömille rannoille.

Tuollaisilla näkymillä luonto siunaa
äärimmäisen pohjoisen väkeä - helvetin infernolla,
jonka saa omaan yksityiseen teatteriinsa
jokainen joka viitsii alkuehtoosta
oman nokkansa ulos tukkia.
Päivä päivältä aina hetkeä varhemmin kuin eilen.

Siellä se on,
lounaan puolla - jos luoja suo
ja taivas sees;
kaatuu siinä silmissä filmin tapaan lännen puoleen;
häipyen tyhjyyteen kuin elokuvan loppu.

Aika pysähtyy - hoppu lakkaa olemasta,
alkaa hiljainen laskeutuminen ehtoon puuhiin,
ruokailuun, yhdessäoloon, päivän kertaamiseen.
Sitten vihdoin valmistautuen soutumatkalle
Höyhensaaren uumeniin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 29. lokakuuta 2011

KUTiTTAA SYVÄLTÄ


KUTiTTAA SYVÄLTÄ

Se hetki ei kestä enää kauan,
roikkuu jo ilmassa,
tuuli suorastaan tuoksuu lumelta,
savu tunnustelee ujona torvesta sopisiko tulla,
vetää niin penteleen huonosti,
että sitä pitää peräpäästä lykkiä;
vihdoinkin siunattu matalapaine.

Merkit on kyllä selvät ja kätevät;
toivottavasti pätevät,
että silmäni aamulla lunta näkevät.

Lapiot ovat paikoillaan asemissa,
valmiina hyökkäämään ja haukkamaan lunta,
lennättämään sen sille varatulle paikalle.
Yhdistetty harja- ja luutapartio päivystää
kuistin partaaseen hartaasti tukien,
enteitä pilvistä lukien.

Nuotio rapsahtelee,
savu hivelee sisintä mielihyvää - kutittaa syvältä,
vartoessa sanelen muistiin runon,
juonta punon juuri kun käy tuuri,
suuri rätti leijuu oviaukon ohi maahan,
perään toinen ehättää
ja kolmas,
sitten vasta äkkään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 28. lokakuuta 2011

RUNOiLiJA SiMONiDES


RUNOiLiJA SiMONiDES

Narkissoksen tauti, joka itsessään jo alkoi ja syntyi muinaisen Kreikan esiasteilla, otti taas viikolla pitkän harppauksen täystuhon suuntaan nimen omaan kreikkalaisten toimiessa substanssina ja ponnahduslautana.

Sen leviämistä ja täystuhovaikutusta voi kuvata parhaiten vertaamalla sitä syöpään. Siihen sopivat tismalleen samat oireet. Se muhii ensin piilevänä, aina siihen saakka kun se on havaittu; tuolloin yleensä on jo liian myöhäistä tehdä korjausleikkauksia. Tuhoisat etäpesäkkeet ovat jo siinä vaiheessa levinneet kaikkialle viattoman tietämättömässä neitseellisessä kehossa.
Tässä tapauksessa puhutaan €urooppalaisten ihmisyhteisöjen massasta. €uvostoliitosta.

Tokihan korjauksia tuhon estämiseksi tehdään paniikkitilanteessa hätäratkaisuina par'aikaakin, etupäässä taikoja, mustaan magiaan ja loitsujen luentaan verrattavaa lisävelka- ja vakuushuuhaata, jolla kenties hyvässä lykyssä saadaan ostettua viikko tai pari hengähdysaikaa, mutta ne eivät poista varsinaista ongelmaa.
Tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Samaan aikaan sivusta seuraavien logiikka ja järki sanovat: Saastunut puu pitäisi kaataa ja polttaa, tilalle istuttaa uusi taimi jota suojella samankaltaiselta tartunnoilta.

~~~~~~~~~~~~

Kun pakenee riittävän kauaksi loitolle hälinän ja panikoinnin turbulenssista, huomaa melko vaivattomasti, että inimisyhteisöä ei voi verrata alkeellisimmankaan luonnon sosiaalisen yhteisön toimintaan. Kuhiseva, kihisevä muurahaispesä on "herramme muurahaisiin" verrattuna logiikan määrätietoinen tyyssija näennäisestä satunnaisesta touhuilusta huolimatta.
 

Jokaisella pesän yksilöllä on koodi jonka mukaan se toimii poikkeamatta siitä. Tasa-arvoisesti, demokraattisesti. Kaikki dissitentit (tässä tapauksessa omahyväiset paskiaiset, ahneet vallanhimoiset Narkissokset) tuhotaan välittömästi. Inhimillisyydellä ei ole mitään osaa eikä arpaa muurahaispesässä.

Inimisyhteisöissä inhimillisyys on tekijä, taakka, yksilön luonnollinen heikkous joka altistaa sen Narkissoksen tautiin sairastuneiden tuhoavalle kosketukselle, kuoleman syleilylle. 


Itserakkauteen, ahneuteen ja  vallanhimoon sairastuneiden lauma koontuu, organisoituu jonkun puolesta jotakin, joitakin vastaan, byrokratisoituu, muuttuu itse itseään kohentavaksi koneistoksi joka myös suojaa sitä muilta ja muiden pyrkimyksiltä. Kaikki toimii näennäisen hyvin ellei sivusta tukita kapulaa rattaisiin.

Inimisyhteisöissä inhimillisyyden paradoksi on siinä, että dissitentit (täyspäiset erimieliset) suljetaan koneiston ulkopuolelle näennäisen demokratian vippaskonstein, jotta mielipuolinen täystuhoisuus saa ja voi jatkua. 


Eikä syytä ole tästä valittaa. Asia vain on näin. Kaksi  on enemmän kuin yksi. On tyydyttävä inimislajin osalta realismiin.

Mutta puhua ja kirjoittaa saa toistaiseksi - jos vain ite haluaa. Keskustelu on vuorovaikutusta.

~~~~~~~~~~~~

Elämme parahultaisesti aikaa jossa tällainen edellä kuvattu koneisto on siipirikko, haavoittunut kuolettavasti mielipuolisessa järjettömyydessään, uskossa jatkuvan kasvun luonnottomaan ihmeeseen, jonka jokainen hiemankin logiikkaa harrastava huomaa oitis vedellä toimivaksi tuulimyllyksi - haihatteluksi.

Mainitun vioittuneen koneiston puolestapuhujat, uskoonsa sortuneet opportunistiset Uus-Narkissokset yrittävät kaiken paniikin ja uhkaavan kaaoksen esipihoilla selvitä pälkähästä paroni von Münchhausenin konstein. Itse itseään hiuksista kiskomalla yrittävät nostaa itsensä typeryyden suosta.

Nämä tappavaan tautiin sairastuneet Narkissokset vääntävät väkivallan monopolin avulla veronmaksajain persiet rouhuavan €urohornan päälle itse siitä kipua lainkaan tuntematta ja väittävät suurieleisesti kaiken muuttuvan ja olevan kunnossa.

Kuitenkin. Kaikesta tuosta hölynpölystä huolimatta. 


Olkaamme me rauhassa,  katsokaamme uppoavaa €uroa ja €uvostoliittoa tyynesti, me rupusakkilaiset, kuin lyyrinen runoilija Simonides kuunaan muinoin. 
Sanojen asettelija joka ei hukkunut hirmumyrskyssä, sillä hän ei ryhtynyt muiden laivalla matkustavien lailla keräilemään omia tavaroitaan - niitä turvaan pelastaakseen, vaan pelasti vain itsensä.
 

Hänen "omaisuutensa" oli hänen päässään.

Procul harum,



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Jos kättelet kreikkalaista - laske sormesi.

torstai 27. lokakuuta 2011

kummitustalo

MÖRÖN PESÄ


MÖRÖN PESÄ

Synkän oloinen,
piittaamattomasti hoidettu mansardikattoinen talo;
taivasta raapivien kuusien suomassa huomassa
syksyisen ehtoon oneassa siimeksessä.

Röttelö erillään täysikuun kelmeässä valossa,
jo ammoin täyttyneen kalmiston naapurina,
vain sammaloituneen kiviaidan erottamana,
rapistuneen ja villiintymän päästetyn pusikon
osittain peittämänä.

Näennäisesti hylätyn rötiskön savupiisistä
tupruaa ohut savukiekura,
ullakon akkunassa pilkahtaa joku valkoinen häive,
heijastuma - haihtuu varjoihin samantien.

Hetki sähköistyy oitis,
muurahaiset ryntäävät selkäpiitä kohden,
karvat pörhistyvät saaden ihon linnunlihalle.
Paksu kieli jumittuu möhkäleeksi kurkkuun.

Yö kohta täyttymässä,
lyö kello kahtatoista pian;
se syö herkkää sielua,
täysi työ tunteiden hallinnassa.
Varmuuden vuoksi tihennän askeleita
ja vaihdan toiselle puolen kujaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

KUiVATTU, OiOTTU JA SUiTTU


KUiVATTU, OiOTTU JA SUiTTU

Pitkäveteinen sateinen tihuuttama päivä;
vasta puolessa
ja jo nyt kyltyneenä epävarmasta
nollan kahta puolta kiikkuvasta lämpötilasta.

Ei tule lasta ei paskaa tästä syksystä,
ei osaa päättää kummalle kallistuu;
takaisinko kesään,
vaiko talven puoleen sittenkin.

No siihen tässä on valmistauduttu;
kenttä siistitty rojusta,
kiikutettu joutava katoksen alle lumeen hukkumasta,
verkot kuivattu, oiottu ja suittu,
pussitettu odottamaan jään alle panoa,
mutta tarjolla vain kärpäsen kantavaa riitettä.

Moinen entraaminen pistää hermoon,
juilauttaa miesmuistin pohjimmaisia esiin,
mahtavia juomustussyksyjä - kiertää veistä haavassa
kun tässä olisi tähellisempääkin tekemistä
kuin työstä käyvä talven vahtaaminen akkunasta.

Ei se nyt näytä tänä päivänä tulevan - talvi;
on lähdettävä sitä ulos houkuttamaan.
Rakennan tulen, varustan nokisen pannun
ja istahdan taljoille silmät kiinni odottamaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 25. lokakuuta 2011

TALVEA VASTASSA


TALVEA VASTASSA

Tätä pidemmälle ei pääse talvea vastaan,
tunturin huipulla on autiota,
pelkkää jäkäläistä kivikkoa,
harmahtavaa rakkaa,
joka pakkaa käymään nilkkoihin
kun taiteilee niitä pitkin kiveltä toiselle.

Puuskutan hieman,
puiden raahaaminen tänne ylös rinkassa käy työstä,
mutta kaikella on aikansa, merkityksensä ja syynsä.

Joku lähtee talvea vastaan kokonaan toiseen suuntaan,
köllii palvaamassa itseään valkoisella sannikolla.
Toiset ottavat talven reilusti talvena,
pukevat itsensä peskiin ja käyvät päin.

Keho laantuu,
avaan nöörit ja ladon pilkkeet tulen atriaksi,
kiehistän sisuksen,
yhden sytytän takin liepeen suojassa
ja tarjoan kekoon.

Ahnaasti imaisee,
pureutuu tervaiseen puuhun
ja pian roihuaa mustaa savua syöksevä horna laella.

Otan rumpuni pussista ja kutsun talvea.

Oh-show-tah hoi-ne-ne