KOHTALOTOVERiT

KOHTALOTOVERiT

Päivät kuluvat puhki,
valo saa yhä vankempaa sijaa elämässä;
maisema piirtyy aurinkoa seuraten,
ihmieläintä tarvitaan korkeintaan havainnoimaan,
mutta ilmankin pärjätään.

Ultima Thulen kauneus puskee läpi,
maailman laidalle on matkaa jokunen hassu tunti,
värit värisyttävät.

Mäen alla lääpästyttää - suu maistuu suovakselle,
kohtalotoverit kohtaavat,
sivakoiden kärjet pilkistävät kinoksesta,
iskevät silmää kuin nännit kylpytakin povesta.

Hytkytyttää kun veres latututtu ilmeilee,
musta myrskyn merkki poutiintumassa,
karvareuhka elottomana nietoksen päällä.

Väkisinkin sen kourat irtoavat porkista,
jostain sielun takaa murtautuu hymy,
tunkee suipistuneiden huulien ohi,
kiskoo suupieliä.

Viimeinen hikitippa solahtaa sillä otsalta haistimelle,
vierii ahavaa pitkin leuankärjelle
ja loikkaa hiirenpillusta ponkaisten maahan. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne