AAVEiTA

AAVEiTA

Tämä on nyt sitten tässä;
ala kuitenkaan vielä nysväämään ja soheltamaan
ruåtsien sivakoilla näillä pakkasilla,
vaikka kieltämättä jo kytee sielussa.

Niin lähellä on pirtin nurkkaa jo
pienenpieniä siroja sorkan jälkiä -,
ovat nähtävästi porojen kera symbioosissa.

Kulkeminen helpompaa puolimetrisessä lumessa,
kiekeröistä kätevämpi hamuta varvikkoa
ja mitä kaikkea muuta hyötyä lieneekään
tuosta tilapäisestä yhteisöllisyydestä.

Mutta arkoja ovat, häilyviä aaveita,
ei varjoakaan - edes pahimmassa vahingossakaan -,
ole vilahtanut,
vaikka kuin on tullut sihtailtua viteliköiden siimeksiin;
jälkiä kyllä yhä tihenevissä määrin siellä ja täällä.

Tuon otuksen takia se sivakointi kiinnostaa nyt,
ei siksi että siihen mitään varsinaista kiimaa olisi;
lähteä muka ihan vain joutavuuttaan suihkimaan.

Ajatukset otoksista - tuosta kaunista eläimestä -,
viehättävät, kutittavat mieltä,
luovat mielenkuvia arktisen hysterian eksotiikasta. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne