ELÄ!

ELÄ!

Aivan selvä kevään ensi enne - väitän,
vaikka rietas tuppura keli;
wanhan surmaa suuntäydeltä vaakasuorassa.

Hyytävä vinkka - oikea ärmätti,
vissiin suoraan Pohjan akan haarojen välistä,
riuhtoo puita,
mutta, mutta ja mutta,
silti tintti iski silmää.

Se on varma ele,
harmoonit sen suonissa ovat vikkelöityneet;
on varmaan saanut osuman
auringon säteestä näkimeensä.

Eipä sitä muuta tarvitse;
valo - etenkin aurinkoisen -,
on selvä käsky:
Elä!
Ja lisäänny!

Kahta puhetta tarvita - siitä vaan ranttaliksi,
ainakin tiun verran mimmejä
näkyy olevan verannan orrella pyntteissä;
ti-ti-tyy.

Ka ti-ti-pä hyvinnii tyy! 

Oh-show-tah hoi-ne-ne