SiELUN AARiA

SiELUN AARiA

Vaaran päällä - ei nyt niin hirmu korkealla,
muutaman kymmentä metriä ylempänä;
verrattuna alavaan topokseen.

Se piisaa - hiljaisuuteen pysähtynyt -,
kaarelle taipunut huikaiseva sielun aaria;
lumen kuorruttama pastellimaisema.

Hyvällä sydämellä puissa luulee erottavansa tykkyä
tai sitten on vain tuores nattura takertunut
kynsin hampain huuruiseen oksistoon.

Väkevimmät mäenpäällispetäjät hunnuissaan;
seista johottavat ankaran vakaina -
ilmeenkään värähtämättä -,
taakkaansa nöyrinä kantaen.

Lunta haukkova koiru.
Kauriin sorkan jäljet.
Lounatuulen tuoksu.

Aivan kuin puhallus vahvistuisi
ja nuo mäntyjä herkemmät -
taivasta kohti kurottuvat terävät lehtipuusäipät,
vapisevat sen otteessa varistaen.

Ne jotka eivät ole taipuneet kuormasta. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

RUNO

RUNO

Haurastuu kirjokannen tummansininen syli,
huomen vaurastuu aamu aamulta vöyrimmäksi,
yö nöyremmäksi käy;
hiipuessaan aikaan.

Pian sarastaa,
puuntaa pilvet jo paltehillaan,
sulaa kultainen viiru piirien väliin,
piirtyy näkimiin tunturien lahea suonna.

Haileat soilet liukuvat ehtyvien runojen tapaan,
lipuvat ruson takaiseen sineen;
loppusointua vailla valmis uusi päivä,
ei häivääkään yön tummasta syleilystä.

Arktisen hysterian hereä laulu,
wemmelsäären nuotittama hankitaulu
vitelikköjen siimeksissä poukkoilevine oikkuineen
riekkojen polkemilla viivastoilla.

Se on yksinkertaisen kauneuden taika,
mystisen Ultima Thulen kiihottava riitti;
riettaita eetoksia saattelee entoon
valkoinen äänettömyys rapsauksien hiljaisuudessa.

Sielu veisaa
kun lauhtuvan hengetön pyyhkäisy osuu haistimeen. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KOPARAT

KOPARAT

Puhtaus leviää jängän reunalta ikuisuuteen,
hiljaisuus on myötä - suutelee ahavaa,
vain jäähtyvä pörpötin naksaa.

Koiru jolkuttaa jälkijunassa,
läähätys kuuluu,
käpälien narskunta telan möyhimässä.

Voi tätä elämisen laatua - eipä ole hääviä;
oneat kiviseinät puuttuvat,
samoin hurina, hälinä sekä älämölö,
loskasta ja sohjosta tässä ei osaa edes unelmoida.

Taivaan rannassa liihottaa musta pilkku,
kaarne siellä ehättää arktisen hysteria yli,
kronkuttaa kavereilleen:
"Tokka on täällä.
Mennäänkö paskoja popsimaan,
alkaa jo hiukomaan?"

Joitakin siiveniskuja myöhemmin
valuu pikku parttio jängän kynnykseltä,
järjestäytyy jäälle,
ja käy toinen toistaan juovoen nulkkaamaan.

Koparat naksuvat;
pakkasen valtakunnassa kaikki hyvin. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SiSU

SiSU

Tamminen on ehtymässä,
kaikki kaamoksen nujertamiseksi tehty;
ratkaisu tilapäinen - tietty.

Paukkupakkanen kirkastanut taivaankannen,
aurinko näkyy vaarojen takaa;
pilkistää silmään, jos osuu olemaan oikeaan paikkaan.

Lumi on huulilla,
puuttuvat sateet ripisevät lippaan,
kisaavat sijasta puhtaaksi kolatulta rantteelta.

Elämä,
tuo sietämättömän ihana janon lähde ja syy,
vihdoinkin normalisoitumassa;
sielun sopukoita raastanut köhä talttumassa,
hiipumassa juhlan mukaan ry'ittäväksi virkayskäksi.

Kyllästyi saatana
kun lääkettä ja hyysäystä ei kuulunutkaan,
nöyrtyi läpeensä wittumaisen ukonkäppyrän
suomilaiseen sisuun.

Raaka peli - ei mitään litkuja ja tököttejä,
hampaat vaan kirskuen yhteen,
vaikka molemmat alaleuan muinaisjäänteitä;
periksiantaminen ei tule kyseeseen. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TAAViTTi - LiNKOMiES

TAAViTTi - LiNKOMiES

Tuuli puistelee puita,
tuprakkaa luvassa,
rapsakassa kelissä varissut pakkaslumi on hereää,
pöllyää puuskan oikkujen mukaan.

Manauksia,
sadattelua - kyllä se tälle talvelle piisaisi;
jokahista päiväasukappaletta ylle kiskottaessa.

Parempi ihminen - sivustaseuraaja -,
saattaisi käsittää mokoman seremonian luotteiksi,
luokittelisi riiteiksi
ja äityisi suojelemaan suojeltavalta kysymättä.

Niinhän siinä useimmiten käy,
on käynyt iät ja ajat,
eikä mitään ole opittu:
Heikompi aines voi omassa kinkerpiirissään hyvin,
sitten parempi lajitoveri ottaa hoivaan;
eikä aikaakaan kun heikompi aines voi huonommin
ja parempi entistäkin paremmin.

Nyt on puettu - ähkiminen loppu,
tällätty kiirestä kantapäähän,
kurpposet puuttuu enää - eivät tee tenää,
kiskottava ne ketaroihin vain -
sitten sinkoomaan lingolla. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KiUSAUS

KiUSAUS

Vaaran päällys on koristeltu juhlaan,
pitäisi vaan keksiä juhlakalu - olisiko selkosen valo;
jängistä pursuva hohto
tai muu kevään ensiaistimus.

Vekotin pörpöttää tyhjäkäynnillä,
tykyn kaltainen kuorrutus imee äänen niin,
että vain tärinän tuntee.

Nappi alas,
pehmeä hiljaisuus kietoo syliinsä,
oikukas humeetti pyytää sulkemaan näkimet
kuullakseen paremmin äänettömyyden otteen.

Kiusaus käy ylivoimaiseksi,
möläytys purkautuu suusta;
kaiku on lomalla.

Rykiminen, köhiminen, älähtely;
kaikki imeytyy ympäröivään atmosfääriin
ja jää sen sisään kiertämään.
Ei auta hirvennahkaisen lentäjänlakin poistaminen,
ei höristely paljain päin.

Vastamäkeen rynninyt koiru haukkoo lunta,
on kiinnostuvinaan kauriin jäljistä
ja ei ole. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ALTTARi

ALTTARi

Yön syli herpaantuu - menettää otettaan,
kultainen viiru väkevöityy maanpiirin ylle;
liukuvärjäyksen suvereeni mestari on herännyt.
Aloittelijat älkööt vaivautuko!

Lieskat värjäävät kannen,
värin leikki saa sielun tuntemaan värinää;
jotain viestiä siinä on,
mutta yksinkertaisuus ei salli vertailla tulkintoja.

Se vain näyttää kauniilta.
Ja houkuttelevalta.
Ja koukuttavalta.

Elämän lämpöiset värit;
sekö saa ihmislapsen toistamaan niitä nuotioissaan -
savulta tuoksuvissa nuotiounelmissaan?

Tuli on kuin alttari - viestinvälittäjä -,
ainoa varteenotettava keino,
konsti yhteyteen oman muinaisuutensa kanssa.

Se on paluutie takaisin kulttuuriin,
viimeinen irtioton mahdollisuus
iljettävän sivistyksen löyhkäävistä kynsistä.

Tee tuli ja pelasta itsesi. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KOHTALOTOVERiT

KOHTALOTOVERiT

Päivät kuluvat puhki,
valo saa yhä vankempaa sijaa elämässä;
maisema piirtyy aurinkoa seuraten,
ihmieläintä tarvitaan korkeintaan havainnoimaan,
mutta ilmankin pärjätään.

Ultima Thulen kauneus puskee läpi,
maailman laidalle on matkaa jokunen hassu tunti,
värit värisyttävät.

Mäen alla lääpästyttää - suu maistuu suovakselle,
kohtalotoverit kohtaavat,
sivakoiden kärjet pilkistävät kinoksesta,
iskevät silmää kuin nännit kylpytakin povesta.

Hytkytyttää kun veres latututtu ilmeilee,
musta myrskyn merkki poutiintumassa,
karvareuhka elottomana nietoksen päällä.

Väkisinkin sen kourat irtoavat porkista,
jostain sielun takaa murtautuu hymy,
tunkee suipistuneiden huulien ohi,
kiskoo suupieliä.

Viimeinen hikitippa solahtaa sillä otsalta haistimelle,
vierii ahavaa pitkin leuankärjelle
ja loikkaa hiirenpillusta ponkaisten maahan. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SiLENTiUM

SiLENTiUM

Yhä vaan tämä hiljaisuus koskettaa;
kuluneiden vuosien jälkeenkin
kun tuuli on nielaissut itsensä
ja jäljellä on vain valo ja kuva,
sieluun tallentamista vailla.

Kultaisten korsien valkokuorrutteinen
joukkotörröttäminen sineä vasten,
jo pelkkä näkeminen vavisuttaa riipaisten;
pehmeiden pastellien sijalla
metalliin kalskahtavia viileitä sävyjä.

Huurun voi mielikuvitella moneen muotoon
tuulen huilatessa pysähtyneessä tilassa;
pisaroina syksyisen pastellin päällä,
kiteinä paukkupakkasten jälkeen kovassa hauraassa.

Liikkumaton maailma parilla poikkeuksella;
ajatukset huilaavat,
pystysuora savu poraa reikää taivaankanteen.
Mykkänä - tyyten vaiti -,
eikä kukaan pysähdy ihmettelemään sitä.

Harvakseltaan varisevat hiutaleet -
nuo haihattelevien höpöajatusten tähteet -,
kihisevät sisartaan hipaistessaan,
mutta sitä ei koskaan lasketa ääneksi. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

AAVEiTA

AAVEiTA

Tämä on nyt sitten tässä;
ala kuitenkaan vielä nysväämään ja soheltamaan
ruåtsien sivakoilla näillä pakkasilla,
vaikka kieltämättä jo kytee sielussa.

Niin lähellä on pirtin nurkkaa jo
pienenpieniä siroja sorkan jälkiä -,
ovat nähtävästi porojen kera symbioosissa.

Kulkeminen helpompaa puolimetrisessä lumessa,
kiekeröistä kätevämpi hamuta varvikkoa
ja mitä kaikkea muuta hyötyä lieneekään
tuosta tilapäisestä yhteisöllisyydestä.

Mutta arkoja ovat, häilyviä aaveita,
ei varjoakaan - edes pahimmassa vahingossakaan -,
ole vilahtanut,
vaikka kuin on tullut sihtailtua viteliköiden siimeksiin;
jälkiä kyllä yhä tihenevissä määrin siellä ja täällä.

Tuon otuksen takia se sivakointi kiinnostaa nyt,
ei siksi että siihen mitään varsinaista kiimaa olisi;
lähteä muka ihan vain joutavuuttaan suihkimaan.

Ajatukset otoksista - tuosta kaunista eläimestä -,
viehättävät, kutittavat mieltä,
luovat mielenkuvia arktisen hysterian eksotiikasta. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LUMiTANSSi

LUMiTANSSi

Leikkisiä hiutaleita tippuu omin nokkinensa;
yrittävät riekkumalla kieppumalla pitkittää
vapaan putouksen hurmaa
ennen äkkipysähdystä mantuun.

Hempeä pyry - ilman myräkkää,
tuuli on poissa,
mököttää kai siististi viikattuna
jossain Pohjan akan helmoissa pilven reunaa vartoen.

Esirippu vetäytyy,
kajo kuikuilee metsän reunan takaa,
tarkistaa ja varmistaa että auringon on tilaa nousta.

Huomenen ensimmäiset raittiit henkäykset
palautuvat höyrypilvenä pihan hiljaisuuteen,
varisevat hopeisina kiteinä pakkasen syliin,
noin vain - ilman aikojaan.

Porstuan rappu - tuttu paikka -,
enemmän kuin kotoisa luomisen paikka.
Ja huomisen.

Luomisen voi aloittaa ajatuksista,
tai jos se tuntuu kovin työläältä,
niin sitten lumesta.
Molempiin tarkoituksiin on värkit. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ROMOSKA

ROMOSKA

Alkaa hellittää - ei huikea hirmu pakkanen,
vaan tämä perkeleellinen sika-lehmä-lintu-lentsu;
yritti pahkeinen nujertaa sängyn pohjalle taannoin,
vaan ei tullut mitattua kuumetta,
niin eipä tarvinnut mennä.

Horkatuksesta selviää hengissä untuvatakilla,
nutukkailla ja toppashousuilla;
jälkitautina sitten saa
siihen mennessä kertyneet synnit
ynnä riettaan elämän anteeksi samaan syssyyn.

Arktisen hysterian karaisema raato on
onneksi kova hanttiin panemaan,
taipuu kyllä kuostomaisesti,
muttei katkea kuin sahalla.

Kuukauden päivät näkyy kestävän romoska
meikäläisen päivittämättömällä immuniteetilla,
sitten sen on herettävä
kun kynnet lipiää ahavanahassa;
ei tässä mihinkään puulootaan vielä ole hoppu.

Jahka tästä lentsusta pian selviän itselliseksi,
on kai käynnistettävä pikaisesti tilaus yläkertaan
lisäreseptoreista - niistä Tollin kaltaisista;
on tämä liki neljän viikon köhä niin vittumainen. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TOPATTU PÖKKELÖ

TOPATTU PÖKKELÖ

Näissä paukkupakkasissa on kovin jotain sellaista
joka ei näy päällekäsin - eikä juuri ennalta.
Ylivoimaa, ehdotonta ylivoimaa.

Tovin saa sen sisässä hääriä, itseään asuihin kääriä
ja hykerrellä aatteilla erinomaisuudestaan;
siitä kuinka selviää sankarina
tässä ankarassa arktisessa hysteriassa.

Vaan kyllä se sitten selviää - väistämättä;
on ensin aikansa vehdannut sopivinta ylle pantavaa,
koettanut ja sovitellut,
hikeen asti.

Kun ei saisi olla juntillinen - arkisävyinen,
eikä topattu pökkelö,
mutta - toisaalta ei saisi palella ulkoilmastossa.

Kiikkustuoliin vaivuttuaan sitä aika sypäkkään äkkää,
jos sitten on kuitenkin ulos mentävä,
että eipä se Konsta väärässä ollutkaan;
ihmisellä on maailmassa kusiaisen valtuudet.

Paukkupakkaseenkin on mentävä nöyränä,
luonnon ehdoilla -
muutoin ylettömästä tinkimisestä saattaa seurata
ihan tavallinen hyinen kuolema. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TASAiSTA

TASAiSTA

Vaihtelee,
pakkasen onni,
tai mikä lieneekin,
pykälän verran alle tai ylle;
muuten on tasaista tammipakkasta.
Ikään, rotuun, lajiin tai sukupuoleen katsomatta.

Kaupan päälle vielä huurun kuorruttamat pihapuut,
vain mustat linnut puuttuvat;
kaikkea ei voi saada edes paratiisiin.

Täytyykin pirauttaa Pyssykylän "metänmiehelle",
joskos olisi lainata ryssän helvetistä pari teertä;
laittaisi Eskeliseen.

Huitoisin ne tuossa kohdalla kuskilta pois,
juoksuttaisin köökin puolelle sulamaan
ja wanhaan tapaan höyhennettäväksi.

Kipenellä sianpoikasen kylkeä rikastetun teeripaistin,
puu-uunissa haudutetun,
laittaisin rakkaalle saherain tuppipuikuloiden kera
hyvänlaiset luotteet ääneen lukien jos...
Sellainen eines vie järjen muassaan.

Vaan mistä sen tietää niistä mustista linnuista,
suostuvatko Ultima Thuleen tulemaan? 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SELLiSTi

SELLiSTi

Tuli eilen ummenkulkijalla rytyytettyä
vaaran päälle maailmaa katsomaan - pienen vaaran.
koska kyseessä oli pieni maailma - niin pieni,
ettei siellä myydä edes isoja tuoppeja janoisille,
isoja kun siinä maailmassa ei mahdu litkimään.

Mutta aikansa pientäkin sihtailtuaan,
sitä mieluusti laittaa pienehköt periaatekynsitulet,
sillä Hookoon pätkiksi naamioidut eväsleivät
ovat koko ajan oleilleet povitaskun lämpimässä,
sydäntä lähellä.

Pätkät maistuvat - tulen lämpö vaikuttaa,
maailma tasapaksua, harmaata, unettavaa
ja sanalla sanoen niin mielikuvituksetonta,
että saa heittäytymään pailakan päälle rönölleen.

Siitä poron taljalta käsin piipahdus Höyhensaarella
julkeasti keskellä päivää,
kenenkään toisen tuskaa tuntematta.

Kuinka väkevää onkaan unikuvien riettaus;
nähdä jossain unen-valveen rajatilassa
sellisti kellistämässä haarasoipiotaan lumeen,
lähättäytymässä päälle ja tekemässä tepposensa.

Miten virkistävää siitä onkaan nousta laskeutumaan. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SUOSTUMUS

SUOSTUMUS

Asetella eetoksensa taivaankaarelle;
siinä on jotain kevytmielistä mielipuolista;
rietastakin - nyrpistäisi joku pinnakireä,
mutta entoon saattamiseksi sitä tekee kaikkensa -,
ainakin yrittää.

Yltiöpäisen haihattelun kyllästämä sielu kyllä suostuu,
sillä on niin kovat pohjat nykyisen haltijansa
huithapelista elämästä.

Kyseenalaistamatta heittäytyy se siivilleen,
ryhtyy eteenpäin lentoon;
hyvästi lahoavien nahkatornien luvattu maa!

Taivaanpiirillä liihotellen näkee paremmin;
jos on itsetunto tulkita tammikuun viidestoista
ensimmäisen kevätpäivän oraaksi
parin kympin pakkasessa tanssivien hiutaleiden kera,
mahdoton käy mahdolliseksi.

Sama ankaran väkevä mielenvoima
kyllä sallii tuta silloin nuo hupsut leijuvat natturat,
kevään hupsuna ensimärkäräntänä.

Purkuna joka valuu taivaan yli kumpuilevista pilvistä
mystisten seminaalivesikkeleiden läpi
tehden siitä pehmeää ja takertuvaa. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ELÄ!

ELÄ!

Aivan selvä kevään ensi enne - väitän,
vaikka rietas tuppura keli;
wanhan surmaa suuntäydeltä vaakasuorassa.

Hyytävä vinkka - oikea ärmätti,
vissiin suoraan Pohjan akan haarojen välistä,
riuhtoo puita,
mutta, mutta ja mutta,
silti tintti iski silmää.

Se on varma ele,
harmoonit sen suonissa ovat vikkelöityneet;
on varmaan saanut osuman
auringon säteestä näkimeensä.

Eipä sitä muuta tarvitse;
valo - etenkin aurinkoisen -,
on selvä käsky:
Elä!
Ja lisäänny!

Kahta puhetta tarvita - siitä vaan ranttaliksi,
ainakin tiun verran mimmejä
näkyy olevan verannan orrella pyntteissä;
ti-ti-tyy.

Ka ti-ti-pä hyvinnii tyy! 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

HALU JA TAHTO

HALU JA TAHTO

Menee luihin ja ytimiin,
sen sanotaan olevan tuuli joka puhaltaa pirullisesti;
tarkemmin sanottuna Pohjan akka.

Käyttäytyy muka ensalkuun ystävällisesti,
raikkaasti - siltä ainakin tuntuu
kun on koko päivän säästellyt ulostumista
ja päästää vihdoin päänsä tuulettumaan.

Jo porstuan rappusilla tuo peijjooni
etsiytyy huolimattomasti puettujen asujen
repsottavista aukoista sisäolennoksi.

Keksii samantien herkimmät alueet,
käy niitä riipimään;
kuin kuiva liitu - kriiiiiiik - nahkeaa taulua.

Ole siinä sitten jumalisesti;
Louhi käy kimppuun kaikin konstein,
halu ja tahto olisi mennä,
mutta kun jo pelkkä seisominen niin,
etteivät kylmät vaatteet kosketa ihoa - on vaikeaa.

Zinnillä - se on sukua zenille,
sillä kuitenkin mennään sen verta,
että postikaupasta onnistuu käydä hakemassa
tilkka alkujaan ihka wiipurlaista virvoitusjuomaa. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KOHOKAS

KOHOKAS

Tässä sitä ähöstellään nyt yötöntä yötä odotellen,
ei sitä ihminen itsestään minnekään pääse,
yhden kun saa humeetissa valmiiksi,
ei kun uutta vartoomaan.

Ikuista odotusta,
vartoomista ja odotusta;
miten tämä niin vakavaa voi olla?

Sitten kun ei muuta enää keksi,
tai siis kun kaikki odotettavissa on jo keksitty,
ainakin kertaalleen,
sitä alkaa vartoomaan jotain odottamatonta.

Tulee niiden vuoro,
joita ei ole äkännyt odottaa,
ikään kuin ne olisivat jossain syrjemmällä;
puolestaan odottamassa
kuni niille suodaan mahdollisuus.

En ala,
ulkosalla vaikuttaa olevan hyvinkin
kolmen kympin viileemmällä puolen.

Siirryn takaisin wällyn huomaan odottamaan,
valkoinen reisi pilkistää;
lempi on kohokas  - ei vanukas. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

HERRAMME MUURAHAiSiA

HERRAMME MUURAHAiSiA

Tänään valon, varjon sekä sielun päivänä,
sikäli mikäli luonto sattuu pakkas-usvaltaan suomaan,
näkee oikeaan paikkaan
ja oikeaan aikaan osannut taivaantuijottelija
kultaisen kurran lipuvan taivaanpiiriä myöten.

Hotkaisee kuin huomaamattaan sisäänsä
haihattelureissulta palaavan sielun,
SÄP-sähtää himpun verran varjojen imestymistä.

Tyyntyy lopulta tyytyväisyyteensä hyvin,
päätyen Herramme tuiki tavalliseksi muurahaiseksi
muurahaisten joukkoon.

Tuo kaikki edellä oli jos ja kun,
mutta "Soon korkeemman käres" sittenkin;
pilvelonka voi ujuttautua
juuri ratkaisevalla siunaamalla vielä eteen,
eikä kultaisesta jää kuin suonna näkimille.

Minkäs teet - Ingen vinst - uusi arpa!
Uuteen paikkaan ei ennätä kuin Teräsmies
ja niitä lienee enää harvassa - onko ollenkaan;
laitimmaiset pantiin elakkeelle jo seitkyluvulla.

Ummenkulkijalla ei ennätä,
ei vaikka lukisi luotteet jokaiselle kaksitahdille. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

JUTAUTUKSiA

JUTAUTUKSiA

Tasaisen paksuja meheviä tammipakkasia,
toinen toistaan upeampia sarastuksia;
kilvoittelemassa huomiosta
sijoilleen juuttuneen hiljaisuuden yllä
arktisessa hysteriassa.

Sydäntalven pyhäaamun rauha jok'ikinen päivä,
enempää ei tavallinen maanmatonen rohki pyytää,
osaisiko haaveillakaan.

Saattaapa kuulimeen osua
mystiseen kaapuunsa kietoneen hiljaisuuden keskeltä
ihan wanhan hyvän ajan iukahdus metsästä
kun solukko siellä räjähtää halki jään voimasta.

Ripse, rapse ja kapse
ovat äänettömyyttä vahvistavia poikkeuksia;
eivät suinkaan häiriöitä.

Eikä harvinainen ole vieläkään talon nurkan paukaus,
sen sijautuessa syvemmälle tunkeutuvan kirsin kera
hyviin väleihin.

Ovat semmosia jutautuksia,
että tuntuvat munaskuita myöten;
saattaisipa joku hätäpäinen ja säikky ulkomaanelävä
niitä maanjäristyksiksi epäillä. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TUPRAKKA OHi

TUPRAKKA OHi

Nämä viime päivien pakkaspyryt tavoittavat lapsen,
toki nyt jo wanhaan ryppyiseen nahkapussiin
kasattuine luineen - mutta että kuitenkin.

Nääs tuulen leyhähdyksissä kieppuvat hiutaleet
tanssivat yhä samaten - kiehtovan koskettavasti,
kuin ammoin,
hyvän matkaa yli puolen vuosisadan.

Siirtävät sielun aikaan jolloin lumi oli lunta,
kinoksia johon piipi sai aikaan pienen soman reiän,
nietokset jättiläisen korkuisia
ja palteet sellaisia,
ettei niistä sen aikaisilla kotteroilla läpi syyhkäisty.

Utukkaisten tanssi kävi silloinkin kuin leikki,
hullaannutti meidät lapset sekä naapurin pennut
juoksemaan hälisten sekopäisiä piruetteja rantteella,
kieli pitkällä.

Höytyväisten metsästys oli iloista arktista wimmaa
se voitti joka osasi parhaiden valehdella,
eihän kukaan onnistunut todistetta säilyttämään.

Ajat ovat muuttuneet, lumi on haitaksi useimmille,
onnellisia ovat vain ummenkulkijan omistajat
ja sivakoinnin harrastajat. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

HUNNiNGOLLA

HUNNiNGOLLA

Hajamielisiä lumen sekaisia pihatöitä,
niissä tuoksinoissa puuhastellessaan äkkää äkin,
että poteekin ilmastoinninmuutospuutostautia.

Nääs eipä vaan ole yksikään ilmastoinninmuutos
keksinyt vielä nyhtölunta;
sellaista syymäiseksi hiertynyttä
joka häviää rantteelta pelkällä kuumalla katseella.

Sellaista tarvittaisiin nyt;
tunnostaa kuin tässä olisi wanha mies hunningolla,
lihan himo vaivaa alvariinsa lumitöissä.

Ei lauhdu,
vaikka jo aikaa sitten on tehty hakemus
Täyspäisten toimeenpanevalle komitealle
suolalihan määrittelemisestä salaatiksi.
Ja saatu - toimii oivallisesti.

Silti tulta vaan tekisi mieli,
sen myötä riettaita tuoksuja,
epäsiveitä haureellisia ajatuksia liekeistä
voitelemassa tulisilla suudelmillaan
intohimosta kirkuvan Huilun tuhdin kylkiä.

Ja sitten lopuksi sataisi luntalunta,
sitä ilmanpyörteissä tanssivaa kevyttä natturaa. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

HOPEAHiTUJA

HOPEAHiTUJA

Päivä kurkistelee metsän reunan yli,
hoo-hetkeen on muutama päivä;
varjot palaavat,
sielut asettuvat omille paikoilleen ihmisten sisään.

Hopulla alkavat elämän valoisammat puolet
saada enenevää huomiota;
apeat ja kapeat,
oneaan tolaan johtavat asiat yhdentyvät
kiihtyvällä vauhdilla yötä kohti siirtyvään hämärään.

Tammipakkaset rantteella,
keekoilla toppatamineissa eeskahtaalle narskuttaen,
muka jotain tekevinään
kun samaan aikaan paukkupakkasen kuorruttamat
pihapuut varistavat hopeista tingeli-tangeliaan
pasteerausta harrastavien niskaan.

Ja haistinten kärkiin;
ja sellaisella arktisella intensiteetillä,
että perkeleellinen PÄRSKÄHDYS syntyy oitis,
samoin tein,
kuni hopeahitu ehättää hipaista nokkaa.

Sitä tavallinen ihminen varoo tuolloin huolella
tillistelemästä auringon suuntaan,
ellei sitten ole umpihölmö. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MAMOiLUA

MAMOiLUA

Ei tässä nyt vielä mitiä hätiä,
vaikka kolmenkymmenenviiden kylmemmällä puolen
on jököttänyt pian täyden vuorokauden.

Suunnitelmat hieman entraavat,
mutta niinhän ne vesisuvellakin useasti
ja lumimyräköissä sitäkin alttiimmin.

Pakkanen on pakkanen vaikka voissa paistaisi,
ei auttanut ehtoolla uunin hehkutus,
hallituksen virallinen ulkomittari vakuuttaa
ulkona olevan nyt kolmekymmentäyhdeksän ja risat.

En ole katkera mutta kuitenkin;
Oimjakon edelleen killuu pakkasunelman keulilla.

Taitaa jäädä nelikymppinen haaveeksi
ja vaalilupaukseksi.
Paljonkohan opposiittiö tohtisi luvata - sitä täytyy
aamummalla kysäistä komunisti-toveriltani,
joka sattumoisin sattuu juuri istumaan
Pakkasten toimeenpanevan komitean johtopallilla.

Mihin tässä enää voi luottaa
kun Naruska, Pokka ja Pyssykyläkin mamoilee?
Oma pakkanen paras pakkanen
vaikka vettä sataisi. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne