maanantai 8. helmikuuta 2010
ULURU JA DUOTTARSiLLAN
ULURU JA DUOTTARSiLLAN"Yksinkertainen on kaunista" on mielilauseitani, samoin "pieni on kaunista". Joidenkin mielestä "suuri on kaunista" tai ainakin jotakin mahtavaa, mahtipontista, upeaa tms. Ja saa ollakin, mitäpä noista nyt kiistelemään ja hampaita kiristämään. Sopiihan kosmokseen kaikenlaisia monenlaisia erimieliä.
Joskus kun uteliaisuuttaan innostuu tarkastelemaan yksityiskohtia, huomaa kuinka suurinkin loppujen lopuksi useimmiten koostuu pienistä yksityiskohdista, vaikkapa esimerkiksi maailman suurin huviristeilijä Oasis of the Seas, joka valmistui taannoin STX Europen Turkkusen telakalta.
Sen sijaan suuri ja kaunis kokonaisuus on aboriginaalien Pitjantjatjara-kansan pyhä paikka Uluru. Se tunnettiin aiemmin nimellä aiemmin Ayers Rock. Se on jättimäinen kivimuodostuma Australiassa.
Nimi on aboriginaalien kieltä (Uluru) ja tarkoittaa "kohtaamispaikkaa". Monet sen muodot, lähteet ja kalliomaalaukset kertovat myyttisestä uniajasta.
Ulurua pidettiin aiemmin virheellisesti maailman suurimpana kivenä. Se on kuitenkin uusimpien tutkimusten mukaan vain osa paljon suurempaa, enimmäkseen maanalaista kalliota. Siis kallionpahka, -selkä, jonka korkeus on ympäröivän tasangon pinnasta n. 350 metriä ja ympärysmittaakin on lemmolle kertynyt kahdeksisen kilometriä.
Uluru vaihtaa väriään valaistuksen muuttuessa vuorokauden- ja vuodenajan mukaan. Varsinkin auringonlaskun aikaan se hehkuu erityisen punaisena.
Ulurusta siis voisi sanoa että "suuri on kaunista".
~~~~~~~~~~~~
Utsjoella on alkuperäiskansalla (saamelaiset) kolme pyhää vuorta, -tunturia: Karigasniemen Ailigas, Nuvvus Ailigas ja Utsjoen Ailigas. Joku kesä sitten olin menossa ensin mainitulle Ailiggaalle. Omat penikat olivat menneet sinne jo edeltä, tarkoituksenamme oli kavuta huipulle. Itse jäin vielä puuhastelemaan jotakin wankkuriin ja kun vasta kun sain hommani tehtyä, pakkasin vermeet koslaan ja läksin samaan suuntaan.
Koska kuljetan kameraa alvariinsa mukana, niin myös tarkkailen tienposkia tiiviimmin kuin ehkä pitäisikään. Joskus harvoin se kannattaa mutta useimmiten pysähtyminen on vaarallista paikan- ja liikenteen suhteen tai muuten vaan kehtuuttaa.
Varmaankin ne "parhaat kuvat" on jäänyt ottamatta pääosin laiskuuden takia. Siksi että en ole viitsinyt nähdä vaivaa peruttaa tai olen jostakin muusta keksinyt jonkun oiwallisen tekosyyn.
Sellainen on iniminen.
No nyt, sillä kertaa, olin mukamas jollain hopulla menossa sinne tunturiin. Annas olla, hieman ennen Sulaojan ja Kevon reitin parkkipaikkaa huomasin apumiehen puolella penkassa oudon retliinin värisen läntin. Heti perään useammankin.
Tällä kertaa vilkaisin perspeiliin ja jarrutin samassa jo kiivaasti. Liruutin ja koukkasin sen verran raviin että se oli turvallista. Tie on suora sillä kohtaa.
Sitten kaapaisin kamerani ja läksin harppomaan ojanpohjaa tulosuuntaan.
Oikein olin nähnyt. Raviojan ahteella oli kymmenkunta retliiniä kasvustolänttiä aina ämpärin kokoisesta parin neliön kokoiseen saakka. Upea näky kellertävässä hiekassa jossa myös jäkälää ja sianpuolukan tummanharmaan-vihreähköä varvikkoa.
~~~~~~~~~~~~
Kyllä sitä iniminen nöyrtyy, varsinkin meikäläisen oloinen huononäköinen, jonka pitää pientä ja kaunista nähdäkseen vaihtaa lasit ja vielä kykistyä kontalleen maahan pyllimään perä taivasta ja tiellä säädyllisesti kulkevia kohden että näkisi mistä kaikesta se ihanuus oikein muodostuu.
Siihen väliin on vielä vastattava puhelimeen ja selitettävä mistä johtuu viivytys.
Kyseessä oli peräti harvinainen Tunturikohokki-, Duottarsillan- (Silene acaulis) kasvusto. Harvinainen siksi että paikka oli "väärä", kuten selvisi jälkikäteen. Tämä laji viihtyy tutkimusten mukaan kalkkipitoisilla mailla ja tuntureilla.
Ja niitä kun on Suomen olosuhtessa pääosin käsivarren seutuvilla.
Nooh - kuitenkin kuvasin sitä edestä ja takaa, yltä ja päältä ja kaikilta sivulta. Kun sitten näytöllä tutkailin kuvia huomasin että kasvusto koostui minimaalisen pienistä upeista kukista ja niistä siis tuo otsikkokuvannäytekin. Otsikkokuvan kukka on luonnollisessa koossaan noin 3-4 mm halkaisijaltaan.
~~~~~~~~~~~~
Monen monta kertaa sama asia on tullut eteen luonnon pienen pieniä yksityiskohtia makrolla kuvatessa.
"Pieni on kaunista", usein ei kuitenkaan kovin yksinkertaista ja pelkistettyä vaan on tarkemmin katsottaessa hyvinkin monimutkaista rakennetta.
Ja niin miniatyyrikoossa että se useimmilta tätä hetkeä elävältä hätähousulta ja kiiruussa juoksevilta jää wuorenvarmasti näkemättä, ellei joku heidän puolestaan ota ja kykisty niitä kuvaamaan ja esille tuomaan.
Elämä on.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
LASKEN PiTKÄLLÄ MATiKALLA
LASKEN PiTKÄLLÄ MATiKALLA
Luulin jo tulleeni perille vaikka edessä
on vielä kahden sadan peninkulman matka kaukaisuuteen.
Kaikki näyttää vain läheltä katsoen niin erilaiselta
kuin tunturin laelta.
Asumatonta selkosta silmänkantamattomiin,
rannattomia aavoja
ja kun kantama loppuu,
alkaa taivaanpiiri joka leviää kahtaalle sfääreihin,
molemmille sivuille jo ilman päätä kääntämättäkin;
määrättömien valovuosien verran.
Pysähdyn huohottaen heittämään vettä.
Itsestä pitäen lasken pitkällä matikalla että
kaksituhattaviisisataa neliökilometriä autiota.
Tonttipulaa ei missään.
Ei savua, ei lumista kattoa, valon pilkahdusta,
vain suuri elo vaeltamassa tunturin kallaassa.
Maankaupustelijat eivät viihdy täällä.
Kun pujotan sivakat ja lähden lykkimään,
poron kuseman viereen jää oman veteni reikä lumeen,
tuiskuttaa sen verran että huomenna sitä ei enää ole.
Päätän tulla joku päivä uudelleen tekemään
uuden jäljen jos minulla riittää vettä.
Luulin jo tulleeni perille vaikka edessä
on vielä kahden sadan peninkulman matka kaukaisuuteen.
Kaikki näyttää vain läheltä katsoen niin erilaiselta
kuin tunturin laelta.
Asumatonta selkosta silmänkantamattomiin,
rannattomia aavoja
ja kun kantama loppuu,
alkaa taivaanpiiri joka leviää kahtaalle sfääreihin,
molemmille sivuille jo ilman päätä kääntämättäkin;
määrättömien valovuosien verran.
Pysähdyn huohottaen heittämään vettä.
Itsestä pitäen lasken pitkällä matikalla että
kaksituhattaviisisataa neliökilometriä autiota.
Tonttipulaa ei missään.
Ei savua, ei lumista kattoa, valon pilkahdusta,
vain suuri elo vaeltamassa tunturin kallaassa.
Maankaupustelijat eivät viihdy täällä.
Kun pujotan sivakat ja lähden lykkimään,
poron kuseman viereen jää oman veteni reikä lumeen,
tuiskuttaa sen verran että huomenna sitä ei enää ole.
Päätän tulla joku päivä uudelleen tekemään
uuden jäljen jos minulla riittää vettä.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
lauantai 6. helmikuuta 2010
A-Q-U-L-U-K
A-Q-U-L-U-K
Lempeät puuskat sivelevät kasvoja,
hivelevät sielun janoista juurakkoa.
Huojuttavat äksyinä eeskahtaalle - sekaisin,
ihastuksesta värisevää tuleentuijottajaa;
tuulen siloksi nuolemalla autiolla tievalla.
Riepottavat, tempovat, retuuttavat,
tarttuvat lepattavaan hihaan
ja kiskovat riehuen mukaansa;
ajatusten karkumatkalle tuulen selkään.
Minä en pelkää,
mutta haluan että sinäkin kiipeät rohkeasti,
pysähdyt maistelemaan samaa riehuvaa
kahdeksan boforin vastatuulta;
jossakin pimeyden yllä korkealla maankehällä.
Aamunkoin kajeessa.
Herkistyt haistelemaan suolaisen meren tuoksua
sen kosteissa nosteissa,
ikään kuin vaahtopäiden sijaan olisikin vaihdettu
suolaista kermavaahtoa.
Ja minä nuolen sen riemusta pehmeiltä huuliltasi,
laulan sinulle elämäni laulun tuulikuoron säestämänä.
Piirrän selkääsi A-q-u-l-u-k.
Lempeät puuskat sivelevät kasvoja,
hivelevät sielun janoista juurakkoa.
Huojuttavat äksyinä eeskahtaalle - sekaisin,
ihastuksesta värisevää tuleentuijottajaa;
tuulen siloksi nuolemalla autiolla tievalla.
Riepottavat, tempovat, retuuttavat,
tarttuvat lepattavaan hihaan
ja kiskovat riehuen mukaansa;
ajatusten karkumatkalle tuulen selkään.
Minä en pelkää,
mutta haluan että sinäkin kiipeät rohkeasti,
pysähdyt maistelemaan samaa riehuvaa
kahdeksan boforin vastatuulta;
jossakin pimeyden yllä korkealla maankehällä.
Aamunkoin kajeessa.
Herkistyt haistelemaan suolaisen meren tuoksua
sen kosteissa nosteissa,
ikään kuin vaahtopäiden sijaan olisikin vaihdettu
suolaista kermavaahtoa.
Ja minä nuolen sen riemusta pehmeiltä huuliltasi,
laulan sinulle elämäni laulun tuulikuoron säestämänä.
Piirrän selkääsi A-q-u-l-u-k.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
perjantai 5. helmikuuta 2010
LUNTA, LUNTA JA LUNTA
LUNTA, LUNTA JA LUNTA
Lumi on yllättänyt ilmastoininmuutosuskovaiset, lannan autoilijat, VR:n. Koko eteläisen Suomen. Erityisesti helsingin kaupungin asukkaat, herrat ja kermaperseet, suksitehtaat sekä suksien kaupustelijat tyystin ynnä kaiken muun sälän ja hölynpölyn mikä lumeen liittyy.
Wanhoja ämmiä, mummoja ja akkoja, ukkoja sekä ukkija, maalaisia, poromiehiä ja muita erityisosaajia, esim. metsäneläviä, talvi ja lumi ei ole sensijaan yllättänyt. Nämät ovat katsoneet joko kalenteriin tahi akkunasta ulos. Todenneet että talvi on. Sillä sipuli.
Sehän on jo iänvanha sanonta että lumi yllätti kesärenkailla autoilevat, mutta että nyt lumi yllätti nekin jotka asiasta jotain ovat muka julkisesti tietävinään. Se tässä naurattaa oikein ääneen kun lueskelee lumeen liittyvää uutisointia.
Oikeastaan tuo yllättää-sana ei kuulosta oikein hyvältä tämän lumen suhteen. Lumi kun on tullut koko inimisen olemassaolon ajan joka vuosi tavalla tai toisella. On riittänyt pelkästään kun on viitsinyt elää, niin lumi on sitten aikanansa tullut. Ja mennyt.
Joskus Lumisodan jälkeen meidän naapurissa pidettiin kastajaisia, jo yhdeksänsiä (9.), isäntä Pänkäläinen kun oli hyvin sikiävää sorttia emäntänsä kanssa. Tulivat oikein hyvin toimeen wällyn alla. Olipa kuulemma huhupuheiden mukaan isännän alta muutama piiankin sikiö alkunsa saanut, mutta hällä väliä.
Menot olivat parhaimmillaan - koleerinen, onea rovasti oli juuri kasteluriitin aktissa kun yksi vunukkainen ryntäsi touhussa sisään ja huutaa kailotti kovalla äänellä: "Isä-isä, nyt se Immanuel-sonni nai sitä valakosta Muurikkia!"
Hiljaisuushan siinä tuli. Ja alkoi aivan anhiton rykiminen. Sitten isä kurottaa pojan luokseen ja suhkuttaa korvaan:
"Ei sovi sinun tällaisessa kirkollisessa tilaisuudessa tuota naimis-sanaa käyttää. Jos sinun on ehdottomasti tultava siitä puuhastelusta kertomaan, niin sano vaikka että Immanuel yllätti. Jookos?"
Eipä siinä mitään, kymmenettä (10.) oltiin kastamassa kun pojan vilkuna pelmahtaa taas keskelle hartaita menoja:
"Isä-isä, nyt se Immanuel-sonni yllätti sen valkosen Muurikin! Se kujjuuni naikin sitä mustaa hiehoa."
Nykyisin on muotia ja jonkun moinen elämän trendikin kai: "Carpe diem, quam minimum credula postero!" Ei huolta huomisessa siis.
Eipä niin, mutta entäs jos aamulla on parikymmentä senttiä lunta ja kolat sekä lapiot ties missä Hiijessä; pahimmillaan kaupanhyllyssä, kaupassa joka avaa ovensa sitten kun puotipuksut ovat omalta lumimyräkältään tiskiensä taakse ehättäneet.
Paradoksi sinällään. Hienolta vaikuttavasta yhteiskunnan säästökampanjasta tulee siinä vaiheessa lapsus kun talveen ja erikoistilanteisiin hankittu ja tarkoitettu lumen auraus- ja raivauskalusto myydään- tai hävitetään pois säästämisen nimissä sekä vähään tai minimaaliseen käyttöön vedoten.
Homma muodin mukaan ulkoistetaan, vaikka kalusto ei oikeastaan kuluta varikolla seisoessaan oikeastaan juuri mitään inimisen varuillaoloon verrattuna.
Ei yhdenkään virkamiehen päähän ole juolahtanut, että vielä vähemmän se yksityisen yrityksen kannattaa varastossa kalustoa seisottaa. Ja jos seisottaa niin hinnoittelee sitten tarvittaissa sen mukaan että seisokki kuittaantuu.
Muuten hyvä, mutta kun kallista yksityisen tilaamista sitten viivytetään lähes kataistrofiin saakka ennen toimeen ryhtymistä. Säästösyistä. Perkele .
Sen sijaan siinä ajassa kun aurauskalustoa on ulkoistettu, samaan aikaan sisään "virkatöihin" on sisäistetty jumalaton määrä kaikenkarvaista erityisosaajaa ja arvovaltaisen lausunnon ja lipukkeen antajaa tavallisen rupusakin kiusaksi.
Ja se sakki ei ole halpa. Ei minkään säästölaskelman mukaan. Tuollaista säästämistä sanotaan kansakielellä "Perse eellä puuhun nousemiseksi". Nyt on sitten elettävä carpe diem. Loskassa ja lumessa.
Pohjosen iniminen elää talvensa lumesta sen kummemmin päivittelemättä. Enintään saattaa mainita että sitä on liian vähän kelkalla metsässä porskuttaa, mutta ei juurikaan muuta. Elämä otetaan vastaan sellaisena kun on ja eletään sen mukaan.
Erona lannan inimiseen on vain se että lumen kera yhdessäelämisen taito on vielä tallella humeetissa. Lumipyry ei aiheuta paniikkia, elämä ei mene sekaisin eikä toimeliaisuus pysähdy. Se on juuri sitä erityisosaamista mistä alvariinsa kuulutetaan.
Lannan inimisen humeetti on vain muutaman vuosikymmenen aikana muotoutunut sellaiseksi että niinkin tavallinen aine kuin lumi on ihanaa vain jossakin pohjoisen reservaatissa silloin kuin se lannan inimiselle lomien tai vapaa-ajan suhteen sopii. Muuten paskat koko lumisavotalle. Ikävää.
Hörppään tähän päälle vielä kuksallisen Café de brutea ja lähden lumitöihin. Päivällä ehkä laitamma riekonpyytäjän kera juomuksen tai pari Nelgijävreen.
Sikäli mikäli sää lumisateelta sallii.
Lumi on yllättänyt ilmastoininmuutosuskovaiset, lannan autoilijat, VR:n. Koko eteläisen Suomen. Erityisesti helsingin kaupungin asukkaat, herrat ja kermaperseet, suksitehtaat sekä suksien kaupustelijat tyystin ynnä kaiken muun sälän ja hölynpölyn mikä lumeen liittyy.
Wanhoja ämmiä, mummoja ja akkoja, ukkoja sekä ukkija, maalaisia, poromiehiä ja muita erityisosaajia, esim. metsäneläviä, talvi ja lumi ei ole sensijaan yllättänyt. Nämät ovat katsoneet joko kalenteriin tahi akkunasta ulos. Todenneet että talvi on. Sillä sipuli.
Sehän on jo iänvanha sanonta että lumi yllätti kesärenkailla autoilevat, mutta että nyt lumi yllätti nekin jotka asiasta jotain ovat muka julkisesti tietävinään. Se tässä naurattaa oikein ääneen kun lueskelee lumeen liittyvää uutisointia.
~~~~~~~~~~~~
Oikeastaan tuo yllättää-sana ei kuulosta oikein hyvältä tämän lumen suhteen. Lumi kun on tullut koko inimisen olemassaolon ajan joka vuosi tavalla tai toisella. On riittänyt pelkästään kun on viitsinyt elää, niin lumi on sitten aikanansa tullut. Ja mennyt.
Joskus Lumisodan jälkeen meidän naapurissa pidettiin kastajaisia, jo yhdeksänsiä (9.), isäntä Pänkäläinen kun oli hyvin sikiävää sorttia emäntänsä kanssa. Tulivat oikein hyvin toimeen wällyn alla. Olipa kuulemma huhupuheiden mukaan isännän alta muutama piiankin sikiö alkunsa saanut, mutta hällä väliä.
Menot olivat parhaimmillaan - koleerinen, onea rovasti oli juuri kasteluriitin aktissa kun yksi vunukkainen ryntäsi touhussa sisään ja huutaa kailotti kovalla äänellä: "Isä-isä, nyt se Immanuel-sonni nai sitä valakosta Muurikkia!"
Hiljaisuushan siinä tuli. Ja alkoi aivan anhiton rykiminen. Sitten isä kurottaa pojan luokseen ja suhkuttaa korvaan:
"Ei sovi sinun tällaisessa kirkollisessa tilaisuudessa tuota naimis-sanaa käyttää. Jos sinun on ehdottomasti tultava siitä puuhastelusta kertomaan, niin sano vaikka että Immanuel yllätti. Jookos?"
Eipä siinä mitään, kymmenettä (10.) oltiin kastamassa kun pojan vilkuna pelmahtaa taas keskelle hartaita menoja:
"Isä-isä, nyt se Immanuel-sonni yllätti sen valkosen Muurikin! Se kujjuuni naikin sitä mustaa hiehoa."
~~~~~~~~~~~~
Nykyisin on muotia ja jonkun moinen elämän trendikin kai: "Carpe diem, quam minimum credula postero!" Ei huolta huomisessa siis.
Eipä niin, mutta entäs jos aamulla on parikymmentä senttiä lunta ja kolat sekä lapiot ties missä Hiijessä; pahimmillaan kaupanhyllyssä, kaupassa joka avaa ovensa sitten kun puotipuksut ovat omalta lumimyräkältään tiskiensä taakse ehättäneet.
Paradoksi sinällään. Hienolta vaikuttavasta yhteiskunnan säästökampanjasta tulee siinä vaiheessa lapsus kun talveen ja erikoistilanteisiin hankittu ja tarkoitettu lumen auraus- ja raivauskalusto myydään- tai hävitetään pois säästämisen nimissä sekä vähään tai minimaaliseen käyttöön vedoten.
Homma muodin mukaan ulkoistetaan, vaikka kalusto ei oikeastaan kuluta varikolla seisoessaan oikeastaan juuri mitään inimisen varuillaoloon verrattuna.
Ei yhdenkään virkamiehen päähän ole juolahtanut, että vielä vähemmän se yksityisen yrityksen kannattaa varastossa kalustoa seisottaa. Ja jos seisottaa niin hinnoittelee sitten tarvittaissa sen mukaan että seisokki kuittaantuu.
Muuten hyvä, mutta kun kallista yksityisen tilaamista sitten viivytetään lähes kataistrofiin saakka ennen toimeen ryhtymistä. Säästösyistä. Perkele .
Sen sijaan siinä ajassa kun aurauskalustoa on ulkoistettu, samaan aikaan sisään "virkatöihin" on sisäistetty jumalaton määrä kaikenkarvaista erityisosaajaa ja arvovaltaisen lausunnon ja lipukkeen antajaa tavallisen rupusakin kiusaksi.
Ja se sakki ei ole halpa. Ei minkään säästölaskelman mukaan. Tuollaista säästämistä sanotaan kansakielellä "Perse eellä puuhun nousemiseksi". Nyt on sitten elettävä carpe diem. Loskassa ja lumessa.
~~~~~~~~~~~~
Pohjosen iniminen elää talvensa lumesta sen kummemmin päivittelemättä. Enintään saattaa mainita että sitä on liian vähän kelkalla metsässä porskuttaa, mutta ei juurikaan muuta. Elämä otetaan vastaan sellaisena kun on ja eletään sen mukaan.
Erona lannan inimiseen on vain se että lumen kera yhdessäelämisen taito on vielä tallella humeetissa. Lumipyry ei aiheuta paniikkia, elämä ei mene sekaisin eikä toimeliaisuus pysähdy. Se on juuri sitä erityisosaamista mistä alvariinsa kuulutetaan.
Lannan inimisen humeetti on vain muutaman vuosikymmenen aikana muotoutunut sellaiseksi että niinkin tavallinen aine kuin lumi on ihanaa vain jossakin pohjoisen reservaatissa silloin kuin se lannan inimiselle lomien tai vapaa-ajan suhteen sopii. Muuten paskat koko lumisavotalle. Ikävää.
Hörppään tähän päälle vielä kuksallisen Café de brutea ja lähden lumitöihin. Päivällä ehkä laitamma riekonpyytäjän kera juomuksen tai pari Nelgijävreen.
Sikäli mikäli sää lumisateelta sallii.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
torstai 4. helmikuuta 2010
RUNOPOTPURi
RUNOPOTPURi
Pakkasen purevuus hellittää.
Keskiyöllä, ylämaan kuutamossa
lausun ääneen sen mikä minun on.
Herkät merkit vitilumessa vuoden viimeisenä päivänä.
Katselen niitä äimänä.
Ja kappas vaan,
se mikä tuokion oli lähes jo suussa on pian puussa,
tai ulottumattomissa, neljännesvirstan päässä,
kantamattoman hangen takana.
Pidätän hengitystä - tahtoisin niin kuulla
kun lumi sihisee metsän vaimentamassa sisäpiirissä.
On siinä näyssä ihmettelemistä
sulasta maasta tuodulla ulkomaan elävällä.
Valmistan sivakat matkaan,
hoitelen pohjia, olaita sihtaan,
voitelen, pidossa pihtaan,
tykkään liukua pitkin kinosta,
hohottaa ääneen ilosta.
Pujotan päläksen nilkkaan ja lähden.
Lyön kerkät hankeen ja sivakoin kohti runojen kevättä.
Pakkasen purevuus hellittää.
Keskiyöllä, ylämaan kuutamossa
lausun ääneen sen mikä minun on.
Herkät merkit vitilumessa vuoden viimeisenä päivänä.
Katselen niitä äimänä.
Ja kappas vaan,
se mikä tuokion oli lähes jo suussa on pian puussa,
tai ulottumattomissa, neljännesvirstan päässä,
kantamattoman hangen takana.
Pidätän hengitystä - tahtoisin niin kuulla
kun lumi sihisee metsän vaimentamassa sisäpiirissä.
On siinä näyssä ihmettelemistä
sulasta maasta tuodulla ulkomaan elävällä.
Valmistan sivakat matkaan,
hoitelen pohjia, olaita sihtaan,
voitelen, pidossa pihtaan,
tykkään liukua pitkin kinosta,
hohottaa ääneen ilosta.
Pujotan päläksen nilkkaan ja lähden.
Lyön kerkät hankeen ja sivakoin kohti runojen kevättä.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
keskiviikko 3. helmikuuta 2010
SiTTEN HOTA-PULVERiN LOPPUMiSEN
SiTTEN HOTA-PULVERiN LOPPUMiSEN
Tikat kikattavat kelolla kuin pikkulikat,
kuten muudan houkka muinoin Digga-Duuanjoella;
kullan löytäessään.
Varma merkki tulevasta - ei petä,
ei ole pettänyt muutamaan tuhanteen vuoteen.
Tarkistin ilmastoinninmuutos-muistikirjasta.
Koputtavat puuta, antavat suuta,
pyrähtävät - palaavat ja halaavat, hyrähtävät,
toinen pelkää, nousee toisen selkään.
Ja lastu lentää,
täytyy kävellä sateenvarjon kera kelon liki
ettei kastu lastuista;
reikää tulee puikulapotun mittainen kolo päivässä.
Kurkotan kysymysmerkin humeetin päältä
ja tohdin pohtia kuinka pää voi kestää ja nokka;
vaikka tuhansia kertoja koppaa puun kylkeen
täysin pokkana?
Sillä eipä ole näkynyt tikkaparia kertaakaan
kyläkaupan lääkekaapissa nestekapselipuranaa ostamassa.
Eikä muutakaan patenttilääkettä tai kylmäkäärettä.
sitten Hota-pulverin loppumisen.
Tarkistin muistikirjasta.
Tikat kikattavat kelolla kuin pikkulikat,
kuten muudan houkka muinoin Digga-Duuanjoella;
kullan löytäessään.
Varma merkki tulevasta - ei petä,
ei ole pettänyt muutamaan tuhanteen vuoteen.
Tarkistin ilmastoinninmuutos-muistikirjasta.
Koputtavat puuta, antavat suuta,
pyrähtävät - palaavat ja halaavat, hyrähtävät,
toinen pelkää, nousee toisen selkään.
Ja lastu lentää,
täytyy kävellä sateenvarjon kera kelon liki
ettei kastu lastuista;
reikää tulee puikulapotun mittainen kolo päivässä.
Kurkotan kysymysmerkin humeetin päältä
ja tohdin pohtia kuinka pää voi kestää ja nokka;
vaikka tuhansia kertoja koppaa puun kylkeen
täysin pokkana?
Sillä eipä ole näkynyt tikkaparia kertaakaan
kyläkaupan lääkekaapissa nestekapselipuranaa ostamassa.
Eikä muutakaan patenttilääkettä tai kylmäkäärettä.
sitten Hota-pulverin loppumisen.
Tarkistin muistikirjasta.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
tiistai 2. helmikuuta 2010
YHTÄ KAiKKi, YKSi LYSTi
YHTÄ KAiKKi, YKSi LYSTi
Kostean lehahduksen jälkeen
uudelleen huurtuneet puut synnyttävät
kuunvalossa kiehtovan sokkeloleikin kristalleina
kimmeltävälle hangelle jos vain osaa katsoa.
Kaikki maailman kummitukset piirtyvät
tumman sinervinä hahmoina kalvakkaan vastavaloon,
erottuvat kun vapauttaa mielenkuvituksen kahleista,
irrottaa aikuisen asenteet köysistä;
pysäyttää kiirun ja katsoo.
Siinä ne ovat - yhtäjalkaa hennot ennot:
Hölynpöly, Huuhaa, Palturi ja Pöty.
Hermeksen tyttäret.
Häilyvinä suoraan edessäsi ilakoiden,
tanssivat siivekkäissä sandaaleissaan,
toinen toisella toistaan peittäen,
kuin olisivat sittenkin tosia.
On sama seisotko, käveletkö vai makaat.
Yhtä kaikki, yksi lysti;
aina kun katsot elämässä eteenpäin,
oman polkusi seuraavaan mutkaan - näet ne,
jos vain sallit jonkun pyyhkiä kasvoiltasi
hyväuskoisen naamarin
ennen kuutamoretkelle lähtöä.
Kostean lehahduksen jälkeen
uudelleen huurtuneet puut synnyttävät
kuunvalossa kiehtovan sokkeloleikin kristalleina
kimmeltävälle hangelle jos vain osaa katsoa.
Kaikki maailman kummitukset piirtyvät
tumman sinervinä hahmoina kalvakkaan vastavaloon,
erottuvat kun vapauttaa mielenkuvituksen kahleista,
irrottaa aikuisen asenteet köysistä;
pysäyttää kiirun ja katsoo.
Siinä ne ovat - yhtäjalkaa hennot ennot:
Hölynpöly, Huuhaa, Palturi ja Pöty.
Hermeksen tyttäret.
Häilyvinä suoraan edessäsi ilakoiden,
tanssivat siivekkäissä sandaaleissaan,
toinen toisella toistaan peittäen,
kuin olisivat sittenkin tosia.
On sama seisotko, käveletkö vai makaat.
Yhtä kaikki, yksi lysti;
aina kun katsot elämässä eteenpäin,
oman polkusi seuraavaan mutkaan - näet ne,
jos vain sallit jonkun pyyhkiä kasvoiltasi
hyväuskoisen naamarin
ennen kuutamoretkelle lähtöä.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
maanantai 1. helmikuuta 2010
PEKSUJEFF
PEKSUJEFF
Sen verta tuiskuttaa että Peksujeff on vähällä pyyhältää ohi. Niin hyvin on Kierri-ruoktu sijoilleen sijoittunut lumiseen maisemaan ja kaipa sen aikoinaan kasannut Suoppa-Auttikin oli niin suunnitellut. Ettei jok'ikisen kulkijan, kaikkein hönöimmän silmiin pistä.
Tämä ruoktu oli tunturikoivikon sisällä ja aikanaan Suoppa-Autti oli kovasanaisesti neuvonut että polttopuut on otettava kauempaa. Niin että tupa säilyy koivikon katveessa eikä kutsu joutavia kulkijoita pälpättämään joutavia.
Peksujeff ottaa pakkia, ottaa sarvista tanakamman otteen ja vääntää vasemmalle samalla itseään kallistaen, lähes roikkuen kelkan ulkopuolella. Kun hålli on selvä, lisää kaasua ja karauttaa pienen tempun yli ja tupsahtaa kaposelle kaistalle tasaista joka reistaa näytellä tässä nimenomaisessa tapauksessa siljoa.
Lämpsäyttää kämmenellä sammutusnappia ja värkkää sen saman tien ylös. Elämä on opettanut. Pujottelee sitten ens'töikseen kypärän ja asettelee sen ajopukille. Ei ollut tohtori löytänyt päästä sen vertaa vikaa että olisi kypärästä vapauttanut. Sitten on hupun vuoro ja takin vetskarin raottaminen.
Hiki se vaan tulee kun umpihankea painattaa, vaikka kuin olisi hyvä maasto ja vaikka tämä viimeinen väli olikin vain vajaan peninkulman mittainen. Mutta kun yhtäsoittoa paahtaa tulemaan, nii-in.
Peksujeff istahtaa ajopukille, raastaa parrastaan kertyneen huurun ja kaivelee takin povitaskusta tupakkivehkeet. Massin, käppyrävartisen piipun kolhon sekä sytkärin.
Pyyhkäsee kämmensyrjällä otsaa ja alkaa lataamaan pesää. Kun on mieleisekseen saanut, tökkää varren huulien väliin ja sytyttää. Posket lommoutuvat pari kertaa. silmät lumpsahtavat kiinni.
Käytetty savu palautuu sieraimista siniharmaina kiekuroina herkkään tuulenviriin ja kantautuu aina tievan päällä kyköttävän repolaisen nokkaan. Ja joka nokkautuu niin että pujahtaa vähin äänin tiehensä ja suuntaan Peldoaivin suuntaan.
Peksujeff sentään malttaa pysyä paikallaan, suorittaa aktiaan loppuun tai ainakin niille main ja sitten vasta kun hyvä olo alkaa talttua, avaa silmänsä ja katselee, luo silmänsä ympärilleen. Muodostaa kokokuvaa niin sanotusti.
Ahkio on näköjään tullut sujuvasti perässä, kulju on siististi ja ehyenä kaaristuksen alla. Se on nyt se tärkein asia. Sitten vilkaisu kelkan polttoainemittariin - yli puolta tankkia näyttää. Nokkakoppa ylös ja öljyn tarkistus. Tilanne ok. Nokkakoppa kiinni.
Nousee kelkkamies ja astelee ruoktun ovelle. Tarttuu ovipieleen nojaavaan lapioon ja puhdistaa ulkoporstuan lumesta ja nakkaa muutaman lapiollisen ylimääräistäkin siinä samaan syssyyn.
Kun rantteella on sen verta siistiä lumen suhteen, päästää kämmeneen takertuneen lapion sijoilleen, nostaa säpin, avaa oven ja astuu hämärään tupaan.
Tuoksahtaa eletyltä elämältä ja tupakalta. Akkunat ovat näköjään ehjät, lunta ei ole tuvassa. Siistikin on. Edellisen kerran jäljiltä näyttäisi.
Sen kummemmin kyynelehtimättä harppaa tulija Jotunin eteen, avaa lunkan ja alkaa latomaan puita pesään, sitten perään kiehisiä sekä tuikkaa lopuksi tulen. Odottaa että varmasti syttyy ja lähtee vetämään. Siirtyy halkaistusta kelosta tehdyn pöydän ääreen rahille.
Suunnittelee tekemisiään ja tovin päästä nousee, valikoi jyleän pölkyn jonka ahtaa kaminan kitaan ja poistuu sitten ulos.
Tanhualla irottaa ahkion kelkasta, ottaa hyvän otteen ja kiskasee koko kuorman sisälle ja tuvan lattialle. Avaa kaaristuksen ja poistaa kuljun. Sitten ensimmäisenä nostaa pensagallonan ja asettaa sen ulkoporstuaan.
Palattuaan kaivelee kuormasta puolineekeriputelin, istahtaa rahille ja korkkaa. Sitten imaisee pitkän ryypyn karvastelevaa palowiinaa kitaansa. Ähkäisee ja pidättää. Silmät tirskuvat, mutta aine pysyy sisällä ja alkaa pikkuhiljaa lämmittämään. Tuntuu että tupakin jo lämpiää. Siksipä on vielä noustava ja käytävä ulkoa kuopasemassa kattilan täysi lunta varimaan Jotunin päälle.
Kun tämä on tehty ja kaminakin ladattu, asettelee porontaljat mieleisekseen lavitsalla ja köllähtää siihen.
On aika käydä taloksi.
Sen verta tuiskuttaa että Peksujeff on vähällä pyyhältää ohi. Niin hyvin on Kierri-ruoktu sijoilleen sijoittunut lumiseen maisemaan ja kaipa sen aikoinaan kasannut Suoppa-Auttikin oli niin suunnitellut. Ettei jok'ikisen kulkijan, kaikkein hönöimmän silmiin pistä.
Tämä ruoktu oli tunturikoivikon sisällä ja aikanaan Suoppa-Autti oli kovasanaisesti neuvonut että polttopuut on otettava kauempaa. Niin että tupa säilyy koivikon katveessa eikä kutsu joutavia kulkijoita pälpättämään joutavia.
Peksujeff ottaa pakkia, ottaa sarvista tanakamman otteen ja vääntää vasemmalle samalla itseään kallistaen, lähes roikkuen kelkan ulkopuolella. Kun hålli on selvä, lisää kaasua ja karauttaa pienen tempun yli ja tupsahtaa kaposelle kaistalle tasaista joka reistaa näytellä tässä nimenomaisessa tapauksessa siljoa.
Lämpsäyttää kämmenellä sammutusnappia ja värkkää sen saman tien ylös. Elämä on opettanut. Pujottelee sitten ens'töikseen kypärän ja asettelee sen ajopukille. Ei ollut tohtori löytänyt päästä sen vertaa vikaa että olisi kypärästä vapauttanut. Sitten on hupun vuoro ja takin vetskarin raottaminen.
Hiki se vaan tulee kun umpihankea painattaa, vaikka kuin olisi hyvä maasto ja vaikka tämä viimeinen väli olikin vain vajaan peninkulman mittainen. Mutta kun yhtäsoittoa paahtaa tulemaan, nii-in.
~~~~~~~~~~~~
Peksujeff istahtaa ajopukille, raastaa parrastaan kertyneen huurun ja kaivelee takin povitaskusta tupakkivehkeet. Massin, käppyrävartisen piipun kolhon sekä sytkärin.
Pyyhkäsee kämmensyrjällä otsaa ja alkaa lataamaan pesää. Kun on mieleisekseen saanut, tökkää varren huulien väliin ja sytyttää. Posket lommoutuvat pari kertaa. silmät lumpsahtavat kiinni.
Käytetty savu palautuu sieraimista siniharmaina kiekuroina herkkään tuulenviriin ja kantautuu aina tievan päällä kyköttävän repolaisen nokkaan. Ja joka nokkautuu niin että pujahtaa vähin äänin tiehensä ja suuntaan Peldoaivin suuntaan.
Peksujeff sentään malttaa pysyä paikallaan, suorittaa aktiaan loppuun tai ainakin niille main ja sitten vasta kun hyvä olo alkaa talttua, avaa silmänsä ja katselee, luo silmänsä ympärilleen. Muodostaa kokokuvaa niin sanotusti.
Ahkio on näköjään tullut sujuvasti perässä, kulju on siististi ja ehyenä kaaristuksen alla. Se on nyt se tärkein asia. Sitten vilkaisu kelkan polttoainemittariin - yli puolta tankkia näyttää. Nokkakoppa ylös ja öljyn tarkistus. Tilanne ok. Nokkakoppa kiinni.
Nousee kelkkamies ja astelee ruoktun ovelle. Tarttuu ovipieleen nojaavaan lapioon ja puhdistaa ulkoporstuan lumesta ja nakkaa muutaman lapiollisen ylimääräistäkin siinä samaan syssyyn.
Kun rantteella on sen verta siistiä lumen suhteen, päästää kämmeneen takertuneen lapion sijoilleen, nostaa säpin, avaa oven ja astuu hämärään tupaan.
Tuoksahtaa eletyltä elämältä ja tupakalta. Akkunat ovat näköjään ehjät, lunta ei ole tuvassa. Siistikin on. Edellisen kerran jäljiltä näyttäisi.
Sen kummemmin kyynelehtimättä harppaa tulija Jotunin eteen, avaa lunkan ja alkaa latomaan puita pesään, sitten perään kiehisiä sekä tuikkaa lopuksi tulen. Odottaa että varmasti syttyy ja lähtee vetämään. Siirtyy halkaistusta kelosta tehdyn pöydän ääreen rahille.
Suunnittelee tekemisiään ja tovin päästä nousee, valikoi jyleän pölkyn jonka ahtaa kaminan kitaan ja poistuu sitten ulos.
Tanhualla irottaa ahkion kelkasta, ottaa hyvän otteen ja kiskasee koko kuorman sisälle ja tuvan lattialle. Avaa kaaristuksen ja poistaa kuljun. Sitten ensimmäisenä nostaa pensagallonan ja asettaa sen ulkoporstuaan.
Palattuaan kaivelee kuormasta puolineekeriputelin, istahtaa rahille ja korkkaa. Sitten imaisee pitkän ryypyn karvastelevaa palowiinaa kitaansa. Ähkäisee ja pidättää. Silmät tirskuvat, mutta aine pysyy sisällä ja alkaa pikkuhiljaa lämmittämään. Tuntuu että tupakin jo lämpiää. Siksipä on vielä noustava ja käytävä ulkoa kuopasemassa kattilan täysi lunta varimaan Jotunin päälle.
Kun tämä on tehty ja kaminakin ladattu, asettelee porontaljat mieleisekseen lavitsalla ja köllähtää siihen.
On aika käydä taloksi.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
sunnuntai 31. tammikuuta 2010
HUiMAA LYKKiMiSTÄ (Kihivas 5/2010)
HUiMAA LYKKiMiSTÄ
Niin läksin - heti aamutuimaan,
sudenhetkellä tylysti lylyllä lykkimään.
Väliin kalholla sujutellen,
väliin porkilla vakautta hakien;
itseä pystyssä tukien, loitsuja lukien.
Ääneenkin niitä kai osin kiihkossa hokien.
Tosin en muistanut kaikkia niitä,
mutta se siitä - ei se riitä.
Ankaran wimman kihelmöidessä niskavilloissa
iskin tiikat polanteeseen niin että tierat roiskuivat
ja kerkät pöllyttivät irtonaista hauhtoa
hopeiseksi pilveksi jälkeeni.
Siinä painelin kylkimyyryä hurmeen tuima maku huulillani,
kiihkeä katse terhenen läpi hamuten
kohden seuraavaan mutkaan häipyvään jälkeen.
Tovin kuluttua,
armottoman sauvomisen ansiosta ehätin äreän kulkijan,
joka oli par'aikaa, koht'siltään astumassa syrjään,
poorille joka johti oijustaen suoraan maalikyliin.
Hät'hätää, parahultaisesti yhdennellätoista hetkellä
tempasin hänet tiukkaan syleilyyni,
ryystin nokkani tyystin tyhjäksi
ja pyysin tulemaan vaimokseni.
~~~~~~:~~~~~~
Kihivas - luovuutta kuvin ja sanoin
Niin läksin - heti aamutuimaan,
sudenhetkellä tylysti lylyllä lykkimään.
Väliin kalholla sujutellen,
väliin porkilla vakautta hakien;
itseä pystyssä tukien, loitsuja lukien.
Ääneenkin niitä kai osin kiihkossa hokien.
Tosin en muistanut kaikkia niitä,
mutta se siitä - ei se riitä.
Ankaran wimman kihelmöidessä niskavilloissa
iskin tiikat polanteeseen niin että tierat roiskuivat
ja kerkät pöllyttivät irtonaista hauhtoa
hopeiseksi pilveksi jälkeeni.
Siinä painelin kylkimyyryä hurmeen tuima maku huulillani,
kiihkeä katse terhenen läpi hamuten
kohden seuraavaan mutkaan häipyvään jälkeen.
Tovin kuluttua,
armottoman sauvomisen ansiosta ehätin äreän kulkijan,
joka oli par'aikaa, koht'siltään astumassa syrjään,
poorille joka johti oijustaen suoraan maalikyliin.
Hät'hätää, parahultaisesti yhdennellätoista hetkellä
tempasin hänet tiukkaan syleilyyni,
ryystin nokkani tyystin tyhjäksi
ja pyysin tulemaan vaimokseni.
~~~~~~:~~~~~~
Kihivas - luovuutta kuvin ja sanoin
TSOORAT YHTYVÄT TOKAKSi
TSOORAT YHTYVÄT TOKAKSi
Tunturin yllä rispaantunut pilven kappale,
kuin tupeena nätillä jätillä;
väliin häilyvä runojen linnikko.
Ja minä sinnikko;
yritän tähyillä kointähteä vasemman olkani yli
ja kuuta, juuri täyttynyttä kuuta,
mutta ne lienevät yhä uinumassa puuntopilvien takana.
Sen sijaan poroja riittää;
valtava tokka, roukuvat mennessään aidan viertä.
Vaihtavat kiekeröltä toiselle;
nulkkaavat jotosta määrätietoisesti.
Vaatimet ja hirvaat sekasten miessien kera.
On kalppinokkaa, kermikkää, kesättiä,
valkkoa, vuoneloa, kosotusta ja urakkaa.
Kunteusta, luostakkaa, peurakkaa, rusakkaa, suivakkaa.
muutama mutsikki, jokunen nimiloppu.
Ja sonotuksena raidossa yksi kolmijalkainen kippa.
Sivusta tolvaa pieni parttio,
mukaan kiiruhtaa umpea oiustava vaipukka.
Koko sakki koontumassa suureksi eloksi.
Jorvat höyryävät, tsoorat yhtyvät tokaksi.
Huurupilvi leijuu lauman yllä ja varistaa hopeapölyä.
Minä tallennan mielikuvia.
Tunturin yllä rispaantunut pilven kappale,
kuin tupeena nätillä jätillä;
väliin häilyvä runojen linnikko.
Ja minä sinnikko;
yritän tähyillä kointähteä vasemman olkani yli
ja kuuta, juuri täyttynyttä kuuta,
mutta ne lienevät yhä uinumassa puuntopilvien takana.
Sen sijaan poroja riittää;
valtava tokka, roukuvat mennessään aidan viertä.
Vaihtavat kiekeröltä toiselle;
nulkkaavat jotosta määrätietoisesti.
Vaatimet ja hirvaat sekasten miessien kera.
On kalppinokkaa, kermikkää, kesättiä,
valkkoa, vuoneloa, kosotusta ja urakkaa.
Kunteusta, luostakkaa, peurakkaa, rusakkaa, suivakkaa.
muutama mutsikki, jokunen nimiloppu.
Ja sonotuksena raidossa yksi kolmijalkainen kippa.
Sivusta tolvaa pieni parttio,
mukaan kiiruhtaa umpea oiustava vaipukka.
Koko sakki koontumassa suureksi eloksi.
Jorvat höyryävät, tsoorat yhtyvät tokaksi.
Huurupilvi leijuu lauman yllä ja varistaa hopeapölyä.
Minä tallennan mielikuvia.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
lauantai 30. tammikuuta 2010
HiLJAiSUUDEN LiPUESSA TiLAAN
HiLJAiSUUDEN LiPUESSA TiLAAN
Nuotion hehkussa, satunnaisten rasahdusten välistä,
lämpimien taljojen päältä tarkastelen
näkymättömän lumouksen muuttumista näkyväksi.
Vaiti ihastelen sinisen haihtumista,
vaihtumista huomenkoiksi - minun sininen hetkeni.
Tuulen tauottua ja hiljaisuuden lipuessa tilaan
heräsin torkahduksestani
ja vain kääntämällä kasvoni näin
kuinka ruso alkoi hyväillä tunturin lakea,
valua siitä kuin kultainen hunaja pitkin vilttoja,
vitivalkeina hohtavia kallaita lanteille.
Ja ne yksittäiset, monimutkaiset mustat lonkerot,
tunturimittarin tappamat koivujen luurangot
kenottavat mykkinä muistomerkkeinä puurajassa;
paljastuvat kuoleman sankaksi metsäksi
valon ehättäessä alemma maalamaan varjoilla
kosmisen teoksen hehkuvalkeaan.
Ankaran heräämisen jäljiltä luomeni tahtovat
yhä valahtaa raolleen - valveuniasentoon;
vaivoin näen kuinka lapintiainen pyrähtää sisään
ja istahtaa silmäripselleni.
Hymähdän.
Puoliunessa kuiskaan rakkaalleni: Aquluk...
Nuotion hehkussa, satunnaisten rasahdusten välistä,
lämpimien taljojen päältä tarkastelen
näkymättömän lumouksen muuttumista näkyväksi.
Vaiti ihastelen sinisen haihtumista,
vaihtumista huomenkoiksi - minun sininen hetkeni.
Tuulen tauottua ja hiljaisuuden lipuessa tilaan
heräsin torkahduksestani
ja vain kääntämällä kasvoni näin
kuinka ruso alkoi hyväillä tunturin lakea,
valua siitä kuin kultainen hunaja pitkin vilttoja,
vitivalkeina hohtavia kallaita lanteille.
Ja ne yksittäiset, monimutkaiset mustat lonkerot,
tunturimittarin tappamat koivujen luurangot
kenottavat mykkinä muistomerkkeinä puurajassa;
paljastuvat kuoleman sankaksi metsäksi
valon ehättäessä alemma maalamaan varjoilla
kosmisen teoksen hehkuvalkeaan.
Ankaran heräämisen jäljiltä luomeni tahtovat
yhä valahtaa raolleen - valveuniasentoon;
vaivoin näen kuinka lapintiainen pyrähtää sisään
ja istahtaa silmäripselleni.
Hymähdän.
Puoliunessa kuiskaan rakkaalleni: Aquluk...
Oh-show-tah hoi-ne-ne
perjantai 29. tammikuuta 2010
HiRMUMYRSKY
HiRMUMYRSKY
Olipa mainio lumimyrsky, kerrassaan mainio, mutta siihenpä se sitten jäikin. Alkoi vissiin tympäsemään tätä Norjanmeren matalapainetta kun sille ladattiin Lapin radion toimesta liikaa sellaisia suorituspaineita ettei enää paremmasta väliä. Etukäteismanaaminen vei hurrikaanilta kyvyn. Teki hirmumyrskystä impotenssin. Räyhääminen ja vahingonteko jäi pelkiksi mustiksi haaveiksi toimittajien sieluihin. Kenties odottamaan seuraavaa mahdollista hässäkkää.
Mistä se nyt yksi onneton myrskynreppana, hiivatti vieköön kaikkeen ehtii ja kaikkea ehtii puuhastelemaan. Eikä yksi myrsky koskaan ole pesää tehnyt. Ei Lappiin eikä muuallekaan.
Hyvissä ajoin siitä kyllä alettiin radiossa povaamaan. Heti aamun ensimmäisessä uutisessa 06:30 jo myrsky oli ykkösaiheena, heti perään sitten muita alueuutisia kuten paavin pallit ja haitilaisten coca-cola ja perään vielä myrskyä. Varmuuden vuoksi. Heikompi alkaa epäilemään että jotain lisäliksaa - bånuksia saa, jokaisesta höpötyksen väliin mahdutetusta myrsky-sanasta.
Pelonsekaisella, melodraaman värittämällä huolestuneella äänellä toimittajaressu yritti yhdistää uhkaavan myrkyn jok'ikiseen aiheeseen. Odotti puhelinsoittoja ja liitti hirmumyrskyn milloin mihinkin asiaan aasinsillan kautta.
Uutistenlukija tunnin välein ilmoitti kilometrin tarkkuudella missä kohtaa tämä kauhea hirmumyrsky oli tulossa ja menossa ja mitä vahinkoja oli tehnyt.
Itseasiassa ei mitään vahinkoja, sitä yleistä harmia vaan mitä nyt talvella säänvaihtelusta yleensä on ja sillä siisti.
Asiaa hyvin tuntevien asiakommentteja julkaistiin välisoittoina niin kuin asiaan vihkiytyneelle kuuluukin.
Kuinka helposti pienen toimittajan pienessä päässä pienessä toimituksessa tavallinen harmiton tosiasia muuttuukin suureksi draamaksi? Onkohan työhön turhautumisella mitään osaa siitä?
Oletettavasti - kun on nääs älyä, koulupohjaa ja ammattitaitoa tehdä kyllä juttuja, mutta joutuukin jonkun ylijumalan ennalta valitsemien "piisien" soittajaksi ja sanomiset on siihen väliin pukattava typistettynä kuin kissanpaska.
Käyhän se semmonen älälle - vähempikin.
Lähes kaikki rakastavat draamaa, harva vain haluaa itse osallistua siihen. Toimittajan draamaa on se kun saa maalailla kenenkään toppuuttelematta omasta päästä kauhukuvia kuuntelijoidensa mieliin; patistella pysyttelemään sisätiloissa Suuren ja Mahtavan Myrskyn uhan alla.
No tietenkin siksi että sisällä kuulee parhaiten toimittajan maalailut ja voi kanssaelää "hirveen kauheeta" tragediaa.
Nooh, myrsky tuli ja meni. Mitä sitten? Saariston selällä näkyi puhaltaneen maximissaan 28m sekunnissa eli 100km tunnissa tai 10 boforia eli 54 solmua tunnissa. Itse onnistuin käsimittarilla mittaamaan rantteelta 14,3 metriä/s ja sekin jo oli ihan mukava tulos. En kuitenkaan rynnännyt puhelimeen.
Käsivarren Saanalla samainen tuuli oli puuskuttanut 35m/s eli sitä luokkaa suurin ja piirtein kun moottoritiellä painellaan talvella "sataakahtaviittä" ja pistetään käsi ilman vantusta akkunasta ulos.
Lunta satoi, pikemminkin juoksutti, mutta tuli sitä kai kymmenkunta senttiä lisää. Paikoin enemmän, paikoin vähemmän, muttei sentään niin paljoa purunnut että nyt silti ihan oikeaksi uutiseksi saakka.
Talvella kun pakkaa väistämättä satamaan Lapissa lunta. Huomasipa ja huomauttipa toimittaja sitä tahi ei - taikka kertoi.
Kävin henkilökohtaisesti paikanpäällä katsomassa jo itse myrskyn aikaan, eli puoliltapäivin, miten lannantuuli oli tuiskuttanut pahimmilla tietämilläni paikoilla Kaamasmukasta Karigasniemelle johtavalla tunturiylängöllä.
Parimetristä kinosta korkeampaa en havainnut sillä suunnalla.
Tosin Saariston selän Ivalon puolella en käynyt lainkaan jonne olettaisin lumen kertyneen etelätuulella jos sitä oli kerta kertyäkseen.
Aamulla liikuin jo warhan, pahimman myräkän aikaan Inarissa kun kiikutin frouaa Eskeliselle jotta ehättää töillensä. Eipä ollut kummosta tiellä - uutisoinnin arvoista, niin että olisi pitänyt puhelimeen tarttua ja toimitukseen soittaa.
Aura ei ollut vielä seitsemän kieppeillä kulkenut mutta juoksutuskinoksia oli harvassa, ylipääsemättömiä ei ollenkaan.
Näissä paikallisuutisten ja toimittajien dramatisoimissa lumimyrskyissä, olipa ne talvella tai kesällä, pätee sellainen juttu, että ne jotka siellä varsinaisen hässäkän alueella asustavat eivät ole juuri moksiskaan moisesta myrskystä. Elettävä kun on joka tapauksessa.
Eikä nämä myrskyt nimeksikään poikkea siitä mihin paikallinen eläjä on tottunut, karaistunut. Sitä vain osaa suhtautua tosiasiaan ihan rauhallisesti, häsyämättä.
Jos tuulee liikaa, menee sisälle. Kyllä se joskus tyssää. Jos sataa lunta, se on raivattava pois että pääsee liikkumaan. Jos on kolmenkymmenenviiden pakkanen, sitä laittaa vain lisäkerroksen "rätei ja lumpui" - sillä siisti. Ja menee jos on mentävä.
Että ei sen kummempaa. Tunturi-Lapissa pitää yhä ikiwanha Lapinmiehen sääntö:
"Jos öksyy kairassa, on lähättävä kothin."
Kyllä minä nyt avaan kodan, teen tulet ja alan nauttimaan Café Granule. Pakkastakin vain vajaat 29 astetta. Tuttua, tuttua!Olipa mainio lumimyrsky, kerrassaan mainio, mutta siihenpä se sitten jäikin. Alkoi vissiin tympäsemään tätä Norjanmeren matalapainetta kun sille ladattiin Lapin radion toimesta liikaa sellaisia suorituspaineita ettei enää paremmasta väliä. Etukäteismanaaminen vei hurrikaanilta kyvyn. Teki hirmumyrskystä impotenssin. Räyhääminen ja vahingonteko jäi pelkiksi mustiksi haaveiksi toimittajien sieluihin. Kenties odottamaan seuraavaa mahdollista hässäkkää.
Mistä se nyt yksi onneton myrskynreppana, hiivatti vieköön kaikkeen ehtii ja kaikkea ehtii puuhastelemaan. Eikä yksi myrsky koskaan ole pesää tehnyt. Ei Lappiin eikä muuallekaan.
Hyvissä ajoin siitä kyllä alettiin radiossa povaamaan. Heti aamun ensimmäisessä uutisessa 06:30 jo myrsky oli ykkösaiheena, heti perään sitten muita alueuutisia kuten paavin pallit ja haitilaisten coca-cola ja perään vielä myrskyä. Varmuuden vuoksi. Heikompi alkaa epäilemään että jotain lisäliksaa - bånuksia saa, jokaisesta höpötyksen väliin mahdutetusta myrsky-sanasta.
Pelonsekaisella, melodraaman värittämällä huolestuneella äänellä toimittajaressu yritti yhdistää uhkaavan myrkyn jok'ikiseen aiheeseen. Odotti puhelinsoittoja ja liitti hirmumyrskyn milloin mihinkin asiaan aasinsillan kautta.
Uutistenlukija tunnin välein ilmoitti kilometrin tarkkuudella missä kohtaa tämä kauhea hirmumyrsky oli tulossa ja menossa ja mitä vahinkoja oli tehnyt.
Itseasiassa ei mitään vahinkoja, sitä yleistä harmia vaan mitä nyt talvella säänvaihtelusta yleensä on ja sillä siisti.
Asiaa hyvin tuntevien asiakommentteja julkaistiin välisoittoina niin kuin asiaan vihkiytyneelle kuuluukin.
Kuinka helposti pienen toimittajan pienessä päässä pienessä toimituksessa tavallinen harmiton tosiasia muuttuukin suureksi draamaksi? Onkohan työhön turhautumisella mitään osaa siitä?
Oletettavasti - kun on nääs älyä, koulupohjaa ja ammattitaitoa tehdä kyllä juttuja, mutta joutuukin jonkun ylijumalan ennalta valitsemien "piisien" soittajaksi ja sanomiset on siihen väliin pukattava typistettynä kuin kissanpaska.
Käyhän se semmonen älälle - vähempikin.
Lähes kaikki rakastavat draamaa, harva vain haluaa itse osallistua siihen. Toimittajan draamaa on se kun saa maalailla kenenkään toppuuttelematta omasta päästä kauhukuvia kuuntelijoidensa mieliin; patistella pysyttelemään sisätiloissa Suuren ja Mahtavan Myrskyn uhan alla.
No tietenkin siksi että sisällä kuulee parhaiten toimittajan maalailut ja voi kanssaelää "hirveen kauheeta" tragediaa.
~~~~~~~~~~~~
Nooh, myrsky tuli ja meni. Mitä sitten? Saariston selällä näkyi puhaltaneen maximissaan 28m sekunnissa eli 100km tunnissa tai 10 boforia eli 54 solmua tunnissa. Itse onnistuin käsimittarilla mittaamaan rantteelta 14,3 metriä/s ja sekin jo oli ihan mukava tulos. En kuitenkaan rynnännyt puhelimeen.
Käsivarren Saanalla samainen tuuli oli puuskuttanut 35m/s eli sitä luokkaa suurin ja piirtein kun moottoritiellä painellaan talvella "sataakahtaviittä" ja pistetään käsi ilman vantusta akkunasta ulos.
Lunta satoi, pikemminkin juoksutti, mutta tuli sitä kai kymmenkunta senttiä lisää. Paikoin enemmän, paikoin vähemmän, muttei sentään niin paljoa purunnut että nyt silti ihan oikeaksi uutiseksi saakka.
Talvella kun pakkaa väistämättä satamaan Lapissa lunta. Huomasipa ja huomauttipa toimittaja sitä tahi ei - taikka kertoi.
Kävin henkilökohtaisesti paikanpäällä katsomassa jo itse myrskyn aikaan, eli puoliltapäivin, miten lannantuuli oli tuiskuttanut pahimmilla tietämilläni paikoilla Kaamasmukasta Karigasniemelle johtavalla tunturiylängöllä.
Parimetristä kinosta korkeampaa en havainnut sillä suunnalla.
Tosin Saariston selän Ivalon puolella en käynyt lainkaan jonne olettaisin lumen kertyneen etelätuulella jos sitä oli kerta kertyäkseen.
Aamulla liikuin jo warhan, pahimman myräkän aikaan Inarissa kun kiikutin frouaa Eskeliselle jotta ehättää töillensä. Eipä ollut kummosta tiellä - uutisoinnin arvoista, niin että olisi pitänyt puhelimeen tarttua ja toimitukseen soittaa.
Aura ei ollut vielä seitsemän kieppeillä kulkenut mutta juoksutuskinoksia oli harvassa, ylipääsemättömiä ei ollenkaan.
Näissä paikallisuutisten ja toimittajien dramatisoimissa lumimyrskyissä, olipa ne talvella tai kesällä, pätee sellainen juttu, että ne jotka siellä varsinaisen hässäkän alueella asustavat eivät ole juuri moksiskaan moisesta myrskystä. Elettävä kun on joka tapauksessa.
Eikä nämä myrskyt nimeksikään poikkea siitä mihin paikallinen eläjä on tottunut, karaistunut. Sitä vain osaa suhtautua tosiasiaan ihan rauhallisesti, häsyämättä.
Jos tuulee liikaa, menee sisälle. Kyllä se joskus tyssää. Jos sataa lunta, se on raivattava pois että pääsee liikkumaan. Jos on kolmenkymmenenviiden pakkanen, sitä laittaa vain lisäkerroksen "rätei ja lumpui" - sillä siisti. Ja menee jos on mentävä.
Että ei sen kummempaa. Tunturi-Lapissa pitää yhä ikiwanha Lapinmiehen sääntö:
"Jos öksyy kairassa, on lähättävä kothin."
Oh-show-tah hoi-ne-ne
torstai 28. tammikuuta 2010
VALMiSTAN SiVAKAT
VALMiSTAN SiVAKAT
Tyyntynyt - vaienneet vaikeroivat nurkat;
laskeudun ulos siljolle huoneen suojasta,
uunin suomasta huomasta.
Hyytynyt ärjyvä myrsky,
ryytynyt tussahduksiksi - oikullisiksi puuskiksi.
Lennättää lierihattua yllättäin kinokseen
pahaa arvaamattoman kurkkijan päästä,
oitis kun kädet parahultaisesti väsyvät.
Ja toinen moinen vekkuli kierittää sitä hankea pitkin,
juoksuttaa perässä höpsöä juoksijaa,
joka pitää omastaan kiinni,
muttei hatusta.
Käännän pääni ja kuuntelen:
Leppynyt tuulispää,
silotellut maat ja mannut hohtavaksi kanneksi.
levittänyt yllens' puhtoisen kuohkean huovan.
Siihen siloon aion piirtää viiltävän juovan.
Valmistan sivakat matkaan,
hoitelen pohjia, olaita sihtaan,
voitelen, pidossa pihtaan,
tykkään liukua pitkin kinosta,
hohottaa ääneen ilosta.
Pujotan päläksen nilkkaan ja lähden.
Tyyntynyt - vaienneet vaikeroivat nurkat;
laskeudun ulos siljolle huoneen suojasta,
uunin suomasta huomasta.
Hyytynyt ärjyvä myrsky,
ryytynyt tussahduksiksi - oikullisiksi puuskiksi.
Lennättää lierihattua yllättäin kinokseen
pahaa arvaamattoman kurkkijan päästä,
oitis kun kädet parahultaisesti väsyvät.
Ja toinen moinen vekkuli kierittää sitä hankea pitkin,
juoksuttaa perässä höpsöä juoksijaa,
joka pitää omastaan kiinni,
muttei hatusta.
Käännän pääni ja kuuntelen:
Leppynyt tuulispää,
silotellut maat ja mannut hohtavaksi kanneksi.
levittänyt yllens' puhtoisen kuohkean huovan.
Siihen siloon aion piirtää viiltävän juovan.
Valmistan sivakat matkaan,
hoitelen pohjia, olaita sihtaan,
voitelen, pidossa pihtaan,
tykkään liukua pitkin kinosta,
hohottaa ääneen ilosta.
Pujotan päläksen nilkkaan ja lähden.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
OTAN KOLAN
OTAN KOLAN
Vaakasuoraan puhaltaa ahvakkaasti,
on puhaltanut ehtoolta saakka.
Taitaa antaa apskeetin entiselle lumelle
jota vielä koittaa ritvashankasissa rimpuilla?
Ennen aamunkoita.
On sen verta arttia nuo puuskahdukset
että vielä se uuden sylkäsee tilalle.
Mutta mihen?
Kun alvariinsa tuulee,
niin eihän se paikallensa jää - satanut lahea viti,
vaan juoksuttaa pahkeinen edellään.
Kurut kinostaa ja tunturin lanteet,
autot, mukat, vankat ja vuomat nietostaa.
Täyttää viimeisetkin sulina loistavat lettojen aajeet.
Laet se jättää, pienemmätkin paljaiksi.
Wanha tapa, jo vain saattaa se olla ihan järkiasiakin.
Soma on soitto nurkissa, lohta ulisee,
volisee ja ajeeraa kuin kolli mouruuaikaan;
väliin ravistaa
ja heti joku kopsahtaa, kokkareita lennäyttää lasille;
tuiskuttanut täpläiseksi kun kertun selän.
Jahka asettuu, alkaa tyyntymään, otan kolan,
on melkoinen ailas työssäkäyville palteet pihatiellä.
Vaakasuoraan puhaltaa ahvakkaasti,
on puhaltanut ehtoolta saakka.
Taitaa antaa apskeetin entiselle lumelle
jota vielä koittaa ritvashankasissa rimpuilla?
Ennen aamunkoita.
On sen verta arttia nuo puuskahdukset
että vielä se uuden sylkäsee tilalle.
Mutta mihen?
Kun alvariinsa tuulee,
niin eihän se paikallensa jää - satanut lahea viti,
vaan juoksuttaa pahkeinen edellään.
Kurut kinostaa ja tunturin lanteet,
autot, mukat, vankat ja vuomat nietostaa.
Täyttää viimeisetkin sulina loistavat lettojen aajeet.
Laet se jättää, pienemmätkin paljaiksi.
Wanha tapa, jo vain saattaa se olla ihan järkiasiakin.
Soma on soitto nurkissa, lohta ulisee,
volisee ja ajeeraa kuin kolli mouruuaikaan;
väliin ravistaa
ja heti joku kopsahtaa, kokkareita lennäyttää lasille;
tuiskuttanut täpläiseksi kun kertun selän.
Jahka asettuu, alkaa tyyntymään, otan kolan,
on melkoinen ailas työssäkäyville palteet pihatiellä.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
tiistai 26. tammikuuta 2010
LENTÄiSiN OiTiS
LENTÄiSiN OiTiS
Auringon säde kutittaa nokkaa,
hivelee niin että kylmät väreet sivelee selkäpiitä;
kihnuttavat kolmen vaatekerroksen alla.
Eikä voi raapia.
Jo vain olisi erinomaista, sivistynyttä,
kiireestä ja hopusta vapaata kukonlihaa tarjolla.
On niin kepiä olo,
vain siivet puuttuu tai keijupöly,
muuten lentäisin oitis.
Onnellinen hymy vetää kasvot virneeseen.
Vaatteet on yllä vain pakkasta hämätäkseni.
Silmät siristellen tuijotan uskomatonta näkyä
keskellä päivää.
Aivan.
Kiireisimpään aikaan jolloin koko maa on hereillä,
työntouhussa wimmaisena, heilumassa kuin heinämies,
pää kolmantena jalkana,
suin päin ryntäilemässä eeskahtaalle kun on mentävä.
Ei aikaa, ei tuokiota hillitä itseä,
pysähtyä tervehtimään kutittavaa valoa.
On kiirus kuluttaa, muuten ei selviä.
Pää siinä touhussa jää kyllä entiselleen.
Auringon säde kutittaa nokkaa,
hivelee niin että kylmät väreet sivelee selkäpiitä;
kihnuttavat kolmen vaatekerroksen alla.
Eikä voi raapia.
Jo vain olisi erinomaista, sivistynyttä,
kiireestä ja hopusta vapaata kukonlihaa tarjolla.
On niin kepiä olo,
vain siivet puuttuu tai keijupöly,
muuten lentäisin oitis.
Onnellinen hymy vetää kasvot virneeseen.
Vaatteet on yllä vain pakkasta hämätäkseni.
Silmät siristellen tuijotan uskomatonta näkyä
keskellä päivää.
Aivan.
Kiireisimpään aikaan jolloin koko maa on hereillä,
työntouhussa wimmaisena, heilumassa kuin heinämies,
pää kolmantena jalkana,
suin päin ryntäilemässä eeskahtaalle kun on mentävä.
Ei aikaa, ei tuokiota hillitä itseä,
pysähtyä tervehtimään kutittavaa valoa.
On kiirus kuluttaa, muuten ei selviä.
Pää siinä touhussa jää kyllä entiselleen.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
