KANANLiHAT

KANANLiHAT

Lauhtuu selvästi,
sen tuntee nokassaan jokainen pölvästi,
joka viitsii nähdä vaivaa
ja ulos rantteelle loukostaan kamuta.
Ei tarvitse yllensä parkaa hamuta,
sitä kammion nurkasta kaivaa
vaik' nahkansa arkaa vilulle kuin.

Lämpöaalto hulvahtaa syötävästä;
kauhtuneita kasvoja huuhtelee raosta uksen,
nakkaa kumolleen orvon suksen,
täyttää lumella portaan vieressä korvon.
Karistaa unista paukkuvat pakkaset,
innon puuskissa lumista puut varistaa.
Mustaksi huminaksi metsän muuttaa.

Askel tai pari porstuan rapulta,
ja lakkaa kylmän vihat, asettuu kananlihat.

Tuiskuttaa henkäys umpeen pihat,
ahtaa tiiviiksi hangen
ja hakkaa wimmassa liiterin ovea kamanaan.
Kinokset juoksuttaa,
nietokset aallonharjoiksi valkoisen meren pakkaa.

Vietokset tasoittaa, täyttää ja näyttää
puhurin voimaansa käyttää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

LUMiKENGÄT

LUMiKENGÄT

Tarvitsee vain höllätä, hillitä hieman ankaraa menoa,
pysähtyä pieneksi toviksi, tuokioksi valveuneen,
kyllä ahnas tallaaja hikisen taukonsa ansaitsee.

Tamppaan lumikengillä pienen kiekerön;
reppu nauttikoon selkäpiistä.
Porkat kainalossa otan nojaa, puuskutan kuin veturi.
Onka kimaltelee keijupölynä ensimmäisissä säteissä,
suljen silmäni ja kuulen sen ripisevän maahan hilisten.

Tyrkkään kämmensyrjällä huurtunutta karvareuhkaa,
puiden raosta siintää tunturin kuve.
Lumiset oksat kurottuvat suutelemaan hankea.

Mielikuvitukseni karkaa,
lehahtaa istumaan myrskyn taittaman kelon tynkään.
Äkin vilkaistessa näyttää että siinä on sille sopiva kolo,
alla jyleä pankaoksa kaartuu kuin vemmel.

Pyydän sitä palaamaan, sillä taivalta on vielä.
Lempo hangoittelee vastaan
joten kumautan porkalla kelon kylkeen.
Luokille kasvanut oksa vapauttaa lumikuormansa päin;
mielikuvitukseni liihottelee teille tietymättömille.

Kurotan jostakin lapion
ja alan lappaa lunta kaula-aukosta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KiEPPi

KiEPPi

Lensin yhtä muuatta sanaa hakiessani tunturin läpi.
Näin erään huuruisen enon luusuan alla,
kosteen sylissä puhtaan valkoisen linnun
kieppumassa tyynenä ympäriinsä nietosten keskellä.
Se oli niitä jotka eivät koskaan jätä Ultima Thulea.
Ottavat riskin - tyhjässä taulussa.

Laskeuduin lähemmäksi ihmeissäni.
Pitkästä-pitkästä aikaa näin ahteella merkkejä
jo ainakin pari talvea kadoksissa olleista
sukeltavista valkeista.
Olivat tehneet kieppejä rottoon

Muutenhan uinuvia on lähes mahdoton huomata,
ellei astele päälle.

Kieppikonstissa yleensä vain yksi
antaa henkensä muiden puolesta - jos huonosti käy,
vaikka monesti saalistajakin hämmästyy niin
ettei ehdi lonksauttaa leukojaan yhteen yllättyessään.

Ja kappas vaan,
se mikä tuokion oli lähes jo suussa on pian puussa,
tai ulottumattomissa, neljännesvirstan päässä,
kantamattoman hangen takana.

Ilkkuen mennessään: Peuk-ko-peuk-ka-peuk-ka-ka-ka!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

PiSARAiSET NOROT VALUVAT

PiSARAiSET NOROT VALUVAT

Juuri lumen satanut pakkasen päälle;
ripotellut jokaisen oksan ja karahkan ylle linnikon
joka takertuu huurteen monitahoisiin sakaroihin
kuin hukkuva oljenkorteen.

Voiko tämän puhtaampaa maailmaa nähdä missään?
Hiljaisempaa? Sinisempää?
Pysähtyneempää?

Niin on pehmeäksi kehkeytynyt maankamara,
oman lahean viattomuuden huntunsa alla,
että liikuttuneena sitä seisahtaa tarkastelemaan
mitätön maanmatonen;
omassa vaatimattomassa pienuudessaan.
Ei tohtisi hauhtoon jalkaansa laskea.

Antaa ajatustensakin kotvasen seisahtua - viipyillä,
niissä mielikuvitusten somissa eetoksissa, aatoksissa,
elämänsä varhaisimpia talvia muistaen.

Kyynelkanavain lihakset hölläävät,
pisaraiset norot valuvat ahavan tummiksi paahtamien
uurteisten kurujen myötä sierettyneille huulille,
edelleen kohti leuan kärkeä.

Syvä huokaus imeytyy vitelikön lumikuorrutukseen,
hiipuu vain pois ikään kuin mielikuvitelma,
tahi aave - olematta ollutkaan olemassa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

ViULUKONSERTTO

ViULUKONSERTTO

Yhä sitkeä pakkanen tienoolla pesii.
Puhaltaa kaakko vienosti kasvoille,
kuivaa sen mikä kuivattavaa kuivassa on - alkaa polttaa;
nipistää nenää ja poskipäitä.
Kehottaa hellästi menemään sisälle pirttiin,
nauttimaan takkatulen loimusta,
poissa pakkasen helmoista tyystin.

Mikä nautinto,
kompuroiksi jäätyneet pieksut jalasta,
syylingit, muorin kutomat sukat;
pois kaikki - sarkaista pukua myöten.
Hiiteen!

Siinä porontaljojen päällä rahilla kuin kuningas,
raappakerrastossa, pässinpökkimissä, villatikkurissa
ja turkkiliivissä ojentelet paljaita, kohmeisia,
punottavia varpaitasi takassa räiskyvälle tulelle.
Ne kipristelevät mielihyvästä
kun kiivas veri taas kihisee suonistossa elämää.

Kädessä höyryävästä rommitotista leijuva keiju
tanssii kyynärvartta myöten olkapäälle
ja siitä nokkaan.

Enää puuttuu palvattu lampaanviulu
ja alkaisin soittaa polskaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KiRSi VAiN VAHVOO

KiRSi VAiN VAHVOO

Sinisenpuhuvan, rikkumattoman taivaankaaren alla;
ankara, äikeän kireä tulipalopakkanen,
kopsaa puiden kylkiä hyisellä nuijalla niin lujaa,
että raitti kaikua raikuu.

Kolmenkymmenenviiden asteen voimalla
pyyhkii valkea surma tienoon yli.
Kokonaisvaltaisesti - kaikenkattavasti kuin kotivakuutus.

Tuikean kirpeä talvi on sekä päivä- että yökävelyllä.
Sen hyisiä huokauksia leijuu utuina mantujen yllä;
kuorruttaa koivujen ritvat sorjiksi kaariksi,
jotka norjina taipuvat routivaa tannerta kohti.

Piisien harmaat haiut porautuvat pystysuoraan,
sulautuen avaruuden sineen.
Nurkissa poksaa, kylmä halkoo hirren päitä kuin tyhjää.
raitilla paukkaa ja jos matkalla saunasta pirttiin nyhjää,
vilu selkäpiitä pitkin heti huimana laukkaa
puree nahkaa,
salaa palan poskesta haukkaa.

Voi sitä onean oloista poloista,
pihalle päätyvää, tuokiossa jäätyvää
surkeaa, raihnaista raukkaa.

On tammiset maat ja kirsi vain vahvoo.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KAAMOKSEN KUU

KAAMOKSEN KUU

Pitkä on tie joka perille vie,
kaukana vielä kohteemme lie
ja entävi yö syliimme;
sinisin hiipivin siivin.

Muhkean pehmeä,
kiehtovan keltainen kuu,
kaamoksen hiljainen kuu,
taivaanpiirille asettuu.

Lähättää keskelle tietä.

Vielä on jäljellä päivästä häivä,
vaik' sineen jo maailma asettuu
ja vannomme pimeyden nimeen.

Uhkean lahea,
lumoavan juustoinen kuu,
kaamoksen nielaissut kuu,
huurteisiin oksiin lomittuu.

Siltaa kulkijain silmien edessä tekee,
yhteyttä somaa, kaikille omaa.
Maailmaan ikuista lomaa - pitkin iltaa.

Ja me luulemme jotain muuta,
kun matkaamme kärryllä kohti kuuta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

OiTiS ALKAA PAUHU

OiTiS ALKAA PAUHU

Herkät merkit vitilumessa,
vuoden viimeisenä päivänä.
Katselen niitä äimänä.

Yksinäisen suden jäljet.
Jängän poikki loikkinut,
yli hangen,
sangen verkkaan tahtiin - häihinsä entävä ylkä.

On kierrellyt ja kaarrellut,
jänestä lie saarrellut
mut' kylläisenä hylännyt.

Luottaa kauhun tuomaan mahtiin.
Tuo ahtaan ihmismielen luoma peto julma.

Vain yksi pulma hällä - tällä sydänystävällä,
kiihtyy vauhkoin mielet kovin vilkkaan jahtiin, hukan lahtiin,
jos käpäläin vie jäljet mäkeen
ja siitä sairas mieli vanan näkee - pistää sanan.

Oitis alkaa pauhu, kohta levii kauhu, hehkuu ohta,
luikut olkavarteen lyödään, viime murkinoita syödään.
Elävältä turkkia jo myödään.

Vaik' juoksee hukka tunturissa vielä siellä,
revontulten tiettömällä tiellä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KUiN TiiNE JÄNiSEMÄ

KUiN TiiNE JÄNiSEMÄ

Aamuvarhaisen pohjoisen pölyttämän lumipyryn läpi
kuultaa täyttymäisillään kuu,
kuin tiine jänisemä,
haihtuen väillä lumisten pilvien syliin.

Mutta kun pitkäjänteisyydessään voittaa
ohi kiiruhtavat pilvet,
kurkistaa se esiin jonkun longan raosta
ja luo kalvakkaa valoaan
yhtenään elpyvän ja hiipuvan hopeisen pyryn läpi.

Kiehtovasti valaisee,
puhuttelee kelmeän valon nimetöntä tarkkailijaa
niin että sinertävän hangen pinnan varjot kihisevät
vaikkei ääntä oikeastaan kuulu - muuta kuin se vähä,
minkä oksiston läpi kaatuvan sateen sihinä pitää.

Sellainen panee pysähtymään ja miettimään
kiireen ja tohinan merkitystä,
sen tähdellisyyttä - vaiko pelkästään typeryyttä.

Miksi yhdelle olevaiselle, ihmiselle,
ei riitä sama tahti kuin kuulle ja muulle luomakunnalle?

Onko ehdottomasti elettävä hetkessä koko elämä
ja kärsittävä tekoja muistellen loppuelämä?
Samoja toistellen, ikäviä poistellen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KAHDEN HÄMYN YHTYMiNEN

KAHDEN HÄMYN YHTYMiNEN

Mitenkään isommin kiljahdellen
annan riemuni kummuta esiin,
jo ensikoin vasta sarastaessa mielenkuvissani.

Viirun havaitessani rintani hakkaa, pidätän ennemmin
kuin sitä muiden silmien edessä esitän.
Teerenpeliksi luulevat - näytelmäksi,
sen kummemmin sisälle ajatukseen kurkistamatta.
Ei niitä ihmeemmin riemuni kiinnosta
kun on elettävä täyttä häkää hetkessä,
aika on loppu ja loppukin vähissä.

Esitän osani niin hyvin ja lämpimimmin elein
kuin vain sen kätevimmin pystyn.
Yritän sopivimmin,
keskeisimmin sanoin tuoda esille ne sävyt,
joilla kuvaan tuntemuksiani
hiljaisuuden saamasta otteesta itsessäni.

Ja siitä kuinka sen jälkeen tuntureiden äärien kauneus
taivaanpiiriä vasten saa aina - joka kerta,
valtoihinsa, pannen laulamaan äänetöntä virttä
kaamoksen sinelle, kahden hämärän yhtymisille
suorastaan juhlalliseen aktiin puolen päivän aikoihin.

Sitä minä suren ja iloitsen, että on pian tämä taas ohi,
siniset ajatukset vaipuvat syrjään väistyen
valon ja syntyvän elämän tieltä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

LEHDET PUNOiTTAVAT

LEHDET PUNOiTTAVAT

Johan ätäkän nakkasi pakkasen.
Metsä poksahtelee kuin nuoruusaikojen Juhannuksena.

Pykäliä ehättänyt jo kaksi neljättä
ja lisää tulossa tungokseen asti utuna kallaassa,
mieluusti sisään jos luvan sallisi.

Paljon täyteen nollaan nähden ja kuivempaa.
Oikein sitä pölisee lämpimikseen
kun jos ulos menee tärkeille asioille; ranniolle,
koiriitten kera jäätyneitä poronpaskoja haistelemaan.

Sanat, kauneimmatkin lauseet, hienoin runomitoin,
tahi kera riimein viimein jäätyvät
ja yhteen nippuun päätyvät - luona kauralyhteen.

Sekamelskaksi niin ettei jälkikäteen,
suojan tullessa voi mennä ulos ilman kuulosuojia
kun kaikki sulosoinnut tahtovat tulla pään sisään,
yht'aikaa samasta reiästä
ja toisesta ulos - se viimeinenkin pari.

Toisaalta - kyllähän ne sanat vielä jotenkin,
mutta piru, ne huolimattomasti huiskitut välimerkit,
ne raapivat korvakäytävää niin,
että lehdet punoittavat pirttiin palattua
kuin vastasyntyneellä porsaalla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

VAEMON RiÄHKÄ

VAEMON RiÄHKÄ

Jos sie joskus savolaesen vaemoksesi haet;
on siellä sen sortin sikäläeset laet
jotta muikkukukonnii samalla myös naet.

Häntet millonnii juur' miäräaekkaan niä,
olkoon vaekka mikä vuan helle,
tahikka mimmonennii pakkassiä - hiän aena myöhästyy
ja sannoo jotta hyvinnii son vuan junassa se syy.

No mikä siinä sittä aattaa - ka ilimiselevä pyy?!

Huussiin kotona hiän het' kurkistaa,
ja sitte vasta rauhan suap',
kun kukollen kääp' puukon kaa.

Jos joku kuorssoo unissaa',
on sehhii miun syy.

Pitki' mualimmoo hiän alvariisa viilettää
ja kotona häntet usseinnii niä
yksinnää' tässä yöttii nukkuva suan.

Kun hiän elakkeelle joskus mualimassa jiäp',
sillon hällon jo vissii' harmoo piä.
Siitä piän, mie luulen - sullaa kaekki jiä minkä niän.

Nii - ja vaevat muuttii - sen kans' öisin sittä juan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

HYVÄSTELEN KOSMOKSEN

HYVÄSTELEN KOSMOKSEN

Tiedän, olen jo wanha - aikani lähestyy.
Raihnaiset silmäni erottavat Venuksen varjon,
se on tunnusmerkki ja ennus, ilmiselvä osviitta,
tyydyn siihen ja ryydyn, muuta en jaksa ja viitsi.

Vielä pettämättömämpi vihjaus on kuu
joka täyttyy kuin tippaämpäri sateessa.
Juuri sopivasti viikon päästä.

Kuulen homeisissa korvissani sielunlinnun laulun,
kutsun johon on vaikea olla vastaamatta,
sillä jotenkin tieto helpottaa, luo auvoisan olon.

Se tarkoittaa että tuolloin kapuan tunturiin
ja ulwon sydämeni pohjasta, tyhjennyn avaruuteen.
Päästän kaiken sen irti minkä vuoden aikana olen
silmieni eteen saanut ja kokenut.

Pirunkylvyssä olen niitä öisin pohtinut,
tohtinut jollekkin asiasta aamulla viitata.
Ei ole tahtonut piitata
vaan jatkanut kasvottoman kiireistä sumuista matkaa.

Keskiyöllä, ylämaan kuutamossa
lausun ääneen sen mikä minun on.
Hyvästelen kosmoksen, luovutan itseni historian käsiin
ja nukahdan pois. Ja herään,
parkaisen aamulla vastasyntyneenä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

PYRYTTÄÄ NATTURAA

PYRYTTÄÄ NATTURAA

Lunta, lunta, lunta ja lunta,
sata lunta, tuhatta lunta sataa.

Taivaankaarella joku jumalaton tönäissyt
lumipuuropadan nurin
ja nyt ilma tulvii sakeana natturaa ja utukkaa
jota hyinen nuortalainen tanssittaa.
Kieputtaa ja liekuttaa pakkasen wiimassa
kuin narttu hurttaansa kiimassa.

Kaikkialla lunta ja minä kun luulin näkeväni unta
mustasta talvesta Ukonjuhlan aikoihin suvena.
Kun heräsin vehreään hehkeään maahan.
En luottanut wanhoihin taikoihin.

Sataa lunta, huomenna sataa
se on yhteensä kaksi sataa ja yhä sataa.

Vallantiellä pöllyää hauhto omine aikoineen,
aaveita kieputtaa taikoineen
liehuttaa kulkijain haaveita.

Jos menee tätä rataa,
mataa kohta liikenne jonossa polossa.
Hiipuu - ja matka vain jatkuu ja jatkuu,
kestää ja kestää,
eikä sitä voi aurakaan estää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

RiiTTÄÄ KUN ViiTSii ELÄÄ

RiiTTÄÄ KUN ViiTSii ELÄÄ

Vielä eilen vaelsimme pimeydessä.
Nyt on toisin,
valo häämöttää jos vain taitaa katsoa,
osaa asettaa iiriksensä sille tolalle
että näkee myös humeetillaan.

Olemme voiton puolella vaikka kultainen kurra
näyttää yhä lepäävän pesässään,
meidän lähestyessämme sitä jo huimaa vauhtia.

Pian se näyttäytyy kaarevan taivaan piirillä,
antaa lupauksen tulevaisuuden mahdollisuuksista.
Eikä sen kauemmaksi tarvitse nähdä - ihmisen.
Riittää kun katsoo eteensä.

Onneksi kultainen kehrä on riittävän loitolla,
etteivät mielen herkät ja hauraat siivet pala
Ikaroksen tapaan.

Aivoitukset karkaavat haaveilemaan vallattomina
ja pian on ihmisen lapsilla väkitukku asioita jotka on
osattava laittaa ja hoitaa oikeassa järjestyksessä.

Ei alvariinsa tarvitse pohtia täyttääkö vuosia vai ei.
Siihen mitään yltiöpäisiä sankaritekoja tarvita,
riittää kun viitsii elää!
Elämä tulee salaperäisesti hymyillen vastaan ja vie.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

HiRVEÄ HUOLi SEViOTTiPUVUSTA

HiRVEÄ HUOLi SEViOTTiPUVUSTA

Kesää odotellessa tarkastan pakkasmittarin,
enää kolmekymmentäkaksi astetta - hyvä,
lauhtuu, pian pääsee auringon porottamille seville.
Vaeltelemaan huolettomana kuin luonto-otus,
huivi kaulassa, vailla huolen häivää, ilman hätäpäivää.

Kolmen viikon kuluttua kaamos on ohi - eletty,
hengissä selvitty, vaikkei se mitenkään uhannutkaan,
mutta pitää sen verran dramatiikkaa loruta.
Erotiikan jätän lämpöisten reisien ja vällyjen väliin.
Laittakoon kukin riettaat silmänsä kiinni,
keksiköön itse syntiset ajanvietteensä.

TÄYTiNEN! Kolme k y m m e n t ä k a k...
...joutuu laittamaan joka housun väliin välihousut,
epäpuhtaan aluspaidan ja sille haureellisen aluspaidan,
säädyttömät, rivot, täynnäreikiä-sukat jalkaan,
turmeltuneet kengät eivät muuten suostu astumaan.

Tuulen-, tulen ja valheen pitävä takki,
vaikkei tuule edes sen vertaa, että vesimylly pyörisi.
Kurkun ympärille viirullinen huivi,
joka edellisen jäljiltä haisee etikalta. Sitten ulos.

Tulos on etten kehtaa porstuasta rantteelle astua.
Siellä voi kastua, vettä tulee koko Esterin suvusta.
Hirveä huoli harmaasta seviottipuvusta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

PORKAN KERKÄT

PORKAN KERKÄT

Taivaanrannan kaukaiset tunturisaaret kiehtovat
kaamoksen sinisen meren takana.

Mieltä liehtovat,
porottavat rintaa,
korottavat tavoitteen tasoa,
odotuksen hintaa niin,
ettei housuihin tahdo mahtua henki ja keho yhtä aikaa.

Taikaa se on,
tulisen purevaa wiimaa,
mokomaa kiimaa jota kestää monta tiimaa.
Sellaista piinaa joka ei lopu palamasta
ennen kuin tulomatkalla.
Kun kaikki on täytetty.
Käytetty.
Näytetty.

Satusaarten lumoava jono,
sinne suuntaan liikkuu mono.
Sivakoilla, kalhun päällä,
toinen lylyn - läpi lumipyryn.

Porkan kerkät,
herkän hangen pintaan reiät jättää.
Pistää rintaan vauhti, nälkä mättää, into räytyy,
hillitä kai täytyy.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!