HUiTHAPELi ja VEiJARi

HUiTHAPELi ja VEiJARi

Huurteinen aikuisten satu avautuu huomeneen
uteliaiden silmien edessä.
Sininen taivaanpiiri esirippuna kultaisen ihmemaan yllä.
On niin hyvä päivä.

Tilhiparvi helisee Raunin puussa;
pyrähtelee tuon tuostaan,
omia haamujaan säikkyen lentoon,
voipuen sitten taas hilisten noukkimaan
säntillisen epäsäännöllisenä rykelmänä.

Happamia.
Varmaan todennut Herra Kettunen,
se huithapeli ja veijari jonka helminauha
kiemurtelee pensaan juurelta toiselle.
Einehtivän tilhikatraankin alta.

Jo äkkimutkista ja pitsisilmukoista näkee
että häntä ei ole kainalossa ollut,
pikemmin koht'siltään jänis,
jos tuota menoa sinnikkäästi jaksaa hakea.

Lapintiainen pyrähtää kuvulle, paskoo lierille,
hyppii sitten tasajalkaa korvan liepeille
ja titi-tyyttää tutun riimin korvaan.

Tyrskähdän ääneen selitykselle. On niin hyvä päivä.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

JOKA TALVi

JOKA TALVi

Tunnen luissa tulevan talven tuoksun;
olen kävelyllä - hyljännyt juoksun.

Pian jo valkenee aamunkoitolta.
Erotan loitolta hiutaleiden kiivaita keskustelun pätkiä
sulan, huuruisen virran yllä.

Väistyy hämärä pimeän syliin,
itse lankean tenhosta loveen,
matkaan ylisiin kyliin - muinaisten poveen.

Aistin puiden jo valmiina näihin häihin.
Puuska on suorinut lakkapäät,
sukinut lupot, kammannut naavat, varistanut haavat.
Lumen on valmis tulla. Huurussa oottavat nöyrinä aavat.

Ensin muutamia hapuilevia,
tunnustelevia,
eeskaahtaalle leijailevia höykäleitä,
utukkaa joka etsii sopivaa paikkaa laskea,
sitten hieman sukkelanpaa natturaa.

Pian lunta ryöppyää taivaan täydeltä
ja alkaa hiutaleiden tanssi.

Oi mikä sihinä ja kihinä, kuiske ja huiske
kun maa valkeaan vaippaan verhoutuu.

Se lannistaa ärhäkän pakkasen poikasen.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

kolkytneljä

Yykaakoonee-kuvakotkotus

ZiZZOZ! Moottorikelkat sulassa maassa yhä
vaikka meillä on jo 15 cm lunta.

SiNiNEN UNi

SiNiNEN UNi

Joka ilta kun lamppu sammuu ja Piekka-Anselmi asettuu triippusmattoonsa levolle, lähes poikkeuksetta ennen nukahtamista käy hetki, tuokio, jolloin kaikki päivän tapahtumat kelaavat humeetin läpi pitkin ja poikin - sikin ja sokin.
Aiheuttavat ne melkoisen kohinan ja tohinan vilistäessään pitkin hermoratoja suunapäänä hosuen paikasta toiseen. Ajatuksen nopeuden vaivoiksi tuntuu joskus asettuneen liika hoppu.

Sitä tuskin pystyy muuten melko lailla sävyisä iniminen ihan kaikkea perinpohjaisesti humeetissaan käsittelemään, jos tulimmaisella hötäkällä tehdään selvää päivän asioista. Tai niistä jotka ovat virkosillaolon aikaan mieleen palautuneet jostain muistinmaailman syövereistä.

Niin kun nyt esimerkiksi se sininen lanka, oikeammin sininen langan pätkä Dikka-Duuan joella joskus muinoin. Siinä on vieläkin akkiloimista vaikka siitä on aikaakin jo kulunut ties kuinka kauan - pätö asiasta.
Mutta niinpä vain se taas vilahti kummittelemaan eilen ehtoolla triippusmatossa lojuessa, airoja käteen soviteltaessa Höyhensaaren veneeseen.

Yksi pieni torkahdus samalla kun aatokset jo ehti seikkailla Kulvakkokosken niskalla ja siitä palaaminen hirren napsahduksen havahduttamana takaisin hereille palautti kaiken takaisin samoihin lähtökuoppiinsa missä se mokoma sininen lanka oli jo vuosikausia lojunut. Ja sieltä pahkeinen esiin aika-ajoin putkahdellut.

Inimisen pää on sen verta haperoista aineksista tehty, että vaikka se itse itseään luomakunnan kruununa pitää ja luojasta seuraavana, niin somastippa sinne kaikki jonniijoutavat langanpätkät - sinisetkin, pakkaantuvat asettumaan ja pesänsä tekemään.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Piekka-Anselmi oli ollut aikoinaan uštimassa eli lohestamassa uistimella jo mainitulla Dikka-Duuan joella. Hyvin oli luossaa tullut. Ahnaasti oli iskenyt kojamo rautaan ja parin päivän saalis oli noussut liki sataan naulaan.
Viisi kannellista ämpäriä oli jo suolattuna odottamassa kuljetusta. Siihen aikaan kun ei pakastimia vielä lohikentille ollut saatavissa. Joko akanvirrassa niitä säilytettiin tai maakuopan viileydessä.
Sitä paitsi Piekka-Anselmi oli aivan anhiton suolaluossan ystävä. Erikoisesti piti tönkösuolatusta, tiiviistä, läpinäkyvästä luossan siivusta jonka somasti saattoi tötteröksi kiertää ja suuhunsa sujahuttaa palowiinaryypin alle.

Viimeiseltä reissultaan koskenniskalta palasi leiriin ja jo uinahtaneen nuotion tykö. Ajatteli vielä lähtökohvet keittää ja sitten ottaa urakan ja kiikuttaa lohiastiat, kaksi kerrallaan jalkapelissä poronkusenman verran yläjuoksulle jokivartta pitkin.
Siellä oli Piekka-Anselmin vene odottamassa lastiaan joka soudettaisiin muutaman järven pitkin ja poikki yli kotikonnulle.

Pöyhi siinä tulia, teki uudet kiehiset ja kykistyi sitten kontalleen hellimään viimeisiä kipunan rippeitä joita vielä siellä täällä nuotion tuhkassa kiilui.

Siinä se silmä sattui. Niille paikoilleen jähmettyi ruoto. Kuin murhaloikkaan valmistunut peto. Samassa jo humeetista ryöppysi käskyjono ja liuta ohjeita. Vai tulivatko ne suoraan selkäytimestä. Sitä ei nyt siinä hässäkässä miettinyt vaan keskittyi niitä noudattamaan.

Raato rentoutui hetkessä, Näennäisen rauhallisesti jatkoi puhalteluaan. Hamusi puunsäleen ja kopasi leukun tupesta. Vuoltuaan muutaman lastun pani leukun takaisin mutta löysempään. Ei painanut kiinni. Siitä se oli helppo tempasta tarvittaessa.
Sitten könysi ja puuhasteli kohvenlaittonsa kera muina miehinä, vaivihkaan silmäillen ympäristöään. Ulkopuolinen ei olisi kyllä huomannut itseään tarkailtavan. Ei olisi huomannut että oli huomattu. Mutta eipä se huomannut Piekka-Anselmikaan - ketään ulkopuolista. Aikansa puuhasteli ja lopulta ojentausi. Otti muutaman harppauksen sivuun ja kiersi leiripaikan maata tarkkaan tutkien.
Ei jälkeäkään, ei havaintoa yhdestäkään ylimääräisestä poikkeamasta jälkitarhassa. Ei kerrassaan.

Piekka-Anselmi palasi tulille. Otti kuksan. Laski sen piripintaan pannusta ja kaiveli sokeripalan huulilleen. Otti ensihörpyn ja poimi sitten maasta sinisen langan pätkän. Villalangan pätkän.
Tuijotti ja tuijotti. Tuijottamistaan tuijotti. Eikä keksinyt selitystä. Ei onneton osannut selittää mistä hiijestä moinen riekale olisi hänen tulilleen ehättänyt.

Kävi läpi kaikenlaisia variaatioita ja analyyseja, ei vain selvinnyt. Listasi mielessään ruvvintipšuja, mutta niitäkään ei ollut sattunut enää aikoihin joten sitä kauttakin lanka-asia ei ratkennut.

Ei vaan selvinnyt vaikka kuin sitä akkiloi. Lopulta oli pakko järjestää humeettinsa päivämenoon ja alkaa leirin purkuun jos meinasi sille ehtoolle vielä kotikonnuille ehtiä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Sininen lanka kieppui humeetissa kuin hulluksi kiimasta tullut korppipari ilmassa, vieläkin kun kanteli parikymmennaulaisia lohiämpäreitä loivaan vastamäkeen vitelikköistä, mutkittelevaa ranniota pitkin järven suulle.

Sininen lanka kieppui humeetissa vielä kun Piekka-Anselmi kiskoi jo soutimilla täyttä häkää järven päässä häämöttävää jokisuuta kohden. Eikä asia ratkenmut. Ei ratkennut sinä syksynä.
Eikä seuraavana kesänä, eikä seuraavana ja seuraavana. Tässä sitä oltiin taas. Toistakymmentä vuotta jo, ja yhä vain oli sinisen langan arvoitus ratkaisematta.

Mikä piru sen oikein sinne nuotiolle lennätti kun itsellä ei ollut ainuttakaan vaateriepua missä olisi edes sinistä väriä.

Kyllähän se joku jollakin ilveellä oli sinne puuhastellut ja se vaivasi Piekka-Anselmia yhä. Aiheutti sinisiä ajatuksia mokoma, vaikka hyvin olisi ollut tähellisempääkin tekemistä humeetilla nyt kun kusessa tuntui olevan koko heimo. Kaulaansa myöten. Noiden halavatun politikkakekkuloidensa kera.

Niillä ajatuksilla varustautuneena nukahti triippusmatolleen ja lähti verkkaiseen soutelemaan Höyhensaarten suuntaan. Ei sille vaan mahda jumalatkaan mitään. Siniselle langalle. On se sellanen mysteeri.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Piekka-Anselmin kaikki osat tässä:

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ystävällesi!
........
Quidquid latine dictum sit, altum videtur.

SUURi PAKKANEN

SUURi PAKKANEN

Pienen pakkasen,
sellaisen kepeän lempeän,
mitättömän, hyvin pienen pikkuruisen ja söpön.

Mokoman haihatuksen jälkeen sitten se
semmoinen SUURI PAKKANEN - kova ja paukkuva.
Ankara - kymmenen astetta.
Ja aurinko joka kultaa sokerihuuruisen jängän,
saa loistamaan sen lailla nurin käännetyn tähtitaivaan.

Tätä jatkunut on jo vuosituhanten ajan
eikä siitä ole ennen kukaan sivistymätön
mitään isompaa hälyä älynnyt nostaa,
katsonut ja ihaillut - vaan nyt.

Lumentekijä nostaa. Mainostaa. Painostaa.
Ei riitä että lunta tulee taivaan täydeltä ilmaiseksi.
Lunta pitää tehdä että toisen laiskuus
ja toisen ahneus saa täyttymyksensä.

Helvetinkoneet jauhavat yötäpäivää lunta lumettomille,
unettomille sokeille jotka eivät eteensä näe.
Kiiruhtavat luonnon edelle, koska ihminen on.

Laiskurit ja vetelykset,
ne jotka eivät viitsi omin voimin kamuta laelle
saadakseen valua myötäleeseen pitkin ja poikin,
ne saavat orgasminsa.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

OSAN PiTi SULAA

OSAN PiTi SULAA

Unikeko lensi lumikeon yli että kumahti.
Se oli hyvä teko, vaikka elohiiri riehui silmäkulmassa,
kuin tuuliviiri joka liehui vaikkei tuullut.

Äkin olisi luullut että,
lunta oli satanut enemmän kuin tilattiin,
mutta ilo pilattiin,
päälle jäälle ripsautti vettä.

Tuli siis hanki ja unikeko kerralla oli lumensa vanki.
Piti hankkia kanki.

Lumeen sulaneessa urassa - suoraan sanoen kurassa,
se luikerteli myötämäkeen puron lailla.
Jonka tapasi vasta alavassa, sulassa laaksossa pulassa.

Lumesta tehty tukeva tammi,
etevän lapsen tekemä,
esti matkan.

Kauan se pienillä luoda kesti,
osan piti sulaa ja loput juoda, mutta sitten,
sulassa sovussa matkaa jatkoivat oivat kumppanit.

Soivat itselleen taukoja,
väänsivät lumiaumoja,
kerälle käänsivät.
Ihmeiksi muille avoimille suille.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

AYE'TEI'H!

AYE'TEI'H!

Iloitsen ylitsevuotavasti sinnikkään Vaclav Klausin yltiöpäisyyttä. Yksi tsekkiläinen miehen raato vain ja pompottaa koko €uvostoliittoa. On varmaa että veitsiä tahkotaan ja hioskellaan monellakin suunnalla. Myrkkymaljoja on kallistettu pienemmästäkin syystä.

Absurdistanin ulkohuussiministeri pitää tällä erää asiasta ja tilanteesta suutaan supussa. Kusi sukassakin on nyt diplomaattisempaa kuin että hölöttää sitä tavanomaista hölynpölyä mitä suustaan etupäässä päästelee.
Eikä sotaministerikään toistele vielä kolmeen kertaan mitään. Kaivelee virkatyönään nokkaansa mietteliäänä todennäköisimmin.

Normaalisesti luotettavan Hevosmiesten Tietotoimiston (HTT) mukaan Hökämies olisi kuitenkin eduskunnan huussissa supettanut peilikuvalleen: "Vittu, vittu, voi vittujen vittu!" Mutta hevosmiehet yleensä liioittelevat tällaisessa, vaikka muuten puhuvat totta, joten ei kannata antaa moiselle painoarvoa.

Vaclav Klausissa on jotain sellaista ihailtavaa, sellaista ikiaikaista ummikko-suomalaisuutta, jota nykyajan absurdistanilaisesta lällystä ei löydä hakemallakaan. Hänessä on sitkeyttä olla oikeassa omassa asiassaan. Hänestä löytyy vahvuutta keikuttaa venettä silloin kun hän on laidassa kiinni, muiden €uvostoliittolaisten parkuessa kuorossa paheksuen.

Lähitulevaisuus kertonee meille onnistuvatko €uvostoliittolaiset "neuvottelijat" kääntämään Klausin pään vähän vai liikaa. Mehän tiedämme miten käy jos pää kääntyy liikaa - siinä hötäkässä karkaa henki pois ja sitä ei myydäkkään tietokonekaupassa kuten harmaata savua.

Kyllä-kyllä! Olisin minäkin ensimmäisten joukossa esittämässä kunnon Vaclaville Kunnon sotamies Svéijk-mitalia.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Tulen ääressä, savun tuoksussa sitä tulee usein mietittyä, että eikö valhe, petos, vääristely ja osatotuus pikemminkin kuin totuus, ole pysyvämmin vaikuttanut inimisyhteisöjen kohtaloihin niin suomalais-ugrilaisessa kuin muidenkin heimojen keskuudessa?
Kuten esimerkinomaisesti tämä nyt monen kulmakarvoja kohotuttanut Vanhalaisen lautataapeli-jutska. Olisiko rupusakin vielä kerran pysähdyttävä miettimään sitä kuka siihen lautakasaan oikein sormella osoitti. Jääkö metsä nyt puiden takia näkemättä?

Sitä paitsi jos niitä höyläpuita pitää hakea, niin oikea osoite lienee Laukaan Kynsiveden Peuraniemi. Kappas vain kuin TM ei sinne osannut - no, toisaalta se meni juuri sinne minne sormi osoitti. Tekniikan Maailmaa ja koko mediaa vietiin kuin pässiä - narussa.
Mahtaa olla Arkadian saunaseurassa hauskaa.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Mooses Lippisestä ollaaan tekemässä €uvostoliiton konservatiivivoimin residenttiä. Moisesta haihattelusta kertoi Usblogissaan Kokomustan Eija-Riitta Korhola.

Herää kysymys pitääkö Suomen syöjästä ja Bush'n liittolaisesta vielä tehdä koko Euroopankin tuhoaja. €uvostoliiton kyllä kernaasti, mutta Euroopan sentään soisi säästyvän Lippos-lentsulta. Toivottavasti sitä vastaan on kehitteillä rokote jossain täyspäisten piireissä?

Niin ja, jos kerran Mooses Lippinen annetaan niin miksei sitten mukaan tällata Greta Haapasalokin samaan syssyyn. Minä vain kysyn. Asiahan ei tietysti minulle kuulu. Näennäisdemokratiassa eli kleptoratiassa kaikki on mahdollista.

Yleensä ottaen on huomattava jotta äänestämällä saatu enemmistö ei tarkoita sitä, että enemmistö on oikeassa. Se tarkoittaa sitä, että enemmistö äänestäjistä on ääliöitä. Se on luonnonlaki. Ei sille iniminen voi kertakaikkiaan mitään. Tinkimätön, tiukka ja anteeksiantamaton luonnonlaki. No inhimillisesti katsoen raaka. Mutta elämä on.

Elämästä selviävät luonnossa pisimpään ja lokoisammin vain nokkelat. Aina ääliöiden kustannuksella. Sen näkee jos viitsii katsella ympärilleen. Vaikkapa politikkojen suuntaan.

Jään odottamaan aikaa 21.12. 2012. Pelastukoon ken voi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina ystävällesi!

Jos kerrot totuuden, sinun ei tarvitse muistaa mitään. (Mark Twain)

virta

Jo vain.

Meän liki ei ole kovin valtavia virtoja kuten Amatsooni tahi Niili,
joten met jouvuma tyytymhän vain tähän Tenojokhen eli Deatnuun.
Eikä rahavirtojakaan, mutta jos saama €U:n tukemhan,
saatamma met killa ostaa Volgan.

MUTKiTELLEN

MUTKiTELLEN

Harsuisen linnikon alla
kirjaviin vuodenaikoihin sonnustautunut
jättiläiskäärme mataa mutkitellen,
väsymättä, ehtymättä kohti hyistä merta;
matkansa päätepistettä,
aloittaakseen päättymättömän kehänsä.

Ystävällisenä, anteliaana, vilvoittavana,
sanoja kirvoittavana elämän eliksiirinä
muun työnsä ohessa;
se sihisee ja kihisee, solisee ikuista oodiaan sille
joka vain haluaa kuulla.

Aikain alusta saakka se on niin elänyt,
nähnyt paljon;
enemmän kuin yksikään mitättömistä ihmisrievuista,
jotka uteliaina yrittävät päästä perille
wiimeisen jääkauden jälkeen tapahtuneesta,
puhumattakaan siitä mitä tapahtui sen aikana
ja sitä ennen.

No mitä sitten?
Harsuisen linnikkonsa alla
tämä vaihteleviin vuodenaikoihin verhottu
jättiläiskäärme mataa yhä vaan mutkitellen.

Ihmiset - ne elävät äyräällä, kuulevat virran laulun,
kuolevat sitten pois.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

VASTAANOTOLLA

VASTAANOTOLLA

Livahdan huomaamatta ulos,
kalvas kuu luo laheat varjot siimekseen.
On hyvä olla.
Pysähtynyt ilma antaa tilaa yön äänille:
Muuttavia rastaita, kurkiparin leikkaava huuto kuulle.

Penin haukku kuuluu matkan päästä,
kirkinen hirvipari tai poroja tokka rykimässä.
Luultavasti hirviä,
ne liikkuvat nyt joen niituilla ja ahteen viteliköissä.
On niiden aika jatkaa sukua.

Höykäsen pölähdyksen verran härmää on rantteella.
Haistelen lumen tuoksua,
hivelen sormella porraskaidetta ja maistelen,
samaa laatua kuin viime vuonna;
suljen silmäni ja annan talven lipua humeettiini.

Kuu kutsuu,
lähden astelemaan siltaa myöten.
Päästyäni puiden latvojen tasalle
yritän tähyillä näkyykö lounaalla purkua, se asuu siellä.
Ei havaintoa vaikka kuin terästän katsetta toiveikkaana.

Tänään sen piti tulla, lumimyräkän, luvattiin niin.
Siksi puin ylleni ja ehätin ulos nuuhkimaan.

Nooooo, ehken se vielä kehkeytyy.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KOKO SEUTU ON

KOKO SEUTU ON

Tulessa Raunin puu,
liekehtii kuulaassa ilmassa ilmiliekeissä,
järven ikuista sineä vasten.

Näky on loistelias, sykähdyttävä,
unohtumattoman kaunis täky.

Täydellisesti sointuu kuuma kylmään viltossa kallaassa,
matalalta tuijaavan auringon myötävalossa.

Henkäykset kahahtavat lehvästössä,
muu puusto on alaston - koko seutu on;
riivitty raa'an koillisen toimesta paljaaksi.

Vain maaruska elää enää pihlajan kanssa,
yksinäisen puun jossa on henki.
Pyhän puun, Raunin puun.

Juurella, kulottuneen heinän seassa muutama
punavartinen villantupsu tarjoaa itseään
kuin koristautunut nainen kadunkulmassa,
jossakin sivistyksen kehdossa.

En henno,
jotenkin näyttää kauniimmalta saraa
kuin pelkkää valkoista seinää vasten.

Kumarran ja jatkan matkaa sivistymättömänä.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

ONNELLiNEN MiES

ONNELLiNEN MiES

Talvi se vaan teki tuloaan, varmat merkit siitä olivat, vaikkei nyt ihan lunta vielä ollutkaan. Ei ollut edes käypässyt, kuten useina syksyinä tästä taa'päin. Pakkasta sentään kyllä, parahultaisesti päälle kymmenen pykälää.

Riitettä riitti, alkoi olla rannoillakin aamulla sen verta ettei raskinut ensiluokkaista puuvenettä tuhmakaan alkaa puhki soutaa, eikä etenkään Piekka-Anselmi. Sehän uppoaa yks'öinen riite venelautaan kuin puukonterä voihin.
Hetkessä on hyväkin vene läpeensä pilalla. Muutamassa sadassa metrissä jo karvaseksi muuttuvat pohjalaudat ja minkä sille sitten osaa, ainoa konsti on kuorittaa se lasikuidulla. On siinä vaan omat kommervenkkinsä. Takamailla.

Muistipa Piekka-Anselmi nuorempana nähneensä sellaisen puuveneen jonka joku pulassa oleva oli soutanut jäiden läpi rantaan. Siihen oli, rantaveteen saapuessaan parahiksi leikannut kyljet auki jo jää ja päästänyt lompolon sisään. Äijä pelastui, vene meni kokkotarpeeksi.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Mukavasti rohisi jäätynyt sammal kumianturan alla kun Piekka-Anselmi asteli harvakseltaan rimmin pintaa tarkastellen. Karpaloita, niitä se oli vahtaamassa, vaan ei juurikaan näkynyt. Oli huono karpalovuosi. Ei sen vertaa että olisi kiisselin saanut aikaseksi riekon kera syödä.
Ja vain vähissä olivat riekotkin, ei kuulunut hämärissä enää niitten hyvänyön toivottelua toisilleen. Olipa kuitenkin yksi katras pölähtänyt eteen toissapäivänä rantamailla ja siitä oli Piekka-Anselmi veronsa ottanut. Kuriositeetin vuoksi.

Herkutellakseen - myyntiin ei ollut enää kehdannut vuosikausiin niitä toimittaa vähistään. Eipä sitä juurikaan parempaa herkkua maailmassa ollut siipisveikko-puolella kuin riekko ja sen täkkälihat.

Ampuu senkun kokeeksi vaikka pari ja kynii ne perinteiseen tapaan. Sitten tulella polttaa viimeisenkin hitusen untuvista.
Samalla siinä koko linnun roppi rapeutuu ja kun sitten päästää täkkälihat, koivet ja siipispankot helläkätisesti erilleen ja panee lopun ruodon kiehumaan ja muhimaan pehmeäksi soossin pohjaksi, niin taivas jo odottaa.

Erotellun herkun käristää voissa tai kuussa, sianrasvakin käy ja sitten hylkää suolan kera keitinveteen valmistumaan. Jo vain siihen saattaa muutaman katajanmarjan nakata jos sattuu liki olemaan. Sillä kurin siitä tullee lähiruokaa josta nyt paljon höpötetään radiossa.
Hyvää on litistettyjen karpaloiden kera, eikä haittaa vaikka muutaman tuppipotunkin siihen lystiin kuorasee kyytipojiksi. Kun vielä jostakin keksii muutaman ryypin palowiinaa niin johan ei paremmasta väliä.

Kyllä sitä osaakin yksinkertainen maaseudun iniminen olla sitten vähään tyytyväinen. Ei se juurikaan kaipaa enää mitään pizza-höpötyksiä tahi vinosilmäisten itämaalaisten eineitä sen kummemmin.
Mielessä ne tosin käyvät lähes joka kerta kun tunkiolle käy kesäkuumalla laskimpärin tyhjentämässä. On se vaan kumma. Että vain silloin.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Piekka-Anselmi palaa turhaantuneena, mietteliäänä karpaloreissultaan, vaikkakin vesikielellä. Niin oli syvältä ottanut tuo riekkopaistista unelmointi, että ihan oli veden kielelle saattanut.
Piruako se siinä nyt mielessä häräkehtää tuumii puoliääneen ja astelee liiterin nurkalle puupinon tykö. Pistää kätensä pinoon ja kun vetää pois, kiiltelee lokakuun auringossa juomaputeli. Ja mitä oiwallisinta palowiinaa täynnäns.

Ilme kirkastuneena Pee-Aaa astuu porstuan rappusille ja istuu. Ottaa virallisen otteen pullosta. Kopsauttaa kyynerpäällä pohjaan napakan iskun ja avaa korkin. Wanhasta muistista.
Nykypullothan moista ei enää vaadi mutta on se sivustakatsojastakin kivaa tuoolainen wanhojen tapojen tinkimätön ylläpito. Etenkin tällaisissa tärkeämmissä asioissa kuten se palowiina-asiakin joillekin on.

Kurottaa pullon suun ja kaataa kurkkunsa somimoilleen nasakan annoksen lämmikettä karpaloretken aiheuttaman vilunkarautuksen päälle. Ja mukavastippa se lämmittää, tuttu aine. Vastaa huonosti lämmitettyä saunaa kyllä. Tai no ainakin sellaista nyt vähintään, mitä ei ole lämmitetty tänään.

Lokakuun aurinko on viime töillään, juuri ja juuri jaksaa sen verran tyvenessä suojaisessa paikassa lämmittää, että wanhemmanpuoleinen mieshenkilö muutaman pitkähkön ryypin jälkeen raskii lumpsauttaa luomensa kiinni ja katsella päiväunia tahi sinnepäin - ádjagaisia, unen- ja valveillaolon rajatilassa.

Piekka-Anselmin uniin lipuu mahtavan vuonojärven jyhkeät maisemat Nuorgamista ja muistikuvat siitä kuinka hän Arolan wanhan isännän kanssa sieltä kymmenkunta syksyä sitten pyysi harria, siikaa ja taimenta.
Muistikuva toisensa jälkeen kirkkaan sinisestä vedestä leijaa humeetissa. Saa hymyn nousemaan huulille. Otsanahan siliämään ja eikö vain pertana jossakin vaiheessa purkaudu huulilta: "Minä se vain - Piekka-Anselmi, onnellinen mies."

Aurinko iskee silmää ja jaksaa lämmittää porstuan kulmaa aina puolikolmen kieppeille saakka. Sitten sen on mentävä. Homma odottaa.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Piekka-Anselmin kaikki osat tässä:

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ystävällesi!
........
On ihmisiä, jotka kykenevät kaikkiin hienoihin ja sankarillisiin tekoihin, paitsi yhteen: olemaan kertomatta onnestaan onnettomalle.

TUNTURiT HEi!

TUNTURiT HEi!

Miten mieluisaa,
tuntea outoa taikaa pitkästä aikaa
ja nähdä jälleen teitä mahtavia -
teitä valkoiseen vaippaan kiedottuja jättejä,
nättejä kuin kermalla kuorrutettuja herkkuja,
suuria vuorten serkkuja,
ylväitä juuria ilman pylväitä.

Silti taivaanpiiriin saakka nyt jo harteilla,
luminen, puhtoinen taakka, valkean hohtoinen
ja huntuna taantunut pohjoinen viima.

Kaunis, kaunis on näky maan ruskeaa okraa vasten.
Tyynessä säässä.
Kun lompolon kansi on jäässä
ja taivaan kera kilpaa peilaa raikkaaseen ilmaan.

Tämä kuuluisi kaikkien nähdä,
kaikkien ihmislasten.

Sisarenne päällä täällä ylhäällä tunnen Jäämeren tuoksun,
seisahtuneen ajan juoksun
Se on läsnä näkymättömissä, vallitsee ja hallitsee.

Ja silti aika mataa samaa rataa
maiden ja mantujen yllä;
juoksin tai olinpa kävelyllä.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

viiskytkaks

Yykaakoonee-kuvakotkotus, syksy jo ja se vaan jatkuu...

Ruohokanukka - Cornus suecica.
Tämä se vaan jaksaa aina uskollisesti pelastaa
näissä isoissa luvuissa.

SOUDAN JA SOUDAN

SOUDAN JA SOUDAN

Hyytymäisillään oleva järvenselkä;
pelkään tyyntyvän tuulen lisäävän kantta.
Kuulen jään reunassa hileiden kihinää,
mutristan huulen ja kiskon yhä wäkevämmin airoilla.

Hetki on pyhä - on syksyn juhla.
Aikaa ei tuhlata. Päätän uhmata;
jäästä on päästävä, sää ei säästä,
juutun aavalle,
muutun patsaaksi aution aution.

Näillä kairoilla tuttu juttu.
Hyytävä keli on pyytäjän veli,
sen sisko rannalla latvoja taivuttaa,
syksyä talveen vaivuttaa,
valmistaa horteiseen uneen - valkeaan lumeen.

Mukaansa kiskoo, lähde ei kukaan;
kiukusta lehtiä ilmaan viskoo.

Wiiltävän wiiman poskilla tunnen,
kestän rienaavan piinan
ja soudan ja soudan.

Olo lopussa nolo kauniiksi muuttuu,
kun matalaan rantaan, pehmeään santaan
veneeni juuttuu.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

PiTKÄSTÄ AiKAA LiSSUSTA

PiTKÄSTÄ AiKAA LiSSUSTA

Tänään on se päivä jolloin irkut saavat taas mahdollisuuden näpäyttää €uvostoliittoa. Tietenkin propagandakoneisto on valjastettu €uvostoliiton myötävaikutuksella ja rahavaroilla kailottamaan KYLLÄ-vastausta.

Tiedä häntä, onko sellaisella kansan äänestyksellä mitään aitoa arvoa jossa hallitukselle ja €uvostoliitolle myönteiseen tulokseen ohjaillaan niin suorasukaisesti kuten Irlannissa tai taannoin meillä Absurdistanissa. On vain toivottava että rupusakki pitää päänsä kylmänä.

Ei-vastaus olisi kyllä parasta mitä uskaltaa toivoa. Se olisi tukeva laatikollinen jäitä ulkoiluministeri Stuppisen housuihin. Ja tietysti muidenkin €uvostoliittoon uskovien kamppeisiin.

On lähes vuoren varmaa, että huomenna €uvostoliitoa nuoleskeleva Stuppinen on kommentoimassa tulosta mediassa olipa se mikä hyvänsä. Irwokkaalta tuntuu että suomalais-ugrilainen heimo voi vajota niin syvälle tyhmyydessään ja hyväuskoisuudessaan että sallii edusmieheltään julkisesti moisen nuoleskelun.

Vaikka Lenin ei koskaan ole ollut rock-idolini, niin jotain hyvää hänelläkin oli sentään antaa. Vladimir Iljits toi esille termin "hyödyllinen idiootti" kuvaamaan sitä kansanosaa tai heimoa joka silmittömästi, vain pelkkää hyväuskoisuuttaan (tyhmyyttään) uskoo ja seuraa johtajiaan kuin pässit narussa.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Samaahan tässä voisi viime päivien tapahtumistakin iloisella mielellä itkien yleistää. Jos kansa ei luota eduskuntaan ja hallitukseen, niin kuin se tällä erää tuntuu olevan kalluppien mukaan ja sitten sen päälle eduskunta äänestää luottamuksesta ja luottaa itseensä, niin mihin tässä silloin oikein luotetaan? Itseriittoisuutenko? Elikkä luotetaan näennäisdemokratian kautta siihen johon ei luoteta??? Terve vain tuloa Absurdistaniin!

Saa nähdä millaiseksi elämä tässä kleptoratiassa muodostuu vielä ennen seuraavia vaaleja. Kykeneekö nykyisen nomenklatuuran klikki imaisemaan kaiken ylimääräisen pois kansan kukkarosta. Tyhjentämään tyystin heimon kassan ja tekemään kansan ja vielä syntymättömien perillisten niskaan silmittömästi velkaa.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Vielä ripaus Lissuponin sopimuksesta. Toivo elää, pienen pieni kipene silläkin uhalla että irkut sanovat humeetit suurella rahalla manipuloituna KYLLÄ.
Puolan presidentti luultavasti ratifioi sopimuksen eli pukkaa nimensä alle mutta sitten on vielä jäljellä Tsekin mainio sinnikko ja yltiöpää Vaclav Klaus. Hän voi vielä jatkaa vastustamista kääntämällä toiveensa britteihin.

Brittien nykyjohto ja parlamenttihan ovat kyllä hyväksyneet sopimuksen, ei siinä mitään, mutta opposiittiöjohtaja, David Cameron, konservatiiviloista, on luvannut Lissuponin sopimuksesta järjestää kansanäänestyksen, jos hän vain voittaa ensi kevään vaalit eikä sopimus ole vielä silloinkaan voimassa €uvostoliitossa.

Näin ollen, jos Vaclav Klaus sinnittelee yhä, eikä häntä saada hengiltä jotta tilalle voitaisiin nimetä joku ruskeakielisempi niin tokihan se Cameron sen tilaisuutensa saa. Toki, toki ja toki, kuten Häkämies sen sanoisi.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Kuvaavaa on että vaikka Irlannin vaalitulos on niin merkittävä €uvostoliitolle ja €uvosto-uskovaisille, siitä ei ole juurikaan pidetty keskustelua yllä. Se on tapa ja tekniikkaa jolla rupusakki saadaan pysymään housuissaan.
Sitä sanotaan väärille raiteille, sivuraiteelle ohjaamiseksi. Siellä on tilaa, toivottomuuden suossa, tonkia ja möyriä mieleisekseen - pahin kiima pois.

Vanhalaisen lankkukasa on saman tekniikan toinen työnäyte. Vaikka lankkukasalla ei ollut oikein sijaa koko jutussa muuten kuin detaljina, niin siihen takertui media kun sille sen Vanhanen sormella osoitti.
Tyystin taka-alalle jäi pesukone - Nuorisosäätiö, jolla on pesty n. €42 miljoonaa yhteistä rahaa yksityiseksi.

Enää puuttuu, että pääministeri olisikin lesbo.
Tervetuloa Absurdistaniin!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina ystävällesi!

Kun sormi osoittaa kuuta, typerys katsoo sormea.

kosto

...tuo särki mun auton!

PAHAiSET KAKARAT

PAHAiSET KAKARAT

Käsikädessä,
helliä katseita luoden,
kahtapuolta pikkuruista polveilevaa noroa;
suopursujen huumaavassa tuoksussa,
silminnäkijöiltä huomaamatta.

Taival edistyy pikkuhiljaa,
mutkitellen, pysähdellen, suukotellen.

Ei ole kiire, ei hoppu,
ne jätettiin kaltion reunalle
hiiliä vahtimaan nokisen kanan kanssa.

Matkaa on vielä;
suukkoja ehtymätön varasto,
samoin kuin pehmeitä sanoja, porontalja
ja kuumia katseita.

Seuraavalla askeleella lompolon ahde ja jano.
Kurkotus, horjahdus, pulahdus,
vaarassa kaikuva raikuva nauru.
Käden ojennus, kiskaisu,
vaarassa raikuva toinenkin nauru.

Kaksi likomärkää hullua valuu noron kera viertä,
tirskuen kuin pahaiset kakarat.
Kohden nokista kanaa.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

OTAN PUNAiSEN

OTAN PUNAiSEN

Eilen meille tuli selväksi, nyt teille samoin,
että entuudestaan tuttu syys kehkeytyy
taas kerran sulan, pehmeän maankamaran ylle
valmistamaan elämää valkean vällyn alle.

Rapsakka pakkanen.

Kirsi rapisee anturan alla, teen kartoitusta kuolpunassa,
Otan kaksin käsin rungoista ja varistan.
Marjat poukkoilevat lierin kautta maahan,
hamuan ja maistan punaista ja mustaa.
Jäässä molemmat; otan punaisen.

Vaikka kuinka yrittäisin parhaasta tahdostanikin,
on vaikea ymmärtää talven yllättävän.
Sehän aloittaa silminhavaittavat valmistelut
jo elokuun lopulla,
puuhastelee samaa koko syyskuun, osin lokakuunkin.

Antaa muutamia koevedoksia;
värjäilee lehtiä ja ruohonkorsia,
maalailee huurteilla alisia mantuja,
hyydyttää letot ja lätäköt riitteeseen
saadakseen luomakunnan havahtumaan.

Hätistääkseen höppänimmätkin siipiniekat
joko muuttomatkalle
tai suojaisampia tiluksia hakemaan; syys.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

ANNAN PERiKSi

ANNAN PERiKSi

Puuskainen tuuli kiljahtelee kuin kiimainen hirvi
alastoman viidan tiheissä piiloissa.
Kahlaa loppumattomien jänkien pounikoissa
ja rypistää lompolon tyventä pintaa.

Pöllyttää syksyn kuolleita lehtiä kurujen siiloissa.
Kiitää ylös vaaran rintaa ja pujahtaa toista alas
ja sama ruåtsiksi.
Ja päinvastoin.

On ottamassa otetta puhuri,
pureutumassa pistävin hampain ajan merkkeihin kiinni.

Vaihteleva sää:
Sataa ja paistaa, sitten paistaa ja sataa.
Annan periksi, lyön paistin uuniin
ja käyn pitkäkseni kirjavalle raanulle
odottamaan sitä joka ennättää pirttiin nälkäisenä.

Tunnissa havahdun torkuista,
sallin viehkeän tuoksun tukkia nokkaan.
Uuni purkaa hyvää oloaan, koko tupa tuoksuu paratiisilta.

Vajoan uudelleen rajatilaan,
pujottelen povitaskusta veitsen,
toisesta haarukan,
leikkaan aimo lohkareen ilmaa
ja alan syödä ihastellen.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!