RAUTULASSA
Lokkiparven rähäkkä havahduttaa - unihiekka varisee,
paluu tolalle - seinän suomalle lämpöiselle huomalle,
on sukkela - silti nuokututtaa yhä.
Jääkenttien huima laulu - tuulen alituinen tuiverrus
soi vielä kotvasen korvamatona,
vaikka paluusta ja onnellisesta lopusta jo hyvä tovi.
Pienikin saalis - päivän lounas - lohduttaa;
mitä sitä lähteä merta edemmäs kalaan
kun kerran ääreltäänkin onnistaa.
Se ei ole suinkaan jänis,
se joka siiman toisessa päässä kiskoo.
Rautu se on - punamahainen vonkale,
vonkale ainakin saajansa mielestä
ja se kyllä riittää.
Suurimmat - hät'hätää punnitut - muttei ylös saadut,
yleensä putoavat;
irtoavat viime hetkellä koukusta pois,
solahtavat hyvästelemättä takaisin Ahtolaan.
Ne taas
jotka pitkin hampain suostuvat jäämään saaliiksi,
kasvattavat painoaan aina saajan kuolemaan saakka.
Se on sellainen - se kalamiehen onni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi