TiHRUiSiN SiLMiN

TiHRUiSiN SiLMiN
 

Valveudun rankisen unisessa kohdussa,
elän tovin puolivalveen venyttelevässä,
ihanassa välimaastossa kuni havahdun virkuksi.

Aistimeni aloittavat rekisteröinnin;
jotain kummaa on sattunut - ei kuulu sinirinnan ääntä, ,
kaikonneet jonnekkin paremmille tanhuville.
Vain kuovimuori - joka Lannanmaassa pakkaa
jo kamppeitaan sonnustautuen matkalle,
huutelee täällä vielä puolisoaan - antaa hoito-ohjeita.

Herätän nuotion,
kestää vain tuokion kun se jo iloisesti loimuaa,
oitis roihuaa wäkevää savua lykäten metsän syliin.
Vaatii nokista kanaa liekkien hyväilyyn.

Tihruisin silmin suostun,
kyyneleet valuvat poskipäitäni - mutta suostun.
Täytän janoisen kanani kaltiosta
ja asetan sen tulen tarjolle.

Valitsen lootuksen ja asetun kuuntelemaan;
räiskeestä voi erottaa erilajisten puiden tarinat.
Mänty tai kelohonka - petäjäkin,
pitävät tyystin erilaista ääntä lörpötellessään,
kuin vaikkapa lahea haapapuu tahi lauhkea leppä,
puhumattakaan näreen ankarista paukahduksista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SiELUSTA iRRALLEEN PÄÄSTETTY

SiELUSTA iRRALLEEN PÄÄSTETTY
 

Illalla huuto kuuluu aution jängän poikki,
järven takaa, jostakin lemmosta,
virissä väreilevän heinän yli.

Tievasta se kimpoaa takaisin,
lävistäen aistin molemmasta korvasta käsin;
se on tehokkaampaa vaikuttamista
jos taitaa kajauttaa kaiun kautta.

Linnunradan mittaamiseen keskittynyt,
sielusta irralleen päästetty mieli hätkähtää,
reagoi wäkevästi
ja lykkää sakean ryöpyn kiivasta myrkkyä suoniin.

Tavallisen elämän tavallinen ehtoo saa sähköisen ilmeen
kun selkäpiitä kiirivä väre kulkee salamana,
kiirestä kantapäähän,
pörhistäen käsivarsien karvan pörröksi
ja muuttaen ahavan pureman nahkan kanalihaksi.

Järki saavuttaa humeetin siinä vaiheessa kun
aistin tunnistaa kurjen ensimmäisen kaipuun,
ensimmäisen ilmoituksen siitä,
että aika on saamassa mittansa.

On hetki katsoa tulevaisuuteen,
yö on kiiruhtamassa sijalleen muutaman päivän päästä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

MUSTAN JOUTSENEN TANSSi

MUSTAN JOUTSENEN TANSSi
 

Kosteilla ahteilla lahden ympärillä
tanssivat huurut kilvan virvatulten kera,
yön syvin hetki on ohi.

Taivaankaaren yli - hiljaisesta äärettömyydestä,
kaartaa surupukuinen  joutsen
ja aloittaa varhaisen tanssin kuvastimella.

Kesää on vielä jäljellä,
mutta yksinäisenä tahtoo ilmaista surunsa ajoissa,

tietää että tarina on loppumassa.

Se vain tietää.

Kaikki on oikein - on tyhjä etsiä sumeaa logiikkaa.
Luonto on ankaran oikeudenmukainen,
puolueeton, se ei sorra.

Vain ihmisen niskoilla on tunteet;
inhimillisyys taakkana - koko ihmissuvun kipeenä ikeenä,
hintana ääneen puhutuista sanoista,
hiekkaan piirretyistä viivoista.
Rakkaudesta ja vihasta.

Kaikki on valmista,
tyven, sileä, rikkumaton neitseellinen veden kalvo
valmiina ilmaisemaan tanssin elein asian tolan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TiLALLiNEN

TiLALLiNEN

Rönnkvisti oli tilallinen, ei pieni eikä suuri, somimoilleen siltä ja väliltä. Viisi kantturaa ometassa, hevoinen, sika ynnä erinäinen katras lampaita sekä liuta penikoita ja hehkeän verevä, hyllyvä muori, sellanen joka on aina mielessä, siinä mielessä, yöllä ja päivällä.

Viljelysmaita ei ollut kovin suuresti, sen verta vain että ilman kauppiasta sai elävien rehut korjuulle ja korjuulle oli tälläkin kertaa penikkalauman kera lähdössä. Vain haulikkoa tuo nyt sorhasi siinä selkäänsä. Heinätöille?

Emäntä jäi taloustöille. Olisi kerma separoitava maidosta eroon, jo erotettu kirnuttava ja kokkelikin laitettava alulle. Samaan syssyyn oli tehnyt eineen niitulle lähtijöille ja vielä puolipäivänen olisi valmistettava koriin sitten päivemmällä vietäväksi.

Rönnkvisti oli jo lavitsalla tukkinut kättä yöpaidan alle aamunkoissa, mutta sitten äitynyt rykimään ja siihen se sitten oli sillä kertaa jäänyt. Oli kapassut pystyyn ja lähtenyt porstuan rappusille piippuaan lataamaan että saa henkiriepunsa kulkemaan.

Ei siinä mitään - sellaisessa kopeloinnissa. Kuumat oli veret rou'allakin, vilkkaasti vilisti hormoonit pitkin suonenseinämiä, vain hitaasti oli se alku tehtävä, käynnistyminen ei ollut Rönkvistin tapaista leimahdusta.
 

Sillä kun oli isännällä sellanen pikku puute tahi vaiva. Oli liian herkkä. Tursusi ennen aikojaan ja jos joutui emäntää pitemmän tovin lämmittämään, niin saattoi nuukahtaa niille töilleen ja kuorsasi pian täyttä häkää.
Asiaan oli paneuduttu jo kuuden lapsen verran, mutta vielä vain vaivasi tilallista tuo sama nuorten miesten vaiva.

Muuanna ehtoona oli sitten heinäsaunan lauteilla löylyteltyään ja sittemmin porstuan penkillä viilennyksessä pohtinut että asia oli sen verran mielenkiintoinen ja tähellinen yhteiskuntarauhankin takia, joten joku muu uusi konsti olisi ehdottomasti löydettävä ratkaisuksi tähän tolaan.

Niinpä sitten illemmalla kun vunukat oli saatu jo vällyn alle ja oli sipipuheiden aika, esitteli Rönkvisti emännälleen uuden kokeilun reunaehdot, muotoseikat, toimenpiteet sekä tavoitteen lopputulemaksi.
Sovitiin että Rönkvisti ottaa heinäpellolle lähtiessään mukaansa lankapiippuisen Husqvarnansa ja kun SE hetki tulee, roimasee paukun ilmaan sekä lähtee täyttä hoppua hilpasemaan emännän tykö. Penikat jääkööt haravoimaan ja telmimään. Emännän on tultava vähintäänkin porstuan rappusille vastaan, nostettava hameet korville jos ei vieraita tai kyläläisiä näytä olevan tulemassa tietä myöten.

~~~~~~~~~~~~

Tämä aamu vaikutti pirtissä huhkivasta emännästä siis lupaavalta. Rönkvisti oli
nakannut lähtiessään haulikon selkään ja iskenyt silmää. No tietty, sellainenhan jo alkaa kuumentamaan kun kummallakin oli yhä yhtä vakava ote helmanaluspuuhiin, sikäli mikäli...

Voi oli parahultaisesti kirnuttu ja liinan alla lepäämässä. Samoin oli kokkeli saatu herasta erotettua ja kiuluun pistettynä.

Oli pöytää pyyhkimässä kun kuulee haulikon pitkän jysähdyksen. Jo syttyy puna sukkelaan emännän poskille. Alapäästä juilauttaa mukavasti kun vilkasee seinäkelloa. "Vartti sillä menee, vaikka kuinka hopulla...", tuumii itsekseen ja kapsahtaa pikemmiten kahareisin puuhevosen selkään.
Pistää silmät kiinni ja alkaa keinumaan, rynnistää aikamatkalle kihlajaisaikaan ja nuoruutensa kiihkoon. Raottelee väliin silmäluontaan jotta näkee viisareiden kulun.
 

Kun aika koittaa, nousee kiihtyneenä, nakkaa siepakat jaloista, kaatioita ei kesällä tarvitakaan maalla, joten ne ovat piirongin lootassa omalla paikallaan.
Nostaa hamettaan ja sipsuttelee permannon yli ovelle ja siitä porstuaan. Kaappaa mennessä konttorista kaljapäälarin sangasta sekä peltimukin ja pujahtaa porstuan rappusille.
Asettelee päälarin hållille, humpsauttaa helmat kainaloon ja istahtaa  ojentautuen hajareisin ylimmälle rapulle, sekä sulkee silmänsä.

Jo kuuluu puuskutus, emännän sydän läpättää, kusiaiset vilistävät pitkin selkäpiitä. Tallin nurkan takaa puhaltaa Rönkvisti Huski kourassa. Nyt jo kuultavasti sadatellen kuni ehättää ja on heti kohta hameet korvissa rapulla rojottavan emännän edessä:

"Tiällä se vuan akka rötköttää porstuan rappusilla hammeet korvissa
ja saunan saatana pallaa ilmiliekissä!"

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 22 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Tämä tarina on tosi niin kauan kun joku siihen uskoo. Aivan kuten demokratia jossa elämme.

SUOIDNEMÁNNU

SUOIDNEMÁNNU
 

Korsi suussa heinäkuussa.
Sinkkinen kaljahinkki roikkuu puussa;
minä siitä nuorimpana vastuussa.
Muu väki - missäs muussa kuin sadonkorjuussa.

Lojun ladon siimeksessä, viileässä,
raoista tunkevat säteet valaistuvat raidoittaen kehoni.
Lehäytän mielikuvituksen vapaaksi,
mykät korpit kerääntyvät orsille - pelot perääntyvät.

Innostukseni kasuaa jättiläiseksi,
sukeudun seitsemän ladon korkuiseksi hahmoksi.
Katon läpi tartun herkästi leijuvaan hattaraan,
puhallan poutapilven liikkeelle jängän ylle
ennen kuin lähden kävelylle - on kuuma.

Heinäkuinen huuma;
pilven varjon vaeltaessa on mieluisampaa astua,
pitkin pitkän pitkää sarkaa äärettömyyteen,
ehken hieman kastua ilman paitaa,
jos vain heltiää sadetta - kuivatteluun on aikaa.

On suolan himo ja veden jano,
saran päässä kumarrun hetteen reunalle
ja sieltä katsoo kääpiöksi kutistunut janoinen jätti,
hymyilee kun hymyilen, heiluttaa päätä kun heilutan
kurottaa vettä kun kurotan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

ELEETÖN JA KARU

ELEETÖN JA KARU
 

Kuljen hereän laheaa kesää niin kauan
kun sitä suinkin piisaa.
Viis' veisaan siitä tai kuus',
että väliin sataa kahta sataa vettä kaatamalla maahan.
saakka taakkana sielun.

Kastuneen siulunelämän kuivaan leppeän lounaan
puhalluksessa tunturin viltossa kallaassa
taivaanrantaa maalaten - jos tarvetta on.

Muutoin suljen mieleen näkyviä näkymiä,
maistelen kieleen tuntuvia kesän makuja;
haistelen nenään tukkivia kukkivia tuoksuja yön juoksuissa.
Talletan kaiken kokeman humettiveteen liuottaen,
eikä mikään, ei mikään saa niitä pyyhittyä pois.

Se yksinkertainen, eleetön ja karu kauneus,
elämän tasapainoisuus,
hiljaisuus ja rauha joka huokuu aavojen selkosten,
silmänkantamattomien jänkien äärillä.

Se on jotain sellaista joka pistää pään humisemaan,
mielen karkaamaan ja leijumaan vaivaiskoivujen yllä
kuin Jäämereltä mataen lähestyvän,
kosteana lipuvan usvan.

Ja värisen riemusta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KiELLETYT LEiKiT

KiELLETYT LEiKiT

Suomi on kaikesta perinteisestä täyspäisyydestään muuttunut Absurdistaniksi, sivistyksen (ahneus, korruptio, vallanhimo) tunkeutuessa yhä syvemmälle ja taajemmalle takamaihin. 

Kielellä leikittely johtaa yhä enenevissä määrin  paremmin ja enemmin "sivistyneiden" henkiseen loukkaantumiseen, mielen pahoittumisiin niin, että syntyy sitkeitä, pitkäkestoisia tuomitsemisprosesseja joissa suvaitsevuuden esitaistelijat lyövät suvaitsemattomia koko yhteiskunnan kieroutuneen oikeuskäsityksen voimalla niskoille.

On näet niin että vain sivistynyt voi tietää miltä tuntuu olla sivistynyt ja sivistyneesti loukkaantunut.

Oikeuskäsitys joka perustuu pikemminkin korrektiuden epäjumalaan kuin hyvien asioiden erottamiseen pahoista on rappion alku ja merkki. Merkki vakavasti mieleltään sairastuneen nomenklatuuran tolasta joka suurimmaksi osaksi aiheutuu ahneuden ja vallanhimon johdonmukaisena sivuseurauksena.

Kun rättiväsyneenä autollaan viattoman äänestäjän tappanut lainsäätäjä ja lainoppinut Kimmo Sasi nousee julkisuuteen kuuluttamaan murhamiehelle oikeutta istua elinkautisensa loppuun turvallisesti sellissä, ollaan jopa politikkasienkin taholla todella pihalla. 

Kokonaan eriksi asia muuttuisi tietty, jos vaatimusta huutaisi uhri, mutta että nyt tappaja joka vaatii toiselle tappajalle lakia... 

Kaikkea sitä pitääkin suomalais-ugrilaisen heimon saada kokea?!?

~~~~~~~~~~~~

Kiellettyjä sanaleikkejä nykyisin ovat, homot, neekerit, mustat, rodut, mustalaiset, ryssät, islam ja maahanmuutto ja ties mitkä tabuksi muuntuneet. Noihin ei pian uskalla kukaan koskea edes kepilläkään.
Saattaa olla hyvinkin pian että politikka on seuraava tabu, tai politikkojen rötökset ja rutut siviilielämässä?

Merkit viittaavat siihen. Arvostelusta tulee eliitin yksisuuntainen yksinoikeus.

"Hyvät" inimiset eivät salli huonojen pitää tolaansa. Likaisia ajatuksia saavat käsitellä vain puhtaat inimiset. Tilanne on karkaamassa pikapikaa ja hopulla  käsistä, suvaitsevaiset,  nuo oikeudenmukaisuuden jumalat ja jumalattaret ovat tässä inhimillisyyden kehässä ne leimakirveen käyttäjät jotka ovat niin toimiessaan niitä kaikkein suvaitsemattomimpia.

Tyhmyys ei näe tyhmyyttä itsessään. Suvaitsevaisuus on jalopeuran luola jonne mennään, mutta josta kukaan ei tule pois.

Keskiaikainen väärän kuninkaan päivä olisi syytä nostaa jälleen esiin jotta täyspäisyys pääsisi edes hetken nauttimaan sille kuuluvaa sijaansa.

Wanhassa suomalais-ugrilaisessa Suomessa tallusteli sentään kunnon rehellinen Homo pacanus sapiens. Herran ketkut mahtuivat hyvin kansan verta juomaan, mutta se ei riittänyt. Ahneudella ei ole rajaa. Kun sille antaa pikkusormen, se vie koko humeetin. Se vie koko inimisen ja yhteisön.

Nyt Absurdistaniksi muuttuneessa yhteiskunnassa Homo pacanus sapiensia terrorisoivat vallaankahvaan petoksella, kieroudella ja valheellisilla lupauksilla hivuttautuneet homo simplicitas ja homo novus ryhmät. Nämä itseään muita parempina pitävät "rodut" ylläpitävät hegemoniaansa markkinatalouden ja kulutushysterian avulla ja lietsomina.

Omaa valta-asemaansa pönkittääkseen he tarvitsevat kuitenkin  alvariinsa yhä niitä samoja, paheksuttuja,  lähes lailla kiellettyjä sanoja jotka nykyisin saattavat rahvaan hämmennyksen valtaan.

Suorastaan uskomattomalta tunnostaa että, rotu-sanan käyttö, homot, lesbot, neekerit, mustat, mustalaiset, ryssät ja ties mitkä "kauhistukset" toimivat suvaitsevaisuuden näkökulmasta  heidän hegemonian tavoitteidensa apuna. 

~~~~~~~~~~~~

Koko inimiskunnan historiassa ovat erilaiset valtakulttuurit kestäneet keskimäärin n. nelisensataa (400) vuotta. Siihen mennessä nomenklatuura on yleensä saavuttanut henkisen kehityksensä huipun sukurutsaisine mielipuolisuuksineen ja hulluuksineen ja muu sivilisaatio saanut kokea jakson lopussa pikaisen romahduksen joka on tuhonnut, pyyhkäissyt tyystin  sivistyksen ja jopa tuhonnut infrastruktuurinkin lähes maantasalle.

Jos nykyisen valtakulttuurin katsotaan alkaneen vaikkapa teollistamisen alkumetreiltä - 1700-luvulta, niin on aika helppoa laskeskella missä nyt mennään.

Vetoa tuskin kannattaa lyödä siitä onko inimiskunta viisastunut omaa historiaa tutkiessaan. Pikemmin kannattaisi  ehken keskittyä tutkailemaan sitä elääkö itse vielä silloin, tai  elävätkö jälkeläiset, kun rappeutuminen kiihtyy huippuunsa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina nyt 29 suvaitsevalle ystävällesi kätevästi TÄSTÄ!
........

Tämän tarinan "parasta ennen" käyttöpäivämäärä oli wanhettunut jo ennen julkaisemista.

peurankello

LEiJAT

LEiJAT
 

Eilisen peilit heijastuvat kaltion kuvastimessa.
Lojun pukematta tukevan pahtaan juurella
suurella ahteella - odotan sadetta ilman tanssia.

Ihailen taikaa, tenhoa,
pysähtynyttä tuokiota, lipuvaa venhoa;
mittaan loputonta, ikuista aikaa,
sinistä hetkeä puuntavien pilvien pumpulisylissä.

Suljen luomeni ehtoosta huomeneen,
peijakkaan leijat veivaavat yhä silmissä eeskahtaalle,
pyörien nyörien latvoissa levottomasti,
vatvoen pientä määräävää kättä, hentoa kouraa,
joka haluaa hallita tuulen mukaan kaipaavan lentoa.

Ohuiden orsien rakennelma tanssii oikullisen
arvaamattomasti, haihatellen,
värikkääseen paperiin puettuna,
liimapisaroin tuettuna.

Pienet veijarit leijoineen pitävät hauskaa
kuni vihainen puuska kiskaisee toisen mukaansa,
toisen lannistaa rankka kuuro;
rakeet lävistävät hennon pinnan
ja se syöksyy suinpäin, neuvottomana kamaraan.

Itkuiset suut huutavat sielun kipua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

HELLE

HELLE
 

Sirot pikkulinnut kiroilevat anhittoman ankarasti,
rastaat sanailevat,
manailevat äkeästi tahollaan synkeän mustat kaarneet
ja kärttyisät harakat;
sadattelevat lemmot ärttyisästi vitelikön suojasta.

Helteän ehtoinen,
painostavan kostea ilma roikkuu matalalla
luppoisten aihkipuiden yllä,
ilman kevyintäkään lehähdystä;
niin että lentäminen on raskaan työlästä - voimia vievää.

On kuin hetteen silmässä koittaisi siipispankkojaan
leyhytellä hidastetun filmin tapaan;
aikaansaamatta mitään merkittävää lentorintamalla.

Tätä on jatkunut jo päiväkausia;
perkeleellinen parvi syöpäläisiä on kerääntynyt
mustanpuhuvaksi,
iniseväksi, surraavaksi ja pörrääväksi pilveksi
tämän onnettoman lintuyhteisön tyyssijan
välittömään läheisyyteen.

Veriaterialle - se on niiden virka ja työ;
eikä yökään anna niiltä rauhaa.

Helle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KESKiKESÄN TUOKiO PiKKULASSA

KESKiKESÄN TUOKiO PiKKULASSA
 

Tuttua tutumpi heinittynyt, siimeinen polku.
Verkkaisin askelin - ikään kuin tolaani tunnustellen,
siirrän raihnasta tomumajaani toivossa,
toivossa että jälleen kohtaan lapsuuteni haamut,
nuoruuteni idolit ja tavoitan menneen ajan hengen.

Jo häämöttää varjoista punainen uksi,
oven akkunassa ylhäällä kukkainen hempeä verho.
Lukin kutoma linnikko tomuisen ruudun takana.

Saranan kirkaisu, askelman narahdus
kun avaan ja puikahdan sisään.
Vapautan itseni turhasta prameilevasta kuoresta.
Aistini avartuvat kun nostan kannen,
muistojen meri tulvii tuimana, wäkevänä vuoksena.

Istahdan - tässä temppelissä ei tarvitse hävetä.
Suoraan edestä tuijottaa Olavi Virta, Kirka yllään,
vasemmalla seinällä hymyää Laila, oikealla Danny.
Ajatus karkaa, mieli ja keho tyhjentyy turhasta.

Olo helpottuu - palaan tähän hetkeen.
Kellastuneen lehden kannessa Jyrki Katainen;
riipaisen sivun, rytistän mytyksi ja pyyhin.
Laupeus valtaa sisimmän, vapauttaa sieluni entoon,
pyrähtämään lentoon - luomisen töihin yöttömiin öihin,
uusiin huomisiin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TARiNOiTA JA TARiNOiTA

TARiNOiTA JA TARiNOiTA

Elämästä on olemassa lyhyitä ja pitkiä tarinoita. Useinmiten lyhyitä, sillä inimisotus on sittenkin merkillisen lyhytikäinen, hetken haihatus aika moneen elämälle välttämättömään asiaan verrattuna, pitkäikäinen vain johonkin ohikiitävään tuokioon, jos siihen rinnastaa.
Tämä tarina on lyhyt sillä pätkästä on vaikea tehdä pitkää vaikka siihen lisäisi puolet omiaan (sitä kuulua "petäjäistä").

Tämä on lyhyehkö tarina muudaasta herra Jänösestä - kauppamatkustajasta, joilla kaikkien kapakkatarinoiden mukaan tunnetusti on niin kiivas ja  sangen hoppuisa elämänrytmi. Asialla on vissit, ilmiselvät juurensa. Kaikki minkä kynsiinsä saa on tämän lajin ehdittävä myydä ennen sen viimeistä käyttöpäivää tai "parasta ennen" merkinnän umpeutumista.

Me olemme tulleet inimisyhteisönä kovin erilaisiksi "wanhaan hyvään aikaan" verrattuna. Lähes kaikki elinpiiriimme liittyvät tuotteet ja vermeet wanhenevat hoppuisasti ja sitten niiden aika (elämä) on ohi. Jopa niinkin yleinen aines kuin bensiini, joka on uinunut maan syvyyksissä muutamia miljoonia tai miljardeja vuosia raakaöljyn yhdisteenä, menee kuulemma viimeisimpien tietojen  mukaan noin kolmessa (3) kuukaudessa pilalle. Se on käytettävä hopulla - kuuluu neuvo Pärnäsen korjaamolta.

Entäpä sitten vesi? Se - se yksi ja sama vesi, joka on jatkanut ikuista kiertokulkuaan maapallon vaikutuspiirissä vuosimiljardeja. Ja niin vain on senkin ollut taivuttava kaupustelijoiden völjyyn. Heti kun se joutuu kaupustelijaketjun ketkun kynsiin ja sittemmin hyllyyn könöttämään, se saa aikaleiman ja sen lyhyehkö elämä on sitten silminnähden laskettavissa. Ei kahta puhetta. 
Sitä milloin vesi on tismalleen tänne tullut tai keksitty, sitä ei tiedetä tai siitä ainakin kiistellään samoin kuin itse keksijästä, mutta sen sijaan siitä ollaan kyllä varmoja milloin se vanhettuu. Siksi on ostettava UUTTA vettä.

Näitä lyhytelämäisiä tuotteita muunmuassa Hans Sigismund Jänönen möi työkseen. Ymmärrettävästä syystä hänellä oli siis kiire. Siihen tarvittiin autoa. Ja valitettavasti myös autot ovat hyvin lyhytikäisiä. Lyhytikäisiä autoja suunnittelemassa on nykyään valtava määrä lyhytikäisiä ja -näköisiä insinöörejä, sillä he saavat palkkansa työnantajansa (autotehdas) ja osakkeen omistajien lyhytnäköisyyden vuoksi. 
He ovat insinöörejä EI-järjen vuoksi koska suunnittelevat järjettömiä luomuksia.

Asia on niin että jossakin vain päätettiin taannoin, että Volvo Amazon on huono auto, koska se ei vanhene. Siksi alettiin tehdä huonoja autoja jo heti asiaan havahduttaessa, eli 70 luvulla kun älyttiin laskea tavaroiden keski-ikiä. Kun hiffattiin yleisesti jatkuvan kasvun teoria ja siitä tuli uskonto.

Heti samaan syssyyn alkoi pikawanhentaminen kovin monilla sektoreilla. Kodinkoneiden ym. hilisvitkuttimien  kestävyys, itseasiassa lähes kaiken keksittävissä olevan käyttötavaran wanheminen alkoi tuolloin ja on siitä saakka pitänyt oiwallisen hyvin kutinsa.

"Onko kirveen tai rautakangen lisäksi montakaan muuta tuotetta jossa ei olisi "viimeinen käyttöpäivä" merkintää?", saattaa joku hyväntahtoinen ystävällisyyttään kysyä itseltään.

Mutta asiaan, tämä herra Jänönen, Hans Sigismund Jänönen oli työ- ja kotimatkalla jostakin lemmosta päin. Todennäköisesti jostakin uudesta kukasta vissiin, koskapa kauppamatkustajat lentelevät tarinoiden mukaan alvariinsa kukasta kukkaan.
Ja josta moisesta tyylistä kauppamatkustajain vaimot eivät syystä tai toisesta pidä vaan ovat enimmäkseen närkästyneitä sekä lisäksi yleensä istuvat jalat ristissä koko sen pikaisen viikonlopun jonka kauppamatkustaja parka ehtii kotonaan piipahtamaan. 

Näin oli tälläkin kertaa odotettavissa, sama vanha laulu, mutta vastuullista talouspolitiikkaa työnsä ohella harrastava herra Jänönen (Kok) oli silti kotimatkalla. Julkisuuskuvan ei sovi horjua.

Äkin yllättäin hänen allaan murisevan japanilaisen talousihmeensä raidetangon pää saavutti "parasta ennen" hetkensä. Muljahti pesästään, katkaisi pultin ja pääsääntöisesti ja etupäässä ratin ja Tieliikennelain 34§ määräysten mukaan normaalisesti toimivat pyörät saivatkin nyt luvan  tällä kertaa mennä ihan kertakaikkisseen omiin suuntiinsa. 

Vasen pyörä päätti autonkorin kera mennä moottoritien keskikaiteen yli ja siitä katon kautta kerien neljänkymmenen metrin  ilmalennolla kymmenen metrin korkeuteen tienposkessa kasvavaan kuuseen. Oikea tyytyi kierimään raviin.

Ja herra Jänönen joka ei ennättänyt parahultaisesti siinä hötäkässä sanoa irti suhdettaan, hallitsemastaan liisatusta kapineesta ajoissa, kiipesi samaan puuhun, samalla satasen ja risat vauhdilla ja rojahti sittemmin jäljempänä maahan kahtena kappaleena niin kuin kunnon kansalaisen tulee tehdä viranomaistyön helpottamiseksi. Ja niin siis hänenkin ikioma "parasta ennen"-aikansa umpeutui.

Kun kaikki herra Jänösen elämään kuulunut virkatyönä virkamiesten suoritettava paperityö oli saatu tehtyä ja kauppamatkustaja Hans Sigismund Jänönen oli sullottu arkkuun, yllätys-yllätys, jossa oli myös "viimeinen käyttöpäivä" ja sittemmin raijattu hautuumaalle monttuun jonka viimein käyttöpäivä loppui n. 25 vuoden kuluttua, niin siinä vaiheessa haudan reunalla seisoi enää H. S. Jänösen leski penikkalaumansa kera. 

Kukkavihko kädessä, mustissa vetimissä, linnikko kasvojen ja hiusten peittona. Sekä yllättävänkin suuri sakki tätä teknisesti kehittyneen maan hiljaista kansaa taustalla myötäeläen. Hiljaisena.

Ja satunnainen ohikulkija, myötäsurija hänkin, kuuli kun leski Jänönen pidätetysti luki nauhasta muistolausetta:
"Mikäs sull on Jänönen kun et enää hyppele?"

Kulkija oli lähes varma että ikään kuin linnikon raosta olisi huomannut hymyä soreaksi maalatuissa huulissa vasten vastavaloa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 31 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Tämän tarinan "parasta ennen" käyttöpäivämäärä oli wanhettunut jo ennen julkaisemista.

TUPPiPOTUiLLA

TUPPiPOTUiLLA
 

Kyllä, kyllä ja niin-niin.

Rakastan kyllä sinua,
savulta tuoksuva ihana vaimoni - ei kahta puhetta,
mutta hyvänä kakkosena,
heti suloisen peräsi perässä,
kiilaa röyhkeästi syntisen rietas sika.

Ankaran maukas,
kermaan hierretty samettisen lahea läskisoossi.
aistillisilla tuppipotuilla,
huikentelevaisen porkkanaraasteen kera.

Sille jälkiruokana limellä kostutetut
sitruunakakkuviipaleet,
ryyditettynä sokeroidulla mansikkahillolla.
Minun jumalani sanoo: NAM!

Ja hillon päällä nököttää vanilian makuinen
kermavaahtokokkare kuin nunnu - nam-nam.

Eturuoaksi passaa mojova kipene lanttukukkoa
kiihkeän keltaisen merelle tuoksuvan voin kera.
Juomaksi Dufvenmåla kolsyrat lingon vatten.

Siinä elämän tarkoitus, salaisuus ja maku.
Aquluk!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TUTTU REiTTi

TUTTU REiTTi
 

Jäkäläisen tievan päällä mutkitteleva rannio
poronpaskoineen aihkipuiden lomassa
on maittavin kotimatka tiettömistä selkosista etapille.

Wanhan aarnimetsän tuoksu virkistää,
avaa hengen - sallii täyttymyksen tulla,
kaivertua sielun syvimpiin sopukoihin.

Vaikka viilekkeet kalvavat olkaluita
ja satula jäytää selkäpiitä,
askel on keveä,
anturat tömähtävät havuneulaskarikkeeseen
suorastaan mystisen vaimeasti.

Jossain puiden lomassa etuoikealla
pilkahtelee lompolon sinisenhopeinen silmä,
toisella puolen kiemurtelee soliseva puro
sen tuhannella mutkalla ja kiepillä,
ryhtyen väliin laheaksi viidaksi,
väliin karuksi rakaksi.

Tuttu reitti hyvien vuosien takaa,
pian näkyy jo ikääntyneen kammin heinäinen katto,
maakivistä muurattu piisi.

Williintynyt pihapiiri ottaa auringon lämpöisenä
odottamansa vastaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TAiVAANRANNAN MAALAAMiNEN

TAiVAANRANNAN MAALAAMiNEN

Taivaanrannan maalaaminen on varsin työlästä puuhaa, vaikka sitä käytetään usein halventavassa mielessä kuvaamaan itsessään sangen mielenkiintoista ammattia ja taitoa satunnaisiin yksityiskohtiin ja kulminoitumisiin perustuen. 

Etenkin se on työlästä ja aikaa viepää, jos sen aikoo tehdä huolella, ei tuosta vaan hujauttamalla - hunsvottien tapaan, tai hetken hurmaa ja pikavoittoja tavoitellen, kuten politikat, inimisten mieliä maalaillen.

Se on pannahinen niin, että saadakseen kunnollista jälkeä, sellaista että sillä heltiää ainakin jonkun taidetoimikunnan apurahoja, on maalaukseen ja sen aloitteluun kiinnitettävä erityistä huomiota aina heti valmisteluita myöten.
On uskottava wanhojen inimisten kokemuksia, niiden jotka sanovat että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.

Maalaaminen kannattaa aloittaa aluksi alaan tutustumisen takia jostakin lapsellisen helposta alustasta. Esimerkiksi isohkon järven selkeä aava ulappa kaukaisuudessa siintävine horisontteineen on mitä mainioin ensikertalaisen ja aloittelijan alusta.

Sellainen jossa on selkeä, kantava taivaanpiiri. Sellaista on hyvä lähteä myötäpäivään luonnostelemaan, tosin vasenkätisille saattaa olla vastapäivään käsin etenevä suunnittelu kätevämpää teknisesti. Nooh oli tai ei, siitä kuitenkin lähdetään.

Ensin tehdään tietenkin vaativa horisontaalinen mittaus. Sitä varten on hyvä katsoa sellainen jyrkähkö kallio tai viettävä rinne johon asettautua tomumajoineen.
On syytä varata ilmapatja tai muu siihen verrattava alusta jonka varassa suoritteet ja kaavailut tapahtuvat. Ehkäpä joku tykkää nykyisin edullisesti hankittavista puutarhan lepokalusteista, no nekin hätätilassa kelvannee, se on sielun näkökulma joka ratkaise asian viime kädessä. Kullakin on mielteensä.

Ja aikaa, sitä on varattava rutkasti, taivaanrannan maalaaminen on vastuullista työtä, ei pentele vieköön siinä sovi hutiloida, ei hätiköidä. Kyllä parhaan ja laadukkaimman lopputuloksen varmistaa vain yksityiskohtaisen huolellisesti, asiaan paneutuen suoritetut mittaukset.

On tähdellistä että kulminaatio ja leikkauspisteet osuvat kohdalleen. Juuri sinne mihen ne tarkoitettu ja että kultainen leikkaus, se maalauksen kohta jossa koko sommittelun ja värien käytön idea valoineen ja varjoineen lähentyy loppuhuipentumaa, haihattelujen ynnä mielenliitojen ja -purskahdusten yhteistä kiihkeä palokohta, osuu tismalleen siihen mihinkä se mielessä osoitettiin jo luonnosteluvaiheessa.

Sitten kun ollaan maalauksen siinä vaiheessa, että purkit, purnukat, tuubit ja paletit, sutit ja pensselit, lastat ja veitset on mieli asettanut eteen tarosalle nättiin ja säyseään järjestykseen lopullista maalailua varten, onkin jo helppo käydä työstämään.
Se ei ole kuitenkaan ihan sama mistä nuo edellä mainitut hankkii ja miten lajittelee. Siihenkin on uhrattava aikaa ja vaivaa, siis edeltä käsin. Näin se on nähtävä. Vaikutteet, erilaisine värisävyineen on opeteltava erottamaan ja tunnistamaan oikeiksi ja aidoiksi silmänlumeeksi asetetuista.

Kun sekä horisontaalinen  että vertikaalinen mittaus on suoritettu, asetetaan taivaalle kultainen leikkaus ja valmistaudutaan sen jälkeen maalaamaan suuret laajat pinnat. Kun se asia on saatu taivaalle pannuksi, on hyvä pitää taukoa että teelmä ehtii hieman kuivahtaa, puolikostealle on helpompi tarkentaa sitten  yksityiskohtia.

En suosittele tauon aikana mitään alkoholipitoista, alkoholin haihtuvat höyryt sotkevat kovin helposti kokonaisuuden koska ovat vaikutukseltaan sangen ailahtelevia ja oikukkaita, saaden usein jopa harkitsemattomia päähänpistoja aikaan.
No niitä juuri, joita on sitten jäljempänä hankale mennä enää korjaamaan.

Suosittelen jotakin hapokasta omena- tai rypälemehua, pekoni- tai meetwustivoileipiä nautittavaksi kuivumista odotellessa. Kupponen omanmieleistä kahvia, kenties kerman kera ja tai kastettavaksi hienoa saksalaista tummaa kermasuklaata.
Toki ei pois ole suljettu originaalit nallekarkitkaan. Ne sopivat mitä mainioimmin tilanteeseen. Jollakin joku muu.

Tauon jälkeen, oletettavasti päivä on tuolloin jo hyvän matkaa yli puolen, aloitetaan viimeistelytyöt. Annetaan kokonaisuudelle loppusilaus. Viimeistellään taiteellinen vaikutelma ja teknillisten suoritteiden loppuun vieminen niin taiten että ystäväpiiri vastaa kateellisin huokauksin kun he saapuvat omien töidensä uuvuttamina ja raskautettuina tutustumaan lopputulokseen.

Taivaanrannan maalailun voi lopettaa esimerkiksi kunnon kotona valmistettuun päivälliseen. Jotain kevyttä, aistillista, ehkenpä vaikka kermassa haudutettua naudanmaksaa lanttuhöystöllä ja kuoripotuilla, vihreydestä muistuttamaan pussillinen pakasteherneitä ja kenties sielun herkkyyttä täydentämään lusikallinen tahi pari mustaherukkahyytelöä.
Tässä nimenomaisessa tapauksessa ja ehdotelmassa ruokajuoma on vapaa. Valmiseineistä on syytä pidättäytyä tässä ammatissa tyystin, ne ovat humbuukia ja itsepetosta, sisältävät synteettisiä lisäaineitakin. Lisäksi ne lihottavat ja saattavat aineenvaihdunnan outoon tolaan.
Olettekos nähneet laiheliinia joka käyttää vaikkapa Hermesetasta?

Hyvin syöneenä on helppo käydä levolle, raskas luova työ vaatii veronsa, mutta sielu auvoiseksi tyhjentyneenä, asetettuna eetokselliseen lepotolaansa, on helppo kyllä uinahtaa.
Ei ole mitään kunnollista syytä huolehtia seuraavan päivän maalauksesta yötä vasten lain. Kyllä se aihe taas selviää seuraavaan huomeneen - hyvin nukutun ja tasapainoisen unen jälkeen.

Tämä ohje sopii kaikille asiasta kiinnostuneille kohtalaisen hyvin, itse kullekkin personoituna, tietty, soveltaen käytännön resurssien, tilojen ja kompetenssien mukaan.

Taivaanrannan maalailu on terapiaa, se auttaa työhulluuteen,  unettomuuteen, levottomuuteen ym, ym, omituisiin tiloihin ja toliin. Se palauttaa humeetin näkemään ne asiat jotka silmät jo valmiiksi näkevät ja ymmärtämään ne viestit joita muutkin aistit tuottavat. Taivaanrannan maalailu tuo lopputulemana mielen- ja hengen tasapainon, rakentaa lujan- ja itsenäisen henkisen kodin sielun tyyssijaksi.

Ja mikä parasta maalaamisen voi aloittaa jokainen itsellisesti heti kun pääsee itsensä kanssa sinuksi.
Upeita maalauksia toivottaen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina nyt 9 parhaalle ystävällesi kätevästi TÄSTÄ!
........

Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sammalvarpio

SiLOKSi ELÄMÄN iLTAAN

SiLOKSi ELÄMÄN iLTAAN
 

On kiivettävä.
Sinnikkäästi pinnisteltävä kaikkensa antaen,
niin että huuruiset silmät erottavat vaivoin
umpeen kasvaneen polun nummesta.

Haparoiden.
Huulet murtuneina leppää tirskuen, rikki purtuina,
kuivunut kieli kitaan liimaantuneena,
hampaat tuulen tomusta kirskuen huokaan.

Hikihatussa, nauhaa pyyhkien - välillä kaulaa,
tähyän valtaisaa laajaa aavaa,
maailman uutta kaavaa tällä haavaa,
noustuani ylimmän pyhän päälle.

Nyyhkien,
vastaavaa, yhtä huumaavaa ei ole eteeni tullut.

Ja ulvon kuppikivellä minä huutoni ensimmäisen,
maailman ääriin linnunradan myötä,
taivaanpiirin kosmisiin määriin keskellä yötä.

Haluan sulkea karkeaan syliini sykähdyttävän näyn,
kammita kuvajaisen,
tämän karkuutetun mielen kuvani syvälle sieluni peiliin,
vangita itkuksi paruksi wanhan miehen,
karuksi iloksi, siloksi elämän iltaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

RAKASTUNUT KUiKKA

RAKASTUNUT KUiKKA
 

Suorastaan mykistyn,
näky on yksi ehdottomasti kauneimpia
mitä olen ikuna kokenut.

Pysähdyn harkitakseni, pohtiakseni tohdinko rohjeta,
sitten kykistyn,
kumarrun niin notkeasti kuin kehno varteni sallii
ja madan maapiiriä myötäsukaa,
vain alittaakseni sateenkaaren taivaankaaren yllä.

Olen nimittäin pitkällä kävelyllä Höyhensaareen.

Aloitin matkani heti virottuani huomenkoin kajeessa,
kuikan huutaessa autiolla ulapalla uskollisuutta omalle.

Somalle se kuulosti, tuon rakastuneen hullun riekku,
taivuin siltä istumalta ehtiä aamusta lomalle.
Päätin päästää itseni pälkähästä.
Rakastunut venäläinen kuikka - Gagarin,
sanokaapa muuta, on rasittava asia.

Toivuin kun useimmat vielä uinuivat keinuissaan,
heiluivat unissaan omaa salsarytmiään
kohden leponsa korkeinta täyttymyksen vaihetta;
palatakseen siitä verkkaisaan tahtiin,
liukuen tummien siimeiden helmoista aamuun,
takaisin elävien maahan kissankellojen kutsusta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SUVEN SYLiSSÄ

SUVEN SYLiSSÄ
 

Lasken katseen, luovutan,
suon ajankulun herran huomaan;
tuuppaan kiirun samaan kauppaan,
nojaan ja kallistan pään valkokylkisen koivun runkoon.

Sovitan tarkoin korvani - haluan kokea, tuta,
kuulla kuinka elämän kiihkeä vuo kulkee ylös suonistoa,
kihisee vimmatulla elinvoimalla solukossa;
yhtyy resonoimalla omaani
ja sitten suonistomme sihisevät yhdessä.

Muutumme yhdeksi puuksi.
Olemme yhtä puuta kaikki tyynni.
Samasta puusta veistettynä kahdet ryhmyiset juuret,
toisella maassa ja toisella mielen haihatuksissa.

Klorofyllin tuoksu huumaa leijuen,
hipaisten vehreän lehvästön raukeaa uumaa.

On kuumaa.
Tuulenvirin lempeästä pyynnöstä
monipolvinen korsi taipuu lahealle kaarelle,
orreksi perhosen levätä;
ken tahtoisi harkiten elävän levon evätä.

Kesää varisee onnellisina ajatuksina koivun ritvoilta
nenän päätä hipoen unisten pumpulipilvien katveessa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

RANTAKALA

RANTAKALA

Oli taas se aika vuodesta kun tilallisen leski Hilima-Lyydia Römperi ja poikamiehenä, jostakin lemmon syystä hautaan näköjään menevä Immanuel Tempakka, oikeammin Kivimäki (Stenbeck) jos suomalaisittain olisivat wanhat kyläläiset halunneet liikanimellä kutsua, tekivät tahollaan lähtöä.

Mutta hyvin kelpasi Immanuelille Tempakkakin, kun ei ollut ikänään muulla nimellä kuullut kutsuttavan ja ensimmäisen kerran näki sukunimensä oikein kirjoitettuna vasta kun koulussa oli aakkoset päähän taottu ja nimet opetettu kädestä pitäen.

Hilima-Lyydia oli leskeksi päästyään siirtynyt pitäjän keskustaan, valmiiden lähipalvelujen tykö. Oli myynyt talonsa ja tonttinsa ja jakanut rahat ennakkoperintöinä penikoiden kesken.
Pienen saaren oli jättänyt omiin nimiinsä henkireiäksi.

Sinne oli Hilima-Lyydia 82v, omalla tahollaan laittautumassa ja sinne samalle saarelle Tempakan Immanuel, wanhapoika 81v, samoin tahollaan.
Veneen oli wanhapoika käynyt asianmukaisesti jo aamulla tyhjäämässä sateen  jäljiltä. Talaksesta nostanut verkon paljuun. Setvinyt poijut ja tupurit sekä tankannut veneen perässä kököttävän  kolmiheppasen Siikkalin (Seagul).
Sitten oli nostanut valmiiksi kyytiin vanhan kaikissa elämän myrskyissä elämäntyön tehneet nokisen padan ja kolmijalan. Hilima-Lyydia oli luvannut tuoda muut tarvittavat tykötarpeet tulessaan.

Hilima-Lyydia teki lähtöä, pirssimies kaarsi pihan eteen ja nousi nostamaan kassia ja muuten avustamaan. Jalka ei ollut enää varma, vaikkakin kepeä kyllä vielä. Naapurin akkunassa verho heilahti, nooh - se nyt on pikkutaajaman ikuinen pieni lisämauste ja sille nyt ei yksin kertaisesti vain voi kertakaikkiaan mitään. Olihan se Hilima-Lyydia kertonutkin edellisenä iltana naaapurille että nyt hän lähtee Immanuelin luona pistäytymään ja saaressakin, jos vain luoja suo sään.
Ja luoja soi. Sinivalkoinen taivas, tyyntäkin lähes, oiwallinen keskikesän päivä seremoniallisiin tarkoituksiin. Juuri sopiva.

Pirssimies suhautti Immanuelin rantteelle ja avitti leskirouvan ulos kassinsa kera. Sovittiin paluukyydistä tuota tuonnenpana. Kuski surautti pois ja aikailematta läksivät molemmat rantaan rinnatusten. Kauempaa näytti kuin samaa jalkaa ja kevyttäkin kepeämmin vielä nousisi jalka.
Menossa oli motivaatiota, elämänmakua, joka wanhoilla yleensä pakkaa ohenemaan vuosien saatossa.

Veneellä suoritettin vielä pikakatsastus ja sitten Immanuel käänsi veneen sopivaksi leskirouvan nousta. Nousi itsekkin ja pukkasi sitten venosen kohti aavoja ulapoita. Käynnistinnaru oli valmiiksi kiedottu joten ryyppy päälle, kaasu puolelle ja rivakka kiskaisu. Siikkali hörähti lupaavasti. Toinen kieputus ja uusi kiskaisu. Pörisemäänhän alkoi, taattu vekotin. No mikä ettei - brittien armeijakamaa.

Lähtivät menemään leskirouvan saarta kohden joka häämötti etuoikealla, noin viiden kilometrin päässä. Eipä siinä isompia viitsinyt alkaa huutelemaan, koneen pörpöttäessä, muut järvellä olijat kyllä kuulisivat. Paitsi ne ei jotka oli tarkoitettu.
Puolen välin maissa, alkoivat lähestyä selästä kohoavaa kallioista luotoa. No oli siinä sentään muutama vesa ja yksi puuksi laskettava tuulenpieksämä männynkäkkärä. Immanuel löysäsi kaasua, käänteli päätään eeskahtaalle, haki merkkejä. Luotausta ei enää hänen kokemuksellaan tarvittu, ikänsä näitä vesiä seilannut ja kalojen kera huseerannut.

Sitten oltiin jo kohdilla, melko likellä luodon silokallioista kärkeä joka vietti jyrkästi veteen. Siitä kymmenkunnan metriä kun wanhapoika molskautti rantatupurin, nosti nelimetrisen, 15 millisen sokkeliverkon veden varaan, kiinnitti siihen poijun ja nyökkäsi.

Hilima-Lyydia alkoi verkkaiseen tahtiin kiskoa airoista, luodolta poispäin. Sanoja ei tarvittu, Parikymmentä vuotta samaa seremoniaa, samaa riittiä, piisaa kyllä hitsaamaan toimenpiteet niin juurevasti humeettiin ettei niitä tarvitse sieltä virkkuukoukulla onkia ja huulia aukomalla ojentaa.

Näin oli tehty ukko Römpperin kuolemaa seuranneesta kesästä saakka ja eikö asiaan ollut lähivuosinakaan tulossa isompia muutoksia vaikka kirkkoherra ja kunnanlääkärikin olivat asian ottaneet jo puheeksi moniaita kertoja. Huomautelleet iästä ja vesillä porkkaamisesta.

Verkko loppui ennen aikojaan. Mitenkäs se nyt kolmekymmentä metriä pitkälle riittikään? Mutta paikka oli hyvä. Rintaus jossa syveni äkisti. Verkko oli kuudesta metristä, laskeutuen juumaan aina kolmeentoista metriin saakka.

Ei sitä nääs tiennyt missä syvyydessä ne muikut milloinkin viihtyvät joten siltä kannalta tämä oli sitten tässä. Pitkän muistikokemuksen myötä - sen "hiljaisen" tiedon myötä jonka siirtymistä sukupolvelta toiselle ei enää tapahtunut niissä mittapuissa kuin muinoin.
Nykyisin tahtoi olla suuriakin katkoksia tiedonsiirrossa. Ei se netti sentään koskaan pysty korvaamaan kokemusta vaikka tällaisen retken sen kautta toki sopimaan muuten pystyy.  

Kun verkko oli saatettu tolalle, wanhapoika nykäisi moottorin käyntiin ja matkaa jatkettiin Hilima-Lyydian saaren laituriin. Tavarat nostettiin pois ja vene kiinnitettiin. Sitten alettiin järjestellä tarpeelliset tykökalut paikoilleen. Tehtiin tulet ja valittiin istuinpaikat huolella. Ei se perhana muikkukaan mikään hätähousu ole, kyllä ainakin nelisen tuntia on tässä odotettava ja käytettävä aikaa johonkin muuhun kuni päästään verkkoa kokemaan.

Mitäpäs sitä, useimmat asiat oli kaluttu jo juurta jaksain aikain saatossa. Tällä reissulla, muikun käyntiä odotellessa haukuttiin kaikki politikat läpeensä. Ja hieman ylikin. Nimittäin seremoniaan kuului että kun oli tuntia vaille verkoille lähtö, noin pyöreästi, otettiin ensimmäinen ryyppi palowiinaa. 

Koska Hilima-Lyydia oli mieltynyt savuviinaan, ryypiksi oli vakiintunut aikain saatossa irkkukansan Bushmills. Eikä siihen ollut Immanuelilla mitään poikkipuhetta, leskirouva hoiteli wiina- ja vermepuolen, hänelle jäi muikun huolinta.

Kun tunti oli kiertänyt mittansa, kulautettiin toisellekin jalalle ja sitten pukkasivat venosen vesille ja läksivät puksuttamaan poijua kohti joka näkyikin heti tovin päästä.

Immanuel kurotti verkon pään. Alkupää vaikutti hiljaiselta mutta muutaman metrin lapettuaan Immanuelin kasvot kääntyivät hymyyn. Hän kääntyi leskirouvaan päin ja nyökkäsi. Jatkoi sitten lappamistaan. Sanoja ei tarvittu. Hiljaisuus kunnioitti tilaisuutta.

Kun pää tuli käteen, Immanuel laavasi verkon veneen pohjalle, litinä ja lätinä kuului verkossa pyristelevästä muikkuparvesta. Molemmilla veneessä olijoilla tyytyväinen virnistys. Järvi ei pettänyt, eikä pettäneet taidotkaan.

Läksivät kaartamaan saaren laituriin. Saapuivat ja alkoivat töihin joihin ei neuvonantajia eikä assisteeraajia tarvittu. Kotvan kuluttua oli muikut päästelty toisen sitä mukaa peratessa.
Nelisen kiloa kertyi, kahdelle syöjälle liiaksikin, mutta saattoihan joku sattumoisin pistäytyä jos sattuisi ohikulkeissaan hoksimaan. Muutoin vietäisiin mantereelle loput.

Hiipunut tuli esiin, kolmijalka tulelle, huuhdotut muikut vähään suolaveteen, voita nyrkin kokoinen mötikkä ja siinä se oli. Sitten vaan odottelua että alkaa porisemaan. Kun on kymmenen minuuttia sitä tehnyt, lisätään pari desiä kuohukermaa ja litra maitoa. Sekoitetaan varoen etteivät muikut hajoa.

Kun maito alkaa kuohahtamaan, nostetaan tulelta pois, siihen liepeille ja annetaan tuokio asettautua. Sitten vaan - joko padasta lusikoilla tai fiineimmissä piireissä kapustalla lautaselle ja vasta siitä lusikalla. Ja ei kun käkättimeen.
Tapoja on niin monia kuin syöjiäkin. Kaikki hyviä.

Rantakala, tätä riittiä olivat Hilima-Lyydia ja Immanuel harrastaneet ja rakastaneet jo parisenkymmentä vuotta. Ja hyvältä oli se joka kerta tuntunut, heti ensimmäisistä kerroista alkaen. Ei yhtään poikkipuolista sanaa, ei pahaa mieltä, ei edes kunnon krapulaa, kun pysyi mielen nostatus kohtuudessa.

Joskus kun olivat pakanneet ja istuivat valmiiksi kotomatkaa jo veneessä, niin Hilima-Lyydiasta tuntui kuin ukko Römperi olisi jostain toisesta maailmasta lähettänyt viestiä: "Nautti sinä eukkoseni niin kauan rantakalasta kun sinussa vain henkeä piisaa, kyllä minä täällä jaksan odottaa.
Että elä ole milläskään niistä papin ja kunnanlääkärin puheista."

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 11 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Maailmassa on vain yksi kala joka riittää kaikille - rantakala. Leipää ei tarvita jos ei tule vieraita.

SiELUiNA WANHOiNA LAHOiNA

SiELUiNA WANHOiNA LAHOiNA
 

Suistuvi aikaan nuoruus,
muistuvi lapsuuden kultaiset aamut;
soljuvat mielen haavojen kirpeät raamut taikaan.

Poistuvi sielusta aatosten haamut
kun ehtyvi ahteella elämän virta,
tyrehtyy tarmo,
joutuvi tekojen armo
ja rannalta alkavi Tuonelan silta.

Niin saapuvi ilta ja ehtivi ehtoo,
tuuli tuutivi lauhana vehryttä lehtoo,
keinuttaa sanojen sumeaa kehtoo.

Toistuvi muistot lapsuuskotien;
soistuvi proosaiset puistot, sanaisten tanaisten sotien.
Kuihtuvi jokien runoiset suistot;
riimejä hokien - enteitä kokien paljastuu suoruus.

Niin vain on mentävä,
aika on rientävä,
siintävi muinaisten isäimme utuiset vuoret,
sinne nyt siirtyvät ammoiset nuoret.

Sieluina wanhoina lahoina,
pahoina, mahoina tahoina.
Uusille sijaa tehden.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

LUONTORETKi SUOLLE

LUONTORETKi SUOLLE
 

Pursujen huumaavan kirpeä tuoksu kuumalla suolla,
hillankukkaisen lumen keskellä,
sekoittuneena leijuvaan lehtivihreään,
sumentaa eetoksen lopen tyystin.

Ja noin miljoonan hurmioituneen inisijän osallistuminen
liiskatun syöpäläistoverinsa peijaisiin
saa näkemään humeetin lähes harhoja,
ilman muruakaan muinaisten šamaanien sientä.

Sanojen vuolas suoni kuivuu kaikki tyynni,
ehtyy verensuolaisen hien maistuessa kielellä,
kädentoimien keskittyessä hurmeisiin surmatöihin.

Otsasuonet pullistelevat suorituskykynsä äärirajoilla,
tappava myrkky kohisee vuoksina suonissa,
kiristää lihakset teräksisiksi vaijerikimpuiksi,
pingoittaa jänteet äärimmilleen.

Hikipisaroiden samentama katse
hapuilee neuvottomana eeskahtaalle
hakien ja etsien nevan reunalta kiinnekohtaa,
armahdusta paarmojen raatelemalle iholle.

Ensimmäinen lompolon pilkahdus pounikossa,
toivo herää, alkaa silmitön, sekopäinen,
haparoiva juoksu kohden siunattua vettä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

WiRRESTÄ 440...

WiRRESTÄ 440...

...Nyt viekas vilppi täällä on noussut kunniaan,
on valhe vallan päällä ja vääryys voimassaan.
Ei kuulla kurjan ääntä, ja köyhää sorretaan,
ja lainkin rikkaat vääntää vääryyttä puoltamaan...

Tyhmyydestä ja omavoitopynnistä voisi kirjoittaa halutessaan paksun kirjan tai peräti kokonaisen kirjasarjan, jopa perustaa asialle kirjaston tai bittiavaruuden sfäärit kattavan tietokannan.

Mainitunlainen teos olisi klassikko, siis kirja jonka jokainen olisi mielellään lukenut, mutta jota kukaan ei mielellään lukisi..

Mutta virrestä viis (5), tyydyn tällä erää vain lyhyehköön mainintaan absoluuttisesta tyhmyydestä ilman erikoisempaa poliittista erittelyä tai viittausta. Ehken jonkun mainiten ehken en.

Eilinen ydinvoimaratkaisu oli mäelle kasaantuneen tyhmyyden riemuvoitto,  absoluuttisen tyhmyyden nollapiste, siitäkin huolimatta että tilaisuutta varten oli nerokkaasti muodostettu ydinvoimapuolue joka painoi Jaa-nappia maksua vastaan eli omanvoitonpyynnistä. Ilman omantunnon tuskia.

Äänestyshän oli, kuten siitä äänestäjien laumoille markkinoitiin: "omantunnon" mukaan. Mutta mitä sellaisella omallatunnolla tekee, joka ei toimi tulevaisuuden inimisten puolesta, vain pelkästään tämän hetken saalistajien etujen mukaisesti.

Tämä "omantunnon" mukaan on viheliäinen silmänkääntötemppu jolla yksinkertainen, ennakkoasenteeltaan rehellisyyteen uskova yleisö pannaan uskomaan oman järkensä ja oikeudenmukaisuutensa  mukaisesti rehtiin peliin myös näiden ostettujen roistojen suhteen.

Kaikkein eniten selitettävää jäänee äänestäjilleen Virheillä jotka istuvat hallituksessa kuin tatti vastoin omaa poliittista sanomaansa.
Erityisen surulliseksi asian tekee se, että virheistäkin löytyy ruohonjuuritasolla paljon asian eteen puurtajia, aitoja luontoinimisiä jotka on joko tyhmyyttään tai kiltteyttään huijattu ja sotkettu likaiseen valtapeliin.

Tässä surullinen lista niistä ahneista omanvoiton pyytöisistä opportunisteista jotka odottavat nyt vesi kielellä voimayhtiöiden palkintoa suorituksestaan:

Ahde Matti /sd, Ahonen Esko /kesk, Akaan-Penttilä Eero /kok, Alatalo Mikko /kesk, Anttila Sirkka-Liisa /kesk, Asko-Seljavaara Sirpa /kok, Gustafsson Jukka /sd, Hakola Juha /kok, Harkimo Leena /kok, Hautala Lasse /kesk, Heinonen Timo /kok, Heinäluoma Eero /sd, Hemmilä Pertti /kok, Hemming Hanna-Leena /kok, Henriksson Anna-Maja /r, Holmlund Anne /kok, Hoskonen Hannu /kesk, Hyssälä Liisa /kesk, Häkämies Jyri /kok, Hänninen Tuomo /kesk, Jaskari Harri /kok, Jokinen Kalle /kok, Kalli Timo /kesk, Kallio Reijo /sd, Kalliomäki Antti /sd, Kallis Bjarne /kd, Kaltiokumpu Oiva /kesk, Kanerva Ilkka /kok, Kangas Matti /vas, Kankaanniemi Toimi /kd, Karhuvaara Arja /kok, Karjula Kyösti /kesk, Karvo Ulla /kok, Katainen Elsi /kesk, Katainen Jyrki /kok, Kataja Sampsa /kok, Kerola Inkeri /kesk, Kiviniemi Mari /kesk, Kiviranta Esko /kesk, Korhonen Timo V. /kesk, Korkeaoja Juha /kesk, Koski Valto /sd, Koskinen Johannes /sd, Kumpula-Natri Miapetra /sd, Kuusisto Merja /sd, Kähkönen Lauri /sd, Kääriäinen Seppo /kesk, Lahtela Esa /sd, Laitinen Reijo /sd, Larikka Jari /kok, Laukkanen Markku /kesk, Lauslahti Sanna /kok, Laxell Jouko /kok, Lehti Eero /kok, Lehtomäki Paula /kesk, Leppä Jari /kesk, Lindén Suvi /kok, Lintilä Mika /kesk, Lipponen Päivi /sd, Manninen Hannes /ksk, Matikainen-Kallström Marjo /kok, Mieto Juha /kesk, Mäkelä Jukka /kok, Mäkelä Outi /kok, Mäkinen Tapani /kok, Nepponen Olli /kok, Nordman Håkan /r, Nurmi Tuija /kok, Nylund Mats /r, Oinonen Lauri /kesk, Ojala-Niemeä Johanna /sd, Ollila Heikki A. /kok, Orpo Petteri /kok, Paajanen Reijo /kok, Paatero Sirpa /sd, Pakkanen Markku /kesk, Palm Sari /kd, Pekkarinen Mauri /kesk, Peltonen Tuula /sd, Pentti Klaus /kesk, Perkiö Sanna /kok, Pihlajaniemi Petri /kok, Piirainen Raimo /sd, Rajala Lyly /kok, Rantakangas Antti /kesk, Ravi Pekka /kok, Rehula Juha /kesk, Reijonen Eero /kesk, Risikko Paula /kok, Rossi Markku /kesk, Räsänen Päivi /kd, Rönni Tero /sd, Saarinen Matti /sd, Salo Petri /kok, Salolainen Pertti /kok, Sarkomaa Sari /kok, Sasi Kimmo /kok, Satonen Arto /kok, Seurujärvi Janne /kesk, Sihto Paula /kesk, Skinnari Jouko /sd, Thors Astrid /r, Tiura Marja /kok, Toivakka Lenita /kok, Tölli Tapani /kesk, Ukkola Tuulikki /kok, Uotila Kari /vas, Urpilainen Jutta /sd, Vahasalo Raija /kok, Wallin Stefan /r, Vanhanen Matti /kesk, Vapaavuori Jan /kok, Vehkaperä Mirja /kesk, Vehviläinen Anu /kesk, Viljanen Ilkka /kok, Vilkuna Pekka /kesk, Virkkunen Henna /kok, Virolainen Anne-Mari /kok, Vuolanne Antti /sd, Väyrynen Paavo /kesk, Zyskowicz Ben /kok,

Varsinaisen päättämättömiä tunareita olivat nämä tyhjää äänestäneet
Hiltusen Rakel ja Kantolan Ilkka demareista.

Omasta vastuustaan kansakunnan säteilevän kohtalon kysymyksiin luikertelivat poissa olemalla:
Kepuleiden Hannakaisa Heikkinen ja Aila Paloniemi sekä Persujen Pentti Oinonen. Rikkana rokassa demareiden Heli Paasio.

Miten se takinkääntäjä Vanhanen sanoikaan: "Tämä on nyt tässä."

Jos ei nyt vihdoin ymmärrä sysätä syrjään silmälappujaan, tietäköön että samaan varustukseen liitetään lähitulevaisuudessa vielä suitset ja ruoska. Tämä keskikesän hekuma sisältää oman kuolemansa siemenet.

Huomio! Tänään on Itu- eli hikiperjantai ja nauriinsiementen maahanpano. Vasta sitten on velvollisuuksista wapaa luikkimaan lomalle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina nyt ainakin parhaalle ystävällesi kätevästi TÄSTÄ!
........

Tulen ja nokipannun ääressä sitä tulee miettineeksi, että eikö valhe, petos, vääristely ja osatotuus pikemminkin kuin totuus, ole pysyvämmin vaikuttanut viime vuosikymmeninä yhteisömme inimisten kohtaloihin ja tolaan?

yötön yö

Kuvatorstai jäi lomalle. Kesälomaa tuuraa Lomatorstai. 

Ei auta - pyörien on pyörittävä 

jotta eduskunnan kansalaisten piikkiin tekemä velka 

saadaan maksettua.

JALAT HALUAVAT HYLÄTÄ

JALAT HALUAVAT HYLÄTÄ
 

Jängän laidalla - kaidalla kaistalla kovaa maata
haistan äkin tutun väkevän tuoksun.
Selkäranka aloittaa valumisen maata kohden,
vain humeetti estää kehon muuttumisen hyytelöksi.

Ennen kuin aloitan juoksun,
haluan itseni näkevän katkun lähteen.

Hanat on valmiiksi auki, suonisto kohisee,
ärjyen kiitää myrkky kiristäen kohdatessaan lihaksia,
tulvainen hiki valuu selkäpiitä alas syvälle laaksoihin

Vaistomaisesti mittaan,
haarukoin ja laavaan muhkuraista pirunpeltoa,
nostan väliin katsetta aavaan
sillä silmällä - saadakseni vilahduksen.

Epävarmaa, liikahtiko pounikossa ruskeanharmaa?
Pumpun kierrokset nousevat,
planeetat ilmestyvät näkökenttään taivaanpiirille,
saattaa ne olla räkkää, en heti äkkää.

Pyyhin hikisellä paidalla niskaa - jalat haluavat hylätä,
suoria suojaan omistajasta viis.

Kun lopulta hoksaan,
rankkasateen avaama karhunpaska kuivuu jo kokoon.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!