SYÖPÄLÄiSTEN KENRAALi

SYÖPÄLÄiSTEN KENRAALi

Aina pohjoisinta Tunturi-Lappia myöten on koettu pitkin kevättä ja kesää syöpäläisten yhä äkeämpiä ja vihaisempia pistoja. Rokotukset ovat lisääntyneet entisestään kesälomien aikana kuulemma ja voi vain kuvitella millaista aktiivisuutta ne ovat osoittaneet tiheämmin asutussa Ruuhka-Suomessa.
 
Vaikuttaa kovin todennäköiseltä, että ottaen tämän ajan €uro-kataistrofiuutiset huomioon, kyseessä on kuitenkin vain pelkkä leppoisa kenraaliharjoitus wanhusten ja muiden vähäosaisten höppänöiden avulla, jossa valmistellaan todellista verenimijöiden maihinnousua suomalaisen heimon maille.

Tokihan kaikki valveutuneet lukijat muistavat, että omaisuudenhoitoyhtiöt Arsenal Oyj, Arsenal-SSP Oy ja Arsenal-Silta Oy myivät taannoin, tarkemmin ottain 31.3.2000 allekirjoitetulla kauppakirjalla yhteensä noin 76000 saatavaa, pääoma-arvoltaan noin 12 miljardia markkaa, vain 600 miljoonalla markalla Aktiv Hansa Oy:lle ja C&A Finland Oy:lle.
Kysymyksessä oli tuolloisen Suomen oloissa erittäin suuri ALE-kauppa. 

Kaupalle antoi hyväksyntänsä omaisuudenhoitoyhtiöiden valtio-omistajan puolesta II-valtiovarainministeri, Vasemmistoliiton Suvi-Anne Siimes, joka sittemmin palkittiin velallisten orjuuttamisesta Lääketeollisuus ry:n toimitusjohtajan tittelillä ja josta sittemmin palkittiin vielä TELAn toimitusjohtajaksi.

Kauppa-asiaa käsiteltiin sen aikaisen hallituksen talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa kahteen kertaan syksyllä 1999 (29.11. ja 8.12.). Tuolloin asia delegoitiin Siimekselle.
Edellä mainitun valiokunnan kokouksessa 29.11. mukana olivat Paavo Lipponen, Olli-Pekka Heinonen, Suvi-Anne Siimes ja Eva Biaudet. 
Kokouksessa 8.12.: Sauli Niinistö, Olli-Pekka Heinonen, Sinikka Mönkäre, Kalevi Hemilä, Suvi-Anne Siimes ja Erkki Tuomioja. 

(yllä lihavoidut hoitavat palkintovirkoja)

Ensimmäinen mieleen noussut kysymys tätä uutta syöpäläisaaltojen invaasiota seurattuani kuuluukin; nykyhallituksen Arhinmäkikö pestataan myymään seuraavat roskalainat taas jollekin syöpäläissakille?

Sama puolue - vassarit, taitaa olla sopivin silmittömässä vallanhimossaan tähän tehtävään. Nooh - jos ei sentään puolueen perusjäsenet, mutta toimeenpaneva komitea ainakin. 


Jos joku ei enää muista, niin koko nykykaplakan alkaessa 2008 syksyllä,  Kepulien Kokoomus-hallitus antoi 50 miljardin €uron pankkitakuun suomalaiselle pankkisektorille. Siitä on taas hyvä aloittaa verovarojen ulosmittaus. Historia toistaa itseään...

Onneksi sentään Mustajärven-Yrttiahon moraalin tulilinja kestänee ja pitänee.

~~~~~~~~~~~~

Kirjoitan ihan vakavissani. Meillä tavallisilla rupusakkilaisillakin on lupa spekuloida. Tilanne vaikuttaa olevan kääntymässä hallitsemattomaksi. Missit ja tissit kannattaa nyt unohtaa roskalehtien sivuille lojumaan. Paljon paljon suuremmista asioista on kyse hämäränhenkien maailmassa, lumeviitan alla. 
Päivittelemisen sijaan pitäisi parahultaisesti alkaa pohtimaan selviytymisstrategioita.

Kuinka paljon onkaan Suomessa esim. vanhuksia jotka syystä tai toisesta ovat "pakotettuja" käyttämään aivan minimaalisella kokemuksella ja taidoilla tietokoneita ja pätkivää mokkula-nettiä tms. laskujensa hoitamiseen ja kuinka monta epäonnistumista niissä suoritteissa tapahtuukaan vuositasolla?

Entä mikä onkaan se näiden edellä mainittujen syöpäläisten laskuttama "rikesakko" taitamattomuudesta kun maksu ei syystä tai toisesta ole siirtynytkään vaan käynnistää hyvässä uskossa toiminutta wanhusta kohtaan perintätoimen.
 
Häijyin tällä hetkellä tietooni saatettu perintätoimi koski 14 senttiä, jota perittiin €21 perintämaksulla ryyditettynä, perijänä Intrum Justitia Oy.
Toki tuolloin ei kysymyksessä ollut vanhus, mutta tuskinpa vanhuksille verenimennässä mitään elakelaisalennuksia myönnetään.

Tilastojen mukaan 18.3.2011 Suomessa oli 659 044 yli 70-vuotiasta. Jokainen lukija voi kuvitella itsessään millainen rahasampo tämä massa on noille perintäsyöpäläisille jo yksistään.
 
Kun tuohon määrään lisätään sitten muut onnettomat sekä tunarit syystä että toisesta ja vielä lisäksi tulevan syksyn €uro-tukihullutuksen aiheuttamat mahdolliset uudet yrittäjä- ja asuntoloukku-uhrit, niin on syytäkin jo pelätä ja kauhistella sitä kalabaliikkia joka on syntymässä.

Ihan vain asian kongretisoimiseksi:
Pelkästään - jos nuo 659 044 yli 70-vuotiasta tekevät yhden virheen/vuosi se merkitsee liki 14 miljoonan €uron siirtymistä vanhusten kukkaroista perintäsyöpäläisten tilille. Vuosittain.
Mitkä kestit pistetäänkään pystyyn perintäfirmojen osakaskekkereissä sitten kun €urokin menee kuralle.

Syöpäläisfirmojen nousujohteinen tulevaisuus näyttää olevan turvattu. Ei siihen ennustustaitoa tarvita, riittää kun osaa tunnistaa tosiasiat ja osaa laittaa ne järjestykseen. Syyt ja seuraukset selviävät kyllä.

On vielä syytä huomauttaa, että ei tässä tahallisuudesta johtuvia syöpäläisten sanktioita arvostella, niistä kuuluukin saada korvilleen, mutta sitä kyllä, että ilmiselvästi, ilman osaa tai arpaa, myös syyttömät joutuvat tämän ahneuspelin maksumiehiksi syyttä suotta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina nyt 5  ystävällesi kätevästi TÄSTÄ!
........

Vetoan ylenpalttiseen siveellisyyteeni tekstini rahvaanomaisia sanoja sisältävissä kohdissa, vaikka olenkin tätä nykyä pääsemässä tuosta tavasta.

kaatuu

PORON KUSEMA

PORON KUSEMA

Pisarat ropisevat vankkurin kattoon,
vaunu heilahtelee kuin aallokossa kuunaan.
Suden hetki on ehtymässä;
pouta ja helle siirtyneet aikaa sitten miesmuistiin.

Pohjoinen sivaltelee kylkiin,
miehisen miehen lailla tunkee häpeilemättä
helman alle ja keinuttaa.
Muuten hiljaista tyyten.

Lyhyen katkon aikana erottaa kuinka
karannut tunturikoivun lehti kopsahtaa litimärkään,
tuulen lysyyn pieksämään heinikkoon.

Sen tehtävä on päättynyt,
siitä ei kyllä nousta - ei kahta puhetta,
jäljellä enää osallistuminen luonnon kiertokulkuun.

Yksinäinen onea poro juroo sorkat tanassa,
ei osaa päättää viihtyykö puuskaisessa kuurossa
vaiko hakeutuisiko tuulen alapuolelle pahtaan taa.

Kun liian ohuiden pääluiden läpi hohkama
vähäinen järki vihdoin puuttuu peliin,
koko karvakuontalo on kastunut jo läpikotaisin.

Harmistunut epeli laskee samaan syssyyn alleen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TYHJiN KÄSiN

TYHJiN KÄSiN

Tuuli huojuttaa autiolla nokalla,
panee kyykkyyn;
hattu on jo mennyt - Brasilian suuntaan katosi,
vilkutti horisontin ylityksen aikoihin
ja katosi ajan hämärään.

Saapa nähdä älyääkö moinen tottero lähettää
edes pullopostia uudesta kotimaastaan ja -päästään.

Onneksi saan taskusta kaivetulla sydvestillä
kammitsoitua levottomasti matkaan hinkuvat hiukseni,
muuten menisivät tässä tuulessa pian nekin
ja joutuisin palaamaan rantahiekalle tyhjin päin,
kädessä vapa,
toisessa kolhiintunut venäläinen sinkkiämpäri tyhjänä,
ei edes yhtäkään tyhjää sanaa lojumassa pohjalla.

Selitä siinä sitten tuoreen sanakeiton ystäville;
potut on,
voinokare, suola ja kerma,
pari hyppysellistä maustepippureita.
vain sanat puuttuvat.
Suuruskin sekoitettuna.

Noloon asemaan sitä ihminen joutuu,
hyvin helposti taitamattomuuttaan;
palatessaan tyhjin käsin mereltä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

HERKKiÄ KAUNOTTARiA

HERKKiÄ KAUNOTTARiA

Koko torahampainen kalliopoukama,
paholaisen hornankattila,
on täynnäns' vuotavia veden silmiä;
hampaita piiskanneiden tyrskyjen jäljiltä.

Vuoksilammikot kuhisevat.
Hohtavan valkoista simpukkahiekkapohjaa vasten
erottuu kaikenkuuloisia sanoja,
erivärisiä, -kokoisia ja -makuisia;
seassa harvakseltaan joku outo ulkomaanelävän.

Osa niistä wanhoja, ikuisia;
myrskyissä ja myllerryksissä käyttökelpoisia,
vahvoja, voimakkaita, väkeviä,
karskien miesten karkeita, lujia sanoja
joka saa herkimmät sielut punoittamaan;
itkemään ujoa itkuaan maahan maksaruohon aluiksi.

Mutta sankarpojan, yltiöpäisen huimapään,
ne saavat vain kiihottumaan,
mielen hehkumaan yhä kiivaammin meren helmoihin,
jonnekin kauas ulapoiden taakse aavalle.

Seassa uiskentelee - kuinka ollakkaan,
lahean hereitä, herkkiä kaunottaria - impyeitä;
kai meren raivon tyveniä hetkiä varten,
ainiaan levottoman veden peilinä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SiLLiLAiVAN KAPTEENi

SiLLiLAiVAN KAPTEENi

Kuoleman haju. Se tuntui heti laskeuduttuamme kylään. Miljoonien kalojen sielut hortoilivat pitkin kapeaa vuonon pohjukkaa yhtenä mylläkkänä, kuin porot kirnussa.

Eivät osanneet pois, koska päät, sielulle tärkeimmät apuvälineet oli katkaistu muutaman sukupolven ajan yhdellä sivalluksella ja nakattu mereen jossakin muutaman meripeninkulman päässä redillä lokkikansan ihastukseksi.

Nykyään päät erotetaan ruumiistaan vieläkin rankemmin - ne viedään toiselle puolen maapalloa, Brasiliaan kuulemma, jossa niistä tehdään vaikka ties mitä.

Vastaan astelevasta norjalaisvillapaitaisesta miehestä huokui kala. Itse asiassa hänen ulkomuotonsakin jollakin tapaa muistutti kalaa.
Odvar Sørenssen oli toiminut kalastajana liki kuusikymmentä vuotta. se on kunnioitettava saavutus keneltä tahansa näillä pohjoisilla vesillä.

Siinä ajassa oppii lähes täydellisesti tuntemaan kalan tavat, meren ja tuulen käyttäytymisen kaikkina vuodenaikoina.
Suurin piirtein (pitänee sanoa) - täydellisesti kai ei koskaan.

Pieni on sentään inimisen humeetin kapasiteetti oppimiseen tuolla alalla. Aina vaan jaksaa meri yllättää. Niin monasti saamme kuulla siitä uutisista ympäri maailmaa.
Inimisikä ei lyhkäsyydessään riitä. Selkärangan ytimeen se vähäinenkin tietämys syöpyy vasta lukemattomien sukupolvien myötä.

Oikeastaan on ammatteja joissa harrastajat alkavat muistuttaa harrastustaan; Odvarkin istuessaan tovin päästä kaijalla tolpannokassa, siansorkat persien alla, olutpintti kourassaan ja raikkaasta tuulesta huolimatta tuoksahti kalalle, sillialuksen elakoituneena kapteenina tietysti etupäässä sillille.

Jopa hänen jutustelunsa tuoksui sillille. Ja sitä kyllä piisasi. Sujuvalla norjanorjalla lasketteli tarinoitaan. Ei ollut seassa tuskin sanaakaan nynorskia jota etelässä praataavat ihan muina töinään nykyään.

Nooh - merimiehillä, erityisesti kapteeneilla on kapteenien jutut, naisista kalansaaliisiin ja päinvastoin. Ja päinvastoin.

Oikein kutkutti seurata kun Odvar kääräisi taitavasti Gulsnitista sätkän, sytytti ja pisti sen sitten valkoiseen karvapehkoon avautuvasta raosta huulilleen. Imaisi savut ja pölläytti ne tuokion kuluttua suupielestään vapaaksi lähipiiriin.
 
Olimme savuttomassa tilassa - ulkona kalasataman henkisesti korkeassa runollisessa atmosfäärissä.  Kaukana kaukana jorisevasta pubikulttuurista ja pizzerioiden valkosipulin lemusta. 
Täällä tuoksui meri.

Kun asianmukaiset toimet oli taas tehty, ties monennenko kerran - oluen siemaisua myöten, kohotti hän kätensä, nuuhkaisi sivumennen etu- ja keskisormeaan.
Siristi ja pinnisti muistiaan ja aloitti jälleen kerran taas tarinan naisista vuosiensa varrelta.
Kaipa nuo Odavrin sormetkin tuoksahtivat yhä sillille, vaikka oli ehtinyt olla elakkeella jo hyvän matkaa tovin.

Mutta tarinaa riitti. Riikinruåtsiin tottuneelle ja kouluruåtsista koko artikulaationsa synkän, harvasanaisen vimman ominut Suomi- Pekka kuunteli sujuvaa viikinkimurretta joka pulppusi kuin maanuumenista kumpuava puro.
 
Tavoitti ja ymmärsi sanan sieltä, toisen täältä, pisti loput arvaamalla ja heitti väliin juu-juu enklannin kielellä ja välin ruåtsinorjaksi. Toki vahvistain ymmärrystä ajoittain normi-perkeleillä ja -saatanoilla.

Yhteys inimiseen kuitenkin säilyi ihan mukavasti mörköölin tukemana ja keskustelu jatkui pitkälle iltaan saakka kunnes kumpikin katsoi paremmaksi poistua taholleen.

Ai niin - ne naisjutut. Nooh - niistä ei huudella, miesten juttuja.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 8 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Vetoan ylenpalttiseen siveellisyyteeni tekstini rahvaanomaisia sanoja sisältävissä kohdissa, vaikka olenkin tätä nykyä pääsemässä tuosta tavasta.

KAPTEENiT AHAB JA NEMO

KAPTEENiT AHAB JA NEMO

Tuoksu houkuttaa,
kutkuttaa haistimen aukkojen kautta humeettia;
eikä sitä tunnetta voi raapia - se koukuttaa.

Tyrskyjen jyly
selvästi aistittava jyleän kallion värinä iskujen alla,
sumuna maistuva suola,
harmaan kaikissa sävyissä kiehuva Hornankattila.
Että se osaakin vangita katseen.

Hypnoottisella toistollaan se lukitsee katsojan,
pidättää asentoon, lähettää jatkuvaa vaativaa kutsua.

Ottaa mielikuvituksen otteeseensa,
pidättää siltä kaiken muun haihattelun;
minä olen meri - sanoo, toistaa sitä loputtomiin,
ärjyen ja karjuen, sihisten ja kihisten,
kohisten ja tohisten.

Ja mielikuvitus laukkaa;
ärjyen ja karjuen, sihisten ja kihisten,
kohisten ja tohisten.

Minä olen meri.
Peräkanaa ohikiitävät kapteenit Ahab ja Nemo,
toisella Moby Dick, toisella Nautilus vanavedessään.
Kumma kyllä - Risto Roopenpoika ilman Perjantaita.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

NÄLKÄPALKALLA

NÄLKÄPALKALLA

Vuoksen viimeiset kuiskaukset ennen huippua,
huomaamattani kastelen varpaani sen kuolinhetkellä,
jonkun askeleen jälkeen luode alkaa kiskoa vesiään;
äitimeri ottaa omansa huomaansa.

Vuonon perällä - laskujoen suulla,
lokkilintusten konsertti
ja niiden jokapäiväinen kansainvälinen tapaamien;
kirutaan kaikilla Baabelin kiellillä.
Asiaa kyllä tuntuu olevan riittämiin.

Laveimmat, loivimmat uomat paljastuvat nopeimmin.
Tuhannen silmää ainakin - kaikki samaan suuntaan;
kahtapuolta terävää nokkaa,
vahtaa herkut paljastuvaa siloista santaa pitkin rantaa.

Ensimmäiset varpaan jäljet johtavat lupaavalta
näyttävän luota vielä lupaavamman luo
ja vielä lupaavamman.

Nopeasti jälkien labyrintti saavuttaa ekstaasinsa,
muuntuu abstraktiksi eläväksi taideteokseksi
jossa yöttömän yön loihtimat varjot korvaavat
tumman värin.

Tämä iänaikainen perfomanssi jatkuu aina vaan,
ilman apurahaa - nälkäpalkalla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SUOMALAiNEN AJAA TUNTURiLLA

SUOMALAiNEN AJAA TUNTURiLLA

Sitä iniminen tulee monasti, ei aina, mutta joskus - tunturin yli ajellessaan miettineeksi, jotta mikä lempo se tässä oikein viehättää. Mikä kehveli se oikein panee ajattelemaan kaiken maailman asioita tähellisyysjärjestyksiin justi tunturin lakea körötellessä.
Ei se vaan ole koskaan selvinnyt ja lieneekö tuo koskaan tulossakaan selvitykseen - mene ja tiedä.

Maailmassa tuntuu olevan erikoisen tärkeitä asioita juuri nyt vaikka kaikille erikseen jakaa. Suuri asioita. Käsittämättömän suuria. Sellaisia joiden mittakaavasta ei tällainen tavallinen rupsakkilainen juurikaan pysty ottamaan sellaista lukua ja tolkkua kun pitäisi ja siksi jättää asian käsittelyn sikseen. Hylkää niille sijoilleen.

Esimerkiksi miljardi - paljonko se on. Nollat tiedetään, ne ei meinaa mitään, mutta se numero kyllä, niiden edessä ja se miten sellainen lausutaan. Se meinaa jotakin.

Ei miljardi kuitenkaan kovin paljon voi olla. Silleen oikeesti. Koska muistelenpa ihan vast'ikään jonkun porukan myöntäneen kolmetoista miljardin vipin jollekkin pers'aukiselle tuuranputkelle.

Ei se voi olla, koska meikäläinenkin on joskus joutunut muutamalle kaverille puhelimessa vippaamaan jonkun satasen kun ovat riekkuneet kapakassa sankarpoikana ja sitten ennättäneet pelimerkit yhenäkin vähiin.
Oitis olen netin kautta tilille rahaa lykännyt sikäli mikäli ovat yhteydet yhteensopineet.

Jo vain sitä saattaa puhelimessakin vipata. Mie olen ainakin antanut ihan ilman vakuuksia, mitä nyt olen vähän arasti kysellyt parasta ennen eräpäivää ja sen semmosta.

Tunturilla ajaessaan, liki neljänsadan metrin korkeudessa vasta alkaa ymmärtää mikä on suurta ja mikä oikein suurta.
Oikeastaan kärrille pääsee kun äkkää tunturin kupeessa semmosen nyky-ruotsinlaivan kokoisen kiven mutikan joka jäljistä päätellen näyttäisi irronneen emänsä kupeesta erilleen.

No kieltämättä. Näyttäähän se nykyaikainen Viking-line hurjan isolta jos seisoo laiturilla iniminen sen kupeella. Helkkarin isolta motlakkeelta näyttää suorastaan.
Mutta kun sen kokoinen mötikkä köllii siinä emätunturin kupeessa, niin oikeastaan se vaan näyttää ei miltään.
Se emänsä on sitä heti kerralla jonkun tuhannen kertaa suurempi. Ihan silmämäärällä vain. Silleen melko huolimattomasti ajaessa niitä vilkastessaan.
Ja semmosia ossaa olla kolmenkymmenen kilometrin pituisen tunturijonon päällä olla monia.

Sitä paitsi se em. kaikki näkyy lähes yhdellä silmäyksellä. Ja näyttää pieneltä. Ja sitä kaikkea muka iniminen, luomakunnan kruunu, hallitsee - jostakin kirjoituspöydän takaa. Lyö leimoja papereihin: "Tämä niemimaa kuuluu teille, tämä teille."
Jakaa osuuksia ja arpoja tuosta vaan - kuin vettä ikään lasiin kaataisi: "Ole hyvä, minä tarjoan."

Levikkeellä loivassa myötäleessä pysähdyimme frouan kera asiaa jahkaamaan. Saattaa se muuten olla niinkin jotta kaiken suuruudenhulluuden takana on tämä nykyinern digi-kulttuuri ja digi-vekottimet - puhelimet ja sen semmoset.
Jos nyky-puhelimeen sanoo kolmetoista miljardia, niin eihän se tunnu juuri miltään, sujahtaa oitis lempohinen kuin tyhjää vaan, toisen korvaan. Se mahtuu heksadesimaaleina menemään ilman halki niin pienenä sujauksena.
Ei sitä pahkeista tuulet eikä muutkaan luonnon voimat pidättele.

Toista se oli silloin muinoin manuaalisena aikana. Silloin kun asiat kulki lankoja pitkin. Jos nyt ei enää viimeisillään, muutoksen rajapinnassa, keskusneidillä alkanutkaan ryittää kolmetoista miljardia kuullessaan, niin ainakin jos siitä sattui pankinjohtajan kera juttelelemaan ja hänelle tarpeensa ilmaisi, niin ainakin se vuoren varmasti sanoi luuriin: 
"Vai niin - että sillä tavalla - että sellainen summa???"
 
Saattoipa tehdä kalenterin reunaan huomautusluonnoksen tohtorille valmiiksi ja pyysi käydä näyttämässä liiketoimintapaikalla naamaria. Vaikka se silkka muodollisuus toki onkin ja pelkkä kuriositeetti.

Kun sitten lopulta päädyimme vuonolle ja jossakin välissä niemen nokasta tuijaamaan pohjoisnapaa joka ei kylläkään näkynyt vaikka siellä se on, niin vasta silloin hokaisimma, jotta se pohjoisnapahan on tismalleen sama juttu kuin se tasasivuinen kolmio jonka kulmien summa on 270º, elikkä jokainen kulma on suorakulma (90º).
Sekään ei näy. Se vaan on olemassa ja sillä siisti. Uskoo ken uskoo.

Vuonon pohjukkaan palatessamme olimme jo päättäneet, ettemme ota emmekä anna kolmentoista miljardin lainaa, vaikka se nyt helppoa tuntuu olevan. Ei se kannata. Niin pieni summa. Pienempi kuin pienehkö täkäläinen tunturi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina nyt 11  ystävällesi kätevästi TÄSTÄ!
........

Vetoan ylenpalttiseen siveellisyyteeni tekstini rahvaanomaisia sanoja sisältävissä kohdissa, vaikka olenkin tätä nykyä pääsemässä tuosta tavasta.

vihreä aalto

UUTTA MAATA

UUTTA MAATA

Päivä päivältä vaan tuntuu,
jotenkin selittämättömän oudosti,
kuitenkin samalla kumman tutusti,
että yhä lähemmäksi sitä maata kulkeudumme,
jossa tiedän henkisen kotini odottavan.

Yhä tutummiksi käyvät yli käydyt vuoret,
kotoisimmiksi syvinä viiltoina harjanteiden takaa
siintävät merenlahdet.

Rannalla vastassa tyrskyt,
jotka toimittavat terviisiä suoraan pohjoisnavalta;
jokainen isku rannan mustia louhia vasten kumisten
tai kuiskaten
kalisevaa somerikkoa tavoitellen,
pitkin hennoksi hiekaksi jauhautunutta vesirajaa.

Uupumatta - tunnista toiseen.
päivästä päivään,
vuodesta vuoteen
kellon ympäri.

Lintujen kirkunakonsertti
hätäinen pyrähdys valtavina valkeina parvina sinelle,
kun tunnustan uutta maata;
ikään kuin mörön olisivat nähneet ahdetta lähestyvän.
Eivät tunnista vielä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

iTSENSÄ ETSiMiSTÄ

iTSENSÄ ETSiMiSTÄ

Vehreys on vaihtunut kallioiden harmaaseen,
lauhat leyhähdykset ankariin puuskiin;
vain valo on kuulas,
sielun ja mielen avartava suuri autuus
yli koko pohjoisen maanpiirin.

Sen kuvaamiseen menisi viikkoja - vuosisatoja,
tulisiko sittenkään valmista - sanoilla;
niin moni on yrittänyt.
Jotkut aina uupumukseen saakka - hullaantuneena,
rientäneet auvoisin rinnoin loputonta kohti,
palanneet pelkkinä rankoina,
räytymään suojaisen rannan rähjäiselle ahteelle.

Siinä kaikki.
Kalantuoksuisen maailman lokkien metelissä
itsensä etsimistä päämäärää vailla.
Ja kun sen löytää - ei enää alkua.

Paluuta entiseen,
syvälle humeettiin kaivettuun,
onean ahdistavaan lähtökuoppaan ei ole.
Yhden asian sietämätön totuus.

On katsottava rannalla milloin linnut lähtevät,
wiimeiset jäljet sannalla pyyhkäisee meri,
silottaa hiekan miljoonien vuosien sileäksi näkymäksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KOLMEKYMMENTÄ ASTETTA Ei MiTÄÄN

KOLMEKYMMENTÄ ASTETTA Ei MiTÄÄN

Meren sinfonia ylittää kaiken muun metelin,
aaltojen kohina niiden pauhatessa tuulen vongunnan
sihinä rantahiekkaan hivuttautuessa suhinan,
kihinä veden valuessa takaisin emonsa syliin.

Lokkien loputon kailotus on joutsenlaulua
sen rinnalla rannalla,
sannalla - koskemattoman sileällä neitsyellä
johon ankaria jälkiä runnovat
kumikengän karkeat, raskaat anturat.

Silti autiolla hiekalla aistii hiljaisuuden,
joka kestää ja entää näkymättömiin,
aina Dežnevinniemen nokkaan Beringin salmessa;
suunnassa kolmekymmentä astetta ei mitään.

Vaivihkainen ripaus otsonin tuoksua,
aavistuksen kostean raikas,
panee tuntemaan mystistä vetoa aavoille ulapoille.
Lähes käsin kosketeltava kumma tunne,

Suolainen huntu hivelee tuulen tuomana,
joukkoon erehtyneenä muutama pärske,
valtameren väkevä haju.

Ja se laulu, aaltojen maalaama taulu
kaikissa sinisen sävyissä julmasta hereään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KESKiHiNTAiNEN MATKAiLUAUTO

KESKiHiNTAiNEN MATKAiLUAUTO

Keskihintainen matkailuauto pörrää Lapin teitä, hiljentelee suon vierissä kuin jotain hakien. Keski-ikäinen, keskituloinen ja keskiluokkainen herra ja rouva Keski-Pohjanmaalta (Mellersta Österbotten), tarkemmin ottaen Uusikaarlepyystä, siinä näköjään on matkalla pohjoiseen.

Äkin rouva Jessica Ylva Erin Sörsselsson korottaa ääntään ja heti perään, välittömästi, pyytää kultivoituneesti avopuolisoaan, kirjastonhoitaja Einar Ole Djupsjöbackaa kiiruusti, mahdollisimman nopeasti pysäyttämään auton jos se vain suinkin on edes mahdollista tämän hintaluokan autolle.

Einar Ole jupisee, painaa poljinta, hieman selän takan kolisee, mutta auto pysähtyy suhtkoht piakkoin. Einar Ole jupisee ja kääntyy kurkkaamaan selkänsä taitse. Huomaa Jessican matkamuisto- ja koristeosion rymähtäneen tuhannen pillun päreiksi kokolattiamatolle. Edelleen pyörätuvan koristeeksi ostetun tulppaanikimpun lojuvan sikin sokin matolla.
Ovat solahtaneet maljakosta samaa kyytiä veden kanssa joka täyttä häkää imeytyy lattiamattoon. Einar Ole jupisee - vaassi piru pitäsi muistaa laittaa roskapussiin matkan ajaksi.

Jessica rouva avaa oven, laskeutuu raviin ja låmpsauttaa åven kuuluvasti kiinni. Palaa hetken kuluttua, kapuaa takaisin ja toteaa:
"Suopursuja - luulisin".
Einar Ole jupisee.

Kirjastonhoitaja E. O. Djupsjöbacka on sillä välin ehtinyt kasata arvotavarat, asettaa tulppaanit ja läntätä vielä pyyhkeen matolle, sanomalehden päälle. Vääntyy kuskinpukille ja alkaa tekemään lähtöä ja jupisee.
Pian mennä körötellään laillista satasta, sillä sellainen kyltti on auton takaseinän kulmassa ja kovempaa tuskin tarvinneekaan näillä teillä päästä. Hengestään on päässyt moni vähemmälläkin kaahaamisella.

Keskihintainen matkailuauto huristaa Sevetin tietä, Inarinjärven luoteisrantaa, seutuja jossa sanotaan olevan hirviä tiheämmässä kuin poroja. Ja sitä myötä karhuja tietty myös. Einar Ole jupisee.

Torkahtanut Jessica-rouva havahtuu, kääntelehtii, virkistyy siitään ja oitis pyytää hiljentämään mikäli se suinkin mahdollista on näille rakkineille. Vaati sittemmin välitöntä pysähtymistä ja kamuaa ulos ja palaa, pyytää Einar Olea pysäköimään auton seuraavalle mahdolliselle levikkeelle tai levähdyspaikalla tai mihin vain johon on suinkin mahdollista. Einar Ole jupisee.

Auto lähtee ja kuinka ollakkaan, kurvan takaa avautuvan suoran puolivälissä on kuin onkin levike. Tyhjä vielä kaiken lisäksi. Sinne.

Autokoti kaartaa levikkeelle ja hytissä saamien ohjeiden Einar Ole alkaa asentaa autoa taukoamista varten. Jessica-rouva sillä välin jo pukee maastokuvioista hellemekkoa, tissiliivejä ynnä samaa kuosia olevia pikkareita. Jopa saappaat ovat maastokuvioiset. 
Joku uusikaarlepyyläinen IN-juttu se.

Pujahtaa ulos, sanoo mennessään Einar Olelle menevänsä tarkastelemaan hillatilannetta läheiseen jänkään ja kehottaa Einar Olea seuraamaan pikimmiten perässä, sikäli mikäli hommiltansa vain ennättää. Einar Ole jupisee.
Rouva poistuu takavasemmalle aiemmin mainittuun jänkään.

Kun Einar Ole vihdoin on saanut kärryn vaateriin ja ilmastoinnin päälle eli läpituuletuksen avatuista akkunoista hyttysverkko-toiminne päällä, hän pukeutuu kotimaisiin kiinassa teetettyihin metsäkamppeisiin ja jupisee. Kampeaa sitten itsensä levikkeen reunalle ja tähyää jänkään. Akkaa ei näy. Jessica on poistunut näköpiiristä. Einar Ole jupisee.
 
Sitten jängän keskivaiheilla, parin-kolmensadan päässä liikahtaa jokin. Kun Einar Ole tarkentaa, huomaa sen Jessica-rouvan somaksi camo-pyllyksi, Rouva itse on kumartuneena hillatutkimuksen pariin. Einar Ole jupisee.

Einar Ole lähtee tarpomaan vitelikköä, osin suopursua, osin vaivaiskoivua. Satamiljoonaa räkkä-epeliä seuraa huntuna perässä. Einar Ole jupisee. Kun pääsee Jessica-rouvan tykö, saa perustavaa laatua olevan, kattavan oppitunnin hilloista, muuraimista, supuista ja lakoista, linteistä ja valokeista. Einar Ole jupisee.

Aivan yleisellä tasolla tiedetyn normitiedon mukaan muudan kontio on perustuen hiljaaliikkumistaitoonsa päässyt äänetönnä lähestymään hilla-luentoa pitävää Jessica-rouvaa ja alvariinsa jupisevaa kirjastonhoitaja Einar Ole Djupsjöbackaa.
Kun rouvan tiedot yltävät sille tasolle, että kontiotakin alkaa suorastaan hämmästyttää, siltä karkaa harmistunut: "HÖH!"

Rouva Jessica Ylva Erin Sörsselsson sekä avopuolisonsa kirjastonhoitaja Einar Ole Djupsjöbacka käännähtävät ihmetyksestä kummallaan äänen suuntaan. Käyvät jäykiksi, valahtavat sitten veltoiksi, unohtavat hillan tieteellisen nimen (Rubus chamaemorus), vaikka se on niin helppo ja lähtevät äkkipikaa pinkomaan kohden keskihintaista matkailuautoa. Einar Ole jupisee.
Utelias kontio rymyää perässä kevyttä ravia. Ei ahmiakseen turisteja, ne maistuvat kyllästysaineineen ja Ohveineen pahalta, vaan silkasta viattomasta uteliaisuudesta.

Tässä urheilulajissa selvästi riskimpi Einar Ole painaa Jessican ohi ja jupisee, huomaa jängässä töppyrän, sillä muutaman aihkipuun. Oijustaa sinne ja kapasee ensimmäisen latvaan. Jessica seuraa, kapuaa perässä niin, että kädet tavoittavat Einar Olen pohkeet. Ylemmäs ei enää pääse.

Kontio pysähtyy toviksi puun alle ihmettelemään, punoo päätään ja alkaa sitten kamuta ylös. Kun kuono ulottuu Jessica-rouvan camo-mekon alle, siltä pääsee huokaus, taitaapa hieman huipatakin. Silmät tihruuntuvat, veikeä pilke ilmestyy silmäkulmaan. Kontio nuolaisee huuliaan huolimattomasti ja pitkä lämmin kieli hipaisee vahingossa Jessica-rouvan reisiä.
 
Rouva vavahtaa, sävähtää, sitten puistattaa. Hirvittävä ajatus hiipii kuin salakavala sumu jostakin Tuonelan mailta humeettiin ja vie ensin sanattomaksi. Sitten Jessica saa vihdoin kauhusta suljetut huulensa sen verta raolleen, että saa kuiskattua avopuolisolleen, kirjastonhoitaja Einar Ole Djupsjöbackalle: 
"Hej, Nyt se nuålee minua. SIELTÄ!"

Einar Ole jupisee:
"Sano että sulla on pää kipiä!"

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 4 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Vetoan ylenpalttiseen siveellisyyteeni tekstini rahvaanomaisia sanoja sisältävissä kohdissa, vaikka olenkin tätä nykyä pääsemässä tuosta tavasta.

ORM PUNAiNEN

ORM PUNAiNEN

Apeaa,
kapeaa näköalaa,
koko akkunan täydeltä,
sateisen harmaan pohjoisen suunnalla.
Oneaa,
silloin kun odottaa huomenelta jotain komeaa;
suloista rusoa vehreän yllä pilvien puunnoissa.

Tämä nyt vain on tässä,
märkiä päiviä sattuu elämässä.
Kosteina nosteina palaavat entiset sateet mieleen,
takertuvat kieleen toviksi.
Onneksi.

Parahultaisesti nielaisen takaisin,
ennen kuin putkahtavat ilmoille manauksina,
katkerina sanauksina.

Niin muuntuvat mielikuvista vaimeiksi kielikuviksi,
supinaksi, jupinaksi;
uinuvan vaimon riemuksi ja huviksi - hymyilee.
Tai sitten se näkee unta minusta sankarpoikana,
ikiomana Orm Punaisenaan...

Puen ylle kahisevaa, alle kuivaa,
jalkaan saappaat ja loikkaan oitis ulos;
kuivaa veden kaperoa roiskivan taivaankannen alle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KUHPAKiT

KUHPAKiT

Sininen järven selkä pilvenhattaroineen.
Ranta-ahteen vihreässä vyöhykkeessä
kulleroarmeija huojumassa;
vene maihin ajautuneena valaana sannalla.

Kuhpakit somassa rivissä ritilällä;
autiolla hiekkarannalla,
savulta tuoksuvain aromien tukkiessa nokkaan.

Joutilaan oloinen tuli kiemurtaa alustan läpi,
laiskoina, löysinä savun tupsahduksina;
itseasiassa kiirehtimättä minnekkään.

Valuu lopulta hillitysti tuulen mukaan,
ikään kuin vastentahtoisesti tahtoisi luovuttaa
herkulliset kypsyvät kuhpakit.

Heh - kaikkea sitä tulee mieleen
odottaessaan vesikielellä valmistuvaa kenttäatriaa.

Mielikuvat valtaavat tolan kielikuvilta,
Sanovat - tietävät;
niin on viettelevän houkuttelevaa tuoksu,
että se epää puhdin jopa voimainsa tunnossa
puhkuvalta kiimalta.
Ja kun avaan sormenpäilläni ensimmäisen...
Minä uskon sen oitis.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

JOS SYKSY SAA

JOS SYKSY SAA

Krokodiilereillä on koittamassa kovat ajat, jos lisää Mustajärvi-Yrttiahoja (Vertebrata) syntyy jo orastavan syksyn mittaan kuin sieniä sateella; €uvostoliiton taloudellisen tilanteen rupsahtaessa yhä enemmän ja enemmän muistuttamaan raekuuron pieksämää lehmän paskaa näillä näkymin.
 

Syy moiseen olettamukseen piilee siinä, että normaalisti luotettavina pidettävien lähteiden mukaan krokodiilerit pitävät ennen kaikkea mieluiten selkärangattomista (Invertebrata) otuksista - niitä kun on helpompi niellä.

Jos nyt syssymmällä tilanne tuuhettuu sille mallille, jotta selkärangattomien (Invertebrata) summassa tapahtuu muutoksia, niin kyseeseen tulee pian nälänhätä krokodiilereiden suhteen. 

Se taas on eläintenluonnonsuojelulaissa jyrkästi kiellettyä, joten toistaiseksi vielä pystyssä kukkuva hallitus tehnee kaikkensa, että jostakin saadaan vastaanotettua niin tuhruista ja hämärää apurahaa muille eroa kaipaaville, ettei siitä passaa kellenniin laverrella.

Tuoreimpien vedonlyöntiuutisten (HTT) mukaan hallitus kompastunee syksyllä kun €psanjalaiset kusee Katais€n kintuille.

Vastuullisuudella tärkätyt ministerin puntit rupsahtavat €uron kanssa samaan tahtiin ja se on siinä. D€t glider in.
 

Selvääkin selvempää on, että kaikki selkärankaiset (Vertebrata), väristä välittämättä, otetaan tervetulleina, hurraat huutaen vastaan opposiittiössä. Vain kuolleet kalat kulkevat virran mukana.

Juuri tulleen uusimman tiedon mukaan ensisijaisesti Vassareiden Orhinmäki-siipi on tehtailemassa hienoa rasisminvastaista lakialoitetta joutilaitten punikkinuorukaisten konsultoimana.

Esittävät kuulemma ns. elakelaisille, wanhoille akoille ja ukonturvakoille, sekä muillekin maalaisilta vaikuttaville rajoitusta kioski- ja lottopalveluihin; elakelaisille jopa suorastaan omaa lunkkua lottoasioiden toimittamiseen jotteivat haittaa hidastelullaan vasemmalle orientoituneita keskikaljan ostajia - aika on rahaa nääs, vaikkei sitä persaukisilla olisikaan.
Tervemenoa vaan elakelaiset. Täältä me tullaan, opportunistit.

Sentään aivan samalle tasolle ei onneksemme vielä yllä näiden yltiöpäisten vassarinuorukaisten tietämys, kuin sillä yhdellä taannoisella Sokrateella, joka sanoi olevansa viisas vain, koska tiesi, että ei tiennyt mitään.

Sangen väkevästi vaikuttaa siltä, että em. eivät tiedä edes sitäkään.

Jo mainittua esimerkillistä Mustajärvi-Yrttiahon Vertebrata-episodia pohtiessaan tavallinen laumasieluinen rupusakki-ihmettelijä näkee päässään ihan toista minkä silmänsä. Nehän eivät valehtele, mokomat lumpsakkeet, kameran linssin tapaan.
 

Me olemme hyviä oppimaan näkemään "oikein"; jonkun ylemmän vallan toimesta, usein toki omastakin, mutta se "näkeminen" tapahtuu vasta aivoissa. Siitähän on ensisijassa kysymys inimiskunnan tässä nykytolassa.

Muuten - joku jo ehti mainita kai kaivatakseen, että mihinkä on kadonnut tuore VVM Urpiainen. Viimeisimmän kiertelevän huhun mukaan luultavimmin Urpiaiseen tankataan ministeriön leirien saaristossa kokomustalaista vastuullisuutta, vastuullisuutta ja vastuullisuutta.

Tätä nykyä median uutisointi antaa sellaisen vaikutelman, että parasta on kääntää kaikki arvonsa ylösalaisin, päinvastoin ja niin edelleen, silloin ollaan vasta oikeassa ajan hengessä. Musta on valkoista, oikea väärää ja sitä rataa... totuus OUT, valhe IN.

Nykyisin ei ole kovin muodikasta noudattaa esim. perustuslakia Mustajärvi-Yrttiahon tapaan, pikemminkin päinvastoin, muuten rangaistaan.

On noudatettava mieluummin kaikki edut saadakseen ryhmäkuria, politikkojen ohi perustuslain määrittelemää käytäntöä, jotta maximaalinen etujen kahminta toteutuu tasapuolisesti kaikille.

Kun kaikki osallistuvat kuormasta syöntiin, kukaan ei laula.

Itella Scriptum.

Kaksi seuraavaa perjantaita saattavat olla hyvinkin ilmestymättä, sillä kirjoittajalla ei ole mitään ehjää kuvaa siitä miten nettiyhteydet Norjanmaassa pelaavat.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina nyt 9  ystävällesi kätevästi TÄSTÄ!
........

Vetoan ylenpalttiseen siveellisyyteeni tekstini rahvaanomaisia sanoja sisältävissä kohdissa, vaikka olenkin tätä nykyä pääsemässä tuosta tavasta.

iiris

VEDENEiTO

VEDENEiTO

Suokukkain kuoro laulaa Merikantoa;
Kesäillan valssi Pekka Iisakin saarella on jotain
sellaista mitä ei voi keksiä.
Se vain on.

Vähäpuisen salon soisilta rinteiltä
hoksitut polttopuun rippeet palavat viimeistä kertaa,
tuotava on vast'edes poltettava tänne,
jos meinaa makkaransa lämpimänä syödä
tai on annettava niiden lojua auringossa kalliolla.

Tuohen ja tervaksen tuoksu kaihertaa mieltä,
savu haahoilee sinne ja tänne tyvenessä,
osaamatta oikeastaan mihinkään muualle holtilla,
paitsi silmään tietty - aina.
Aina tulee valittua vikapuoli,
vaikka koko ympyrä on sytyttäjälle vapaa.

Aurinko ei laske.
Taimenen pojat iskevät hanakasti lippaan;
opetuksen saatuaan ne lasketaan
takaisin Ahtolaan kasvamaan.

Vedenneito kelluu kallion kupeessa unisen joutilaana.
Niin kuin vain nainen voi tehdä;
kuin kalastaja purressaan
tai metsästäjä peuraa vartoessaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TiLAiSUUS TEKEE VARKAAN

TiLAiSUUS TEKEE VARKAAN

Aution maan yli pyyhkii tuulenpoikanen,
innostuu väliin puuskaksi;
posket lommollaan puhaltavaksi.

Hyytyy sitten peruspuhallukseksi,
siihen tyytyy;
levottomaksi haikailuksi,
oikukkaaksi joka ei oikein tiedä sijaansa,
sen paremmin kuin tolaansakaan.
Puhaltaa epävarmuutensa takia varmuuden vuoksi.

Mittarin tappamat mustat luurangot
ottavat ilmavirran hyväilyn kuolemaansa alistuneina;
silmänkantamattomiin surmattuja rankoja.
Harvakseltaan eloonjäämiskamppailun sankareita
vihreinä elämän kuhilaina viikatemiehen niitulla.

Aurinko kaataa kaiken helotuksensa karuun maahan,
avoimeen mantuun syytää elinvoimaa,
vain vastaanottajat ovat harvassa;
varpuja, sammalta, jäkälää,
satunnainen heinänkorsi, metsätähti, hillankukka
ja kaikkialla pursuva suopursu.

Tilaisuus tekee varkaan,
kavallan pysähtyneen hiljaisuuden kuolemalta;
kirjaan tuntuman humeettiin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

HARAKOiNTiA

HARAKOiNTiA

Valo on korkealla aihkipuiden latvoissa,
osa siilaantuu oksiston seulomana läpi,
toinen mokoma porottaa jängässä uinuvia poroja.

On keskipäivä keskellä yötä;
jo vain sitä kylla näkisi tehdä työtä,
jos olisi siihen iso ja makia tarve.

Mutta ei mahda hyvälle asialle mitään;
ei kertakaikkiaan - laiskansuonta vetää niin,
että siipispankko raapii satamattomaan maahan
veteen piirrettyä huojuvaa viivaa.

Jo pelkkä ajatuskin työnteosta saa
kusiaiset juoksemaan eeskahtaalle selkäpiitä,
kintut pörhistyvät sellaiselle lihalle,
ettei villasukkia saa kiskottua pois;
piikkimatto törröttää kutimen silmien lomassa.

Froua on vironnut, havahtuu tolaan,
ensitöikseen käskee lojumaan pitkälleen permannolle.
Kävelee sitten haarakävelyä hameet korvissa
kantapäästä kiireeseen - helpottaa heti.

Pyydän posket kuumottaen harakoimaan
myös laiskuuden tilapäisesti tiehensä.
Pieneksi toviksi - kuni maailma herää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

JUHANNUSTANSSiT

JUHANNUSTANSSiT

Juhannuksesta on otettu kolme askelta syksyä päin. Reinhold Bühler, joskus muinoin Suomen Lappiin asettunut saksalaisturisti jaksaa yhä ihmetellä paikallisten otusten intoa wiinalliseen juhannukseen. 
Vaikka onkin itsekin oluesta kuulun Baijerin seudun liepeiltä ja siis liemiin mieltynyt myös, niin eipä juurikaan koskaan muista hän sellaisilla menoilla varustetun heimon kera Juhannuksen tiimoilta temmeltäneen - EI, tämän pikkukylän örvellys oli kyllä luokassaan ihan sitä parasta A-ryhmää.

Siihen tulokseen oli Rainhold tullut moniaisten Juhannus-ryyppykekkereiden jälkeen. Ei kahta puhetta siitä ollut. Asia vain pani mietityttämään yhä, vuosien jälkeenkin, vaikka raittiusuralle Hannelooren myötä kääntynyt elämä pysytti hänet erosta pienen suomalaiskylän Jussin-karonkoista.

Eilen aamulla oli kuitenkin sattunut huomaamaan, että ruokapöydästä puuttui makkaralisuke ja niin hän oli polkaissut akantappajalla varustetun Sündappinsa käyntiin sekä poikennut kyläkaupalle makkarajahtiin.

Oli huomannut poistuessaan oven pielessä ilmoituksen tanssiorkesterin saapumisesta ehtoolla kyläyhteisön ylläpitämälle kesälavalle. Kun siitä kotio palattuaan oli Hanneloorelle ohimennen maininnut, niin tämähän oli siitä tulen purstonsa alle ottanut, alkanut häntä, wanhaa miestä, tansseihin rillaamaan.

Toppuutella oli Reinhold yritellyt, mutta kun minkä päähänsä saa sinnikko iniminen, ZIZZOZ.... 
Eikä Hanneloore tässä tapauksessa mitään poikkeusta vertaisistaan tehnyt, vaikka oli heimoltaan hunni, vaan oli nimenomaan perusteellisesti edellä kuvatun kaltaisensa.

Ja lopultahan Reinholdin oli suostuttava, ei siltä tanssi-pirun riivaamalta enää saanut rauhaa - Mein gott, luvattava oli lietsuun lähtö ja sillä siisti.

Syötyänsä ja levättyänsä, alkoi sonnustautuminen etenkin Hannelooren suhteen. Retonkia kaiveli komerosta ja vaihteli peilin eessä, keekoili ja puolisolta makua tivasi. Reinhold luki aikansa kuluksi Homerosta, vastaili raukeana, itsellä kun oli pukuetiketti selvä jo heti ensimetreiltä.

Vaan Hanneloorelta sitä kysyttävää piisasi. Oli nääs niin harvassa ne juhlat tällä perällä joihin täytyi sonnustautua ja itsensä tällata, että kun kerta alkoi, niin sitten perusteellisesti sitten. Lopulta kuitenkin puettavaa löytyi sopivasti.

Ehtoolla, perisuomalaisittan saunottuaan ja huilattuaan kohven ja radionkuuntelun merkeissä valmistautuivat karonkalle lähtöön. Kun aika sitten koitti, kamusivat Zündappin selkään täysissä pytingeissään. Hanneloore akantappajaan ja Reinhold satulaan suitsista kiinnipitämään ja vauhtia säätämään.

Pääsivät tanssilavalle, parkkeerasivat ja tuttuja nyökytellen hivuttautuivat katon alle parketin äärelle. Orkesteri aloitti Tonavan aalloilla ja pianpa pari kiiti antaumuksella permannolla muiden rohkeimpien kera. 
Jalat alkoivat vertyä ja pikku hiljaa tanssinkipinä ja -viehätys palasivat Reinholdinkin humeettiin, Hanneloore nyt oli aina ollut perso, aina ensi tapaamisesta saakka, tanssipeleihin ja kieputteli vielä nykyiselläänkin, etenkin usein ehtoota kohti mentäessä milloin minkäkinlaisia piruetteja ja immelmannejaan. Oikein hetkutti joskus että.
 
Vaan nyt kyllä siivosti asettui vasten, hartaasti tuli lantiolle liki, painatteli, ei sentään niin riettaasti, että siitä luterilaisen protestantin kunnia olisi vaarantunut. Mutta juilauttipa vain mukavasti nivusissa. Sen taidon Hanneloore kyllä osasi, kotoisin kun oli sattumoisin Hampurin lähistöltä, Huredorffin seudulta.

Hyvin sujui ilta, ei siinä mitään, normaalia juopuneiden solkkausta ja kähinää, ryypin tarjoamisia, makkaraa ja kohvetta, saksalaista marssimusiikkia, jota täkäläiset kutsuivat jostakin luojan oikusta humpaksi. 
Yleistä seuranpitoa siis, mitä nyt Reinholdin saatua parahultaisesti tanssipykälän päälleen, hänen toivomuksesta soitettu ja osattu Saksanpolkka sekä pari tangoa: Hiljainen kylätie ja Punatukkaiselle tytölleni. Hanneloore sattumoisin oli punatukkainen.
 
Pitkästä aikaa hauskaa oli molemmilla niin, että aivan hikeen saakka kastuivat parketilla pyörähdellessään.

Kun tuli poislähdön aika ja olivat sööröttelemässä kotiin päin, niin jopa tuntui vilvoittavalta lappilainen yötön yö kun ehättivät kotitielleen ja siitä kartanolle. Hannelooren rinnat tuntuivat selkeinä selkään.

Reinhold ajoi Zündappinsa suojan alle. Peitteli vielä varmuuden vuoksi presulla. Hanneloore oijusti saunan suuntaan. 

Sen verta oli saanut tanssi kutinaa, että Reinhold lähti naisensa perään. Pujahti akkunan taa ja kurkisti. Hanneloore kykyllään soikon päällä, retongit kainaloissa, vamppu jalkain välissä selin pesemässä diskohikeä. 
Pylly niin houkuttelevasti kutsuen, että Reinhold Bühlerin silmissä suorastaan vilisi. Otsasuonet pullistuivat kun veri alkoi kohisemaan suonistossa sitten oikein vilkkaimman päälle. 

Teufel, että osasikin juilia mukavasti. Kääntyi pois vähin äänin ja kiiruhti pirttiin. Kylpyhuoneen kaapista kaiveli Kölninvesi pullon, siveli sillä kasvojaan, pyyhkäisi kainaloitaan, riisuutui sitten yöttömän yön valossa kelteisilleen ja asettui pirtinoven eteen matolle vastaanottamaan omaa hemaisevaa Hannelooreaan. Asennossa ja jäykkänä. 

Kun puoliso ja froua astuu sisään vähissä pukein, leninki laskostettuna käsivarrella ja erittäinkin hehkeänä pyllysillään, napsauttaa Reinhold paljaat kantapäänsä yhteen, nyökkää koko ylävartalolla kohteliaasti ja sanoo kotokielellään:
"Seien Sie eine gute Ehefrau und liebenden Ehemann, zu Ihren Diensten."

Loppu sujuu kuten kotimaisessa 50-luvun filmissä; heinälato, koski, myrskyyn yltyvä tuuli ja ukonilma salamoineen.
 
Aamulla kaksi lempeästi toisiaan silmäilevää rakastavaista käsikädessä lojumassa siksin sokin pelmuutetuilla lakanoilla kaikki vaatteet päällä, tukka kammattuna ja kaikin puolin onnellisen näköisinä.

Päättävät syödä sitten uudelleen herättyään pannullisen paistettuja kuhpakkeja. Jos malttavat.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 9 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Kalan valmistuksen tärkein sääntö on tämä: "Ne jotka paistavat kalan ruokaöljyssä, pitäisi keittää itse siinä."

SAMMALVARPiO

SAMMALVARPiO

Jäämeren viileä suudelma on ohi,
taivaan putoaminen niskaan taitaa siirtyä,
sillä taivaanpiirillä on kiilottaa kultainen reunus,
keskiyöllä näkee lukea pirtissä
ja porstuassa tarkenee kalsongeissa ilman turkkia.

Tavallisen harmaan ja lyijynharmaan lomaan,
johonkin veden ja taivaan välimaastoon,
suurin piirtein jotakuinkin,
on muodostumassa kultaisen kehrän elvyttämänä,
wanha perinteinen värimaailma.

Ne puut jotka eivät tuiskahtaneet nurin
viikon koillisen puhallukseen,
oikaisevat koukkuisen selkänsä
ja ojentuvat jälleen raapimaan taivaanpiiriä.

Lapin äkkipikakesä iskee kuin miljoona hyttystä;
siinä missä kurun varjossa hohkasi eilen vielä hanki,
ovatkin nyt puhjenneet taianomaisesti - yhen äkin,
sammalvarpion hennon valkeat kukkakellot.
Ällistyttää - asetelma aivan kuin ihme ja kumma.

Kun kapuat niitä huomenissa katsomaan taas,
jäljellä vain kellastuneet rippeet kauniista ihanasta.
Iholla tuntuu kostea luoteinen;
enteilee räntäsadetta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

LYHTY

LYHTY

Viel' horjuu rannan akkunassa tuikku,
pistää veden kalvoon muikku,
muodostavi rengasmaton.

Yllä katon,
huojuu piisin latvas' hapuileva haiku,
ei suuntaa tiedä minne mennä,
ei tyvenessä mikään lennä;
vaiennut on viimeinenkin illan kaiku.

On saanut sijans' yötön yö,
läsnä valo päivän äänetön,
hyttysetkin tyhjäkäynnil',
paikallansa polkee.

Lipuu lahteen,
ahteen huomaan,
ylle kaartuvaisen viidan suojaan silkkiuikku;
jo käynyt unenmaahan linnunlaulu,
jäljel' veden pintaan heijastuva taulu.

Vain härkälauma mylvii jostain niemen takaa,
on aie niillä vakaa;
saada pojat lentoon sulan reunaan,
ennen talven entoo.

Sammuu vihdoin lyhty, yöhön yhtymähän ryhtyy.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KiiTOS - Ei JUHANNUSTA

KiiTOS - Ei JUHANNUSTA

Meidän froualla on ihan omat Jussin taiat: 
"Jos isäntä ei hyvän sään aikana tule Kievarista, niin eipä ole asiaa vielä Mikkelinpäivänäkään vaolle."
Muuten meillä ei tätä länsimaista kot-kot-kot-hapatusta vietetä. Ollaan vaan muina miehinä ja naisina vaikkei oltaisikaan.

Läiskitään vernissaa paatin kylkiin ja tervataan pohjaa. Samalla tervataan huttusilta sukuelimiä koht'siltään jos paikalle sattuvat kun froua parkuuttaa pirunkeuhkolla Kesäillan valssia Rantakoivun alla porstuan rappusilta. 

Nooh - sen verta nyt kuitenkin on periksi annettava, että Ruusuja hopeamaljassa kyllä on, toki nekin jonkun tyristin taittamia ja laittamia. Pitäähän sitä Kesällä keinussa kerran.
 
Se on siinä koko Juhannus-revohka muutoin paitsi, että serkkulikka laittoi Ameriikan Bostonista laivapostissa kakkureseptin. Froua paisutti jauhoja hiivaliemessä ja laati sitten vaatimani kaakun.

Ainoa oikea, aito ja rehti Ukon juhla - Ukko Ylijumalan juhla, on kesäpäivän tasauksen aikaan ja se meni jo. Tyhjä rykiä siis jos on jo puntissa. 
Wanhan liiton pakanat viettävät sitä monin menoin tuolloin. Eikä siitä tingitä tuumakaan. Tämä mustakaapujen anastama ja muokkaama nyky-juhannus, Ukon juhlan irvikuva, tuottaa pikemminkin tuskaa siihen liittyvän kaikenlaisen höperehtimisen takia kuin luomuiloa.
Kunnon ugrilainen ei alistu koskaan vieraan vallan laatimiin raameihin.

Kuinka monta tulevaa häpeällistä episodia olisi ugrilaisheimolta jäänyt näkemättä jos eduskunnan enemmistö ei olisi suostunut vieraan vallan kätyriksi alkaneen Jyrki Kataisen viikatetanssiin nuoralla, vaan olisi ilmaissut ryhdikkäästi kuten hevosnaamaiset ja aristokraattiset enkelsmannit:
"Ei pennyäkään Kreikka-huuhaahan!" 

Tai kuten viileän viisaat ja onnekkaat hannu-hanhet: 
"Ei kruunuakaan Kreikka-keikkaan - pitäkööt tunkkinsa!" 

Tunturista Ukon juhlasta palatessamme löytyi viltosta runsaasti Suipposilokkaa. Kun sittemmin (eilen) matkustin niillä eräällä (tilaustyö, nimi muutettu) lovikeikalla tulevaisuuteen, näytti tulevalla syksyllä hyvin runsaasti siltä, että Epsanjan tukeminen Kekrin tienoilla hajottaa hallituksen, rotat jättävät laivan.
 
Suipposilokka on sentäs siitä turvallinen matkustusväline, että se sisältää meno-paluun ja ajallaan, ilman krapulaa, toisin kuin Kärpässieni, joka toimii kuin nyky-VR - paluu saattaa jäädä.

Päätän tähän tämän lyhyehkön, vaatimattoman ja löyhän tiedonantoni, sillä ehtosella frouan kera lasketut verkonpräsyt odottavat poimijaansa vedestä ennen kuin alkaa sataa, jolloin ne kastuisivat.

Vielä tervehdin niitäkin jotka uskovat tähän teko-juhannusjuhlaan:
- Onkohan tämä ladattu?
- Ei viinaan voi kuolla.
- Minulle ei vittuilla.
- Koskaan en oo kortsua käyttäny.
- Kyllä tästä aina rantaan ui.
- Ei täällä kaasu haise.
- En mä eka kertaa veneestä kuse.
- Ei se tuli tosta mihinkään leviä!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina nyt 3  ystävällesi kätevästi TÄSTÄ!
........

Vetoan ylenpalttiseen siveellisyyteeni tekstini rahvaanomaisia sanoja sisältävissä kohdissa, vaikka olenkin tätä nykyä pääsemässä tuosta tavasta.

taiat

ILMOITUS

SUDEN RiiTTi

SUDEN RiiTTi

Esi-isäin henkien suopeassa seurassa
käännyn auringonlaskun maahan selin,
asetun kolmen polun ristillä laattakivelle vartoomaan;
jalat kuuhun, pää siihen kelopuuhun
johon varjo huipun ensin osuu.

Se ei pääse mukaan - ei oikeastaan kukaan,
jos tässä asiassa hosuu.

Sielu odottaa oikeaa hetkeä retkelle
muokatun taljan päällä köllien,
iänwanhassa,
höyhenillä ja sulilla koristellussa nahkapussissa,
siistissä järjestyksessä kolottavien luiden lomassa.
Rummutan, sydän lyö samaan tahtiin kalvon kera.

Hereillä - vaikka ajatus on jo karannut,
muassaan mielikuvituksen haihatteleva henki,
heti ensimmäisen riekonmarjakopallisen jälkeen;
jäljellä vain minä isäntärenki,
tyhjänä myttynä lytyssä kivellä livenä.

Nousematta lankean loveen,
siirryn tuonpuoleiseen ja koputan oveen,
vastaan astelevat muinaiset tutut,
muassaan omat vaikeimmat jutut;
ystäväin sielujen rypyt ja rutut.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!