keskiviikko 7. syyskuuta 2011

KAAVEET TÖRRÖTTÄVÄT LiiKKUMATTOMiNA


KAAVEET TÖRRÖTTÄVÄT LiiKKUMATTOMiNA

Hyväile hyväile,
anna poskieni kuumotuksen laskea vilpoisa tuuli.
Pidätä hereillä.

Virvat hiipuvat nuokahtaessani;
jätän maalliset aikaikkunat ja siirryn taivaallisiin.
Palaan joka rapsahduksesta takaisin olevaiseen,
Olemattomatkin kuulostavat saapuvalta parvelta.

Kahisee,
tuulen viri näprää villiniitun korsia,
kaaveet törröttävät liikkumattomina hahmoina
autereen läpi hetteikössä,
loppumaton hiljaisuus näyttää aaveita mielessä.
Haaveita suuresta saaliista vaeltelee levottomana
pitkin humeetin kuorta sinne tänne.
Uskomatta toisiinsa.

Säpsäyttää - käännähdän paikallani varoittamaan;
lisää ääntä siitä tyhmyydestä,
alustakin rahisee.
Äkkään hopulla, korsi se hipoo vain teltan räystästä,
kuulostaa tässä äänettömyydessä
kaikki hanhet karkottavalta mekastukselta.

Sitten - narinaa taivaalta.
Kusiaiset vilistävät pitkin selkäpiitä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 6. syyskuuta 2011

NENÄ JOiKUA JOiATEN


NENÄ JOiKUA JOiATEN

Emä kohisten painamme Kointähteä kohti
soutimet levossa,
pyyryt pysäytettynä, vavat varpaviidakkona,
nenä joikua joiaten,
kokko suuntoa suunnitellen.

Haaksemme on lastattu piripintaan;
matkalle tuntemattomaan tarvitaan kaikkea.
Kauas on pitkä matka,
vasta alussa tämä huikaiseva häikäisevä retki ja hetki.

Onni lekuttelee tuulen päällä,
kaduttaa - ehken olisi pitänyt varustaa sittenkin uisko,
lepuupaikka olisi taattu raa'an nokassa;
niistä kun ei tiedä jos sattuvat tympeentymään,
nämä satunnaiset onnet.
Lehahtavat pois.

Yksi ajaa, toinen lojuu otavaisten päällä, tuijaa vanaa,
nuorin nuotalla nuokkuu.

Kaaret kapisevat, parras kastuu pärskeistä,
hankalaudat loimottavat,
puhtoinen tuhto vapaana taakasta,
teljolla visut vasut,
parraspuulla joutilaat jalat köysikieppien päällä;
löyhässä unessa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 5. syyskuuta 2011

iNHiMiLLiSTÄ



iNHiMiLLiSTÄ

Lähestyn määrätietoisesti, mutta varoen ylimääräisiä liikkeitä, muuatta pöllöä joka töllöttää minua sopuli poikkiteloin nokassaan.
Tyhjää varomista minulta, liioittelua suorastaan. Loppujen lopuksi se ei näytä olevan moksiskaan meikäläisen itse itsensä muka tärkeäksi kokemasta uhasta.

Sitä paitsi se kököttää pitkän ja oksattoman petäjänraistakan lakkapäässä - turvassa, sitä ei voisi lähestyä uhkaetäisyydelle muulla kuin pyhällä hengellä. Se taas on toistaiseksi pysyvästi poissa kuvioista.

Sopuleita vilistää kaikkialla mihin silmä katsoo ja osuu. Ne kohtaavat päistikkaa juoksennellessaan toisia. Kavahtavat kohdatessaan pystyyn ja tirskuttavat, kirskuttavat hampaitaan, takertuvat turkkeihinsa. Kun pääsevät toisistaan irti, ryntää kumpikin taholleen kohtaamaan uuden kilpailijan ja sama meno jatkuu; k
avahtavat kohdatessaan pystyyn ja tirskuttavat, kirskuttavat hampaitaan, takertuvat turkkeihinsa. Kun pääsevät toisistaan irti, ryntää kumpikin taholleen kohtaamaan uuden kilpailijan ja sama meno jatkuu... 
Kolmen viikon päästä ryntäillee silmittömästi tämä nyt näkemäni jaettuna kahdella kertaa kuus.

Joku täys tohelo törmää pahki saappaani anturaan, saa siitä törmäyksestä sen verta loimeensa, että siirtyy Kelan asiakkaaksi.

Itseasiassa sopuleita en tullut metsään ihmettelemään, ne on nähty jo aikaa sitten ja sillä siisti. Sen sijaan tulin peremmälle kuolpunaan siksi, että halusin nähdä kertaalleen sen äänen joka saa kirahtaessaan selkäpiissäni samanlaisen tunteen kuin kuivalla liidulla tauluun kirjoitettaessa.

Aavemainen ääni etenkin hämärissä. Marraskesi rokahtaa oitis linnunlihalle. Mitä lienevätkään muinaiset esi-isiemme isäin isät arvelleet tuolloin arvelleet kun kansakoulun Luonnnontietokirjoja ei vielä ollut, bongaus oli esiasteella ja Googlen rakentamista varten oltiin vasta kokoamassa tietoa runonlaulu- ja kerrontaperiaatteella.
 

Paholaiseksi helposti on tuolloin varmaan Hiiripöllön kirkaisu muuttunut ja pahaksi hengeksi Lapinpöllön nau'unta.

Aikansa pöllö tarkkailee lähestyjää, menettää kiinnostuksensa vähäpätöiseen, vähäläntään kulkijaan ja ottaa sopulin  kynsiinsä sekä aloittaa paloittelun samoin tein.
Tarkasti osuu koukkunokka sopulin mahapaitaan, kiskaisee sisälmykset ulos ja nielaista hotkaisee, sitten kiskaisee pöystit tapaus kerrallaan, sirosti ottaa heti perään ammattimiehen tai -naisen otteella lavat irti ja lopuksi nielaisee koko loppuradon niine hyvineen, karvoineen päivineen ja sillä siisti.
Kaivelee povitaskunsa syövereistä servetin jolla pyyhkii ensin nokan ja lähiympäristön, viimeisenä kynnet.
Siinä kaikki. 


Mieleeni jää kytemään arvoitus: 
"Haiseekohan pöllön pieru tikkivedylle sopulilounaan jälkeen?"

Pää kiertyy tyyrpuurin puoleen, tarkkailee uutta atriaa sillä silmällä. Wanhasta muistista. Aina ei ollut pöllöjen suku asunut runsauden puutarhassa. Uutta piti alkaa vahtaamaan heti entisen tultua palastelluksi. Se ei ollut ahneutta. Eikä verenhimoa. Pelkää luonnonlakia vain. Koodia joka oli kirjoitettu sen soluihin jo aikojen alussa. Hyvinkin ennen inimisen keksimistä. Ja pitkästi pitkästi ennen inhimillisyyttä, jolla iniminenkään ei voinut kehuskella ennen kuin oppi käyttämään kurkustaan kirpoavia örähdyksiä ja älähdyksiä puheenkaltaisina signaaleina.
 

Sitä ennen oli jo inimiselläkin pienen rattaan humeetistaan pitänyt alkaa kiertämään isoa ympyrää, jotta omistaja hoksii yhdistää tuottamansa näkemyksen ääneksi ja pikkuhiljaa esineeksi, pian hetikohta ääneen esitetyksi ajatukseksi. 
Ja on sitä läpätystä siitä alkain piisannutkin.

Väkisin, siinä aihkiin nojatessani ja pöllöä töllöttäissäni tuollainen edellä kuvattu palaa mieleeni.

Kun katsoo eläimen säntillisen maltillista, mutta määrätietoista toimintaa henkensä pitimiksi ja vertaa sitä inimisen, useimmiten tunteisiin perustuvaa saalistusviettiä toisiinsa huomaa helposti niiden totaalisen eron; inimisellä ahneus pakkaantuu usein mielensairaudeksi - pöllöissä mokomaa mielentautia ei olene tavattu koskaan.

Asia kirkastuu entisestään pöllön avulla ja sitä saa vain onnitella itseään että älysi aikoinaan erota €uvostoliitosta sääliä tuntematta.

Hämärä kääntyy päälle siinä töllistellessäni ja lopulta havahdun. Erkaannun aihkista. Pöllö lehahtaa äänettömästi siivilleen kai kaiken hulvatun varalta; inimisestä kun ei aina tiedä, ennakkoon normaalilta vaikuttavakin saattaa tuoda yllätyksen yhen äkin yllättäin.

Pöllö kaikkoaa auringonlaskun suuntaan ja minä oijustan nuotiolle.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

VÄRiSYTTÄÄ KEHOA


VÄRiSYTTÄÄ KEHOA

Epämääräiset tuulet ovat häilyneet ympärilläni,
viuhtoneet eeskahtaalle tehden tilaa,
hätistellen kesää syrjemmälle.

Ja periksi näyttää herkiävän antamaan,
keltainen lisääntyy päiväpäivältä,
punaisen sävyt yöyöltä;
mannut vaipumassa maaruskaan.
Silti askel nousee keveästi talsiessani tunturiin,
kohti häähuonetta.

Kattona taivas, seininä kurun yhä vehreät seinämät,
permannoksi tekeytyy lompolon pehmeä silmä.
Áiligas on muusani koti,
Parnassos Hesperiassa, ehtoon rajamailla.

Punavihreän Rauninpuun juurella katson kohtani,
asetun oikein vasiten aloilleni,
lasken luomeni
ja päästän ajatukseni valumaan
lirisevän noron pintaa myhäillen alas laaksoon.

Varsinainen taitoratsastus,
enemmän äkämystyneen vikurikon selässä,
kuin hereää serpentiinimutkissa lorvailua.

Kiehtovat mystiset värit - ilo värisyttää kehoa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 3. syyskuuta 2011

HiRVi


HiRVi

Huikaisevan häikäisevä syysaamu,
terhen leijuu lomittain tumman kuvastimen yli,
hipaisee pintaan näkymättömän jäljen
jota auringon ensisäde tavoittelee.

Maailman ensimmäinen sivu aukeaa koskemattomana,
viattomana puhtoisen neitsyen tapaan;
koskea saa katsomalla.

Ranta-ahteen tulisijalla liekit käyvät kamppailua
viimeisistä ruuanmurusista,
haiku kiemurtelee tietämättä mihin tyvenessä mennä,
osuu uneksijan haistimeen joka vaistomaisesti,
lumouksen rikkoen,
kurottaa takakäteen,
hamuaa honkaisen eineen ahmittavaksi
ja palaa nojaamaan karkeisiin kouriinsa.

Loitompaa katsoen näyttää jokseenkin
kuin kädet kasvaisivat leuasta,
ulottuvat polviin ja nojaavat reisiin.

Levolliset kasvot lepäävät kourakupissa,
sielu on pyrähtänyt haihattelemaan,
lekuttelee tuulihaukan kera maanpiirin yllä.

Vasta-ahteella hirvi aamukävelyllä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 2. syyskuuta 2011

79 - LENTO TUNTEMATTOMAAN


79 - LENTO TUNTEMATTOMAAN

Sensuuria pukkaa. Viimeaikaiset julkiset keskustelunavaukset ovat olleet ikäviä. Niissä ollaan sananvapautta tukkimassa tavalla tai toisella, vaikka Turusen pyssy on jo täynnä.
 
Vuosikymmeniä kestänyt median manipulointi nomenklatuuran hyväksi, eduksi, on alkanut tyssääntymään rupusakin vihdoin hokatessa internetin tarjoaman hyödyn mielipiteen vaihdossa. 

Kaikki eivät osaa, eivät hallitse - eikä kyllä tarvitsekaan, korrektia vuorovaikutusta. Sekin on osa vallankäyttöä - korrektius, sillä suljetaan suita, ummistetaan silmät jossakin asiassa.
Korrektiuden varjolla ollaan kieltämässä nimimerkkikirjoittelua hyvin monella rintamalla.
 
Suorastaan ihmeelliseltä vaikuttaa se, että henkitoreissaan rimpuileva vihervasemmisto on yltynyt samaan kilpalaulantaan - ikäänkuin sanomisen vapaus olisi uhka myös heille. 
 
Nooh - toisaalta, miksei olisi, tekopyhyyden ja farisealaisuuden viitan alle kätkeytyvä aivan sama vallanhimo haluaa Januksen kasvonsa verhottavan burkhalla.

Vaikuttaa kovin oudolta kun kerran useimmalla alustalla sallitaan tuoda esille isommitta kipunoitta kirjoittavien wiisaus, nokkeluus ja taito, siinä kuin omahyväisyys, Narkissoksen tartunnat sun muut hilisvinkeet ta tarkoitusperät, niin miksei sitten sallittaisi lukijoiden tehdä ihan omia yksilöllisiä johtopäätöksiä niihin liittyvistä kommendeerauksista. Typeristäkin.

Minusta siinä ei ole mitään pahaa, kernaasti päin vastoin, että nerokkuuden vastapainoksi noilla alustoilla voi havaita typeryyttä ja panna havaintonsa vastaisuuden varalta talteen.

Kyllä ruma sana on sanottava niin kuin se on. Sillä siisti. Jos totuuden puhumisesta joku kermaperse nokkaantuu, se on siinä. Paska on haissut iät ajat silkalle paskalle ja tulee sitä tekemään tuhansia vuosia eteenpäin.
 
 ~~~~~~~~~~~~
 
Sota on käynnissä - informaatio sota, eliitti tietää koko ajan enemmän menossa olevasta tilanteesta kuin mitä sallii kerrottavan ulos. Se on avoimeksi ja läpinäkyväksi markkinoidussa yhteiskunnassa kovin outoa. Sen sijaan ymmärrettävää kyllä. Ahneudesta mielisairastuneet haluavat omia tietonsa.

Koko internetin kontrollihaave on paradoksi. Kun ahneimmista ahneimmat, eli pankit ovat ehdoin ja tahdoin pakottaneet jopa mökin mummun ja sokean Reetankin nettikoneen ääreen näpyttelemään saadakseen laskunsa maksetuksi ja asiansa toimitetuksi ilmaisella työvoimalla, niin sitten sama aparaatti mahdollistaakin myös kapinoinnin vallassa olevaa mahtikoneistoa vastaan.
On suorastaan rupusakin onni, että tämä näkökulma jäi huomiotta vallan ja ahneuden tihentymältä.

Ääri €U-uskovaisten keskuudessa tiedetään par'aikaa, että luku 79 tulee olemaan merkittävä käännekohta koko €U-uskonnon suhteen, ennen kaikkea €uron suhteen. Luku 79 on yhtä merkittävä tai ehkäpä vielä monta kertaa merkittävämpi kuin on intiaanien maita miehittäville luku
911.

Suurin osa €U-uskoon hairahtuneista alamaisista ei tuosta 79-jutskasta tiedä mitään, vain joillakin aikaansa seuraavilla on joku tola asiasta.

Aivan erityisenä kulminaatiopisteenä voidaan näillä näkymin pitää nousuviikon keskiviikkoa 7.9. Tuolloin nääs Saksan oma perustuslakituomioistuin julkituo ottamansa kannan siihen, onko Saksan osallistuminen Kreikan lisätoimenpiteisiin perustuslain mukaista.

Jos perustuslakituomioistuin toteaa, että Berliinissä sovittu Euroopan vakausrahasto on €U-lakien, tai jopa vieläkin pahempaa - Saksan omien perustuslakien periaatteiden ja säädösten vastainen, tulee seurauksena olemaan €uroalueen romahtaminen,  €uron loppu.
Rouvakanslerin loppu ja ties vaikka minkä Kataisen loppu - Soininkin loppu, sillä mitäpä on enää kalvaa jos koko €U-uskonto romahtaa.
Omat koirat kaluavat kuola valuen Merkelin  kinttuja.

€uroalue vaikuttaa nyt tällä hetkellä syksyn heikolta jäältä, jossa mikä tahansa askel saattaa olla se kohtalokas ja viimeinen.

Nousuviikon keskiviikkoon latautuu siis ennennäkemätön määrä panoksia.

€U-uskonnon alaisuudessa elää n. 500 miljoonaa + 1 Pelle miljoona ihmistä ja keskustelee toistensa kera sivumennen asiasta noin 230 Baabelin kielellä tullakseen hullua hurskaammaksi.

Yksi on joukosta poissa, "Sven Dufva" - totuus menehtyi ensimmäisenä, se tallottiin tässä informaatiosodassa ensimmäisenä jalkoihin.
Vai missä on lukija huomannut nostettavan em. asiasta suurempaa älämölöä? Khelsingin Правда vaikenee kuin kusisukassa. YLEn pääuutinen on sienisato ja suolan loppuminen kaupoista.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

torstai 1. syyskuuta 2011

hurtigruten

ViETTiPÄÄMÄÄRÄ


ViETTiPÄÄMÄÄRÄ

Kun olet ensin aikasi nuohonnut erämaiden laitoja,
miettinyt lumosi - tehosi - taikasi,
tullut sinuksi itsesi kanssa ja kätellyt.
Kussut kiimassa nurkkiin,
vaihdellut paitoja kaihtaen likaa - etsien vikaa,
hankkinut aitoja saaliita näytille käynneillä,
vaalien sopua kaikkien maikkien kera.

Vaaninut maaniseen saakka ja kauemmin - huomiseen,,
naakinut perässä parhaassa terässä useassa erässä,
lopulta hopulta säilyen - väijyen päässyt liki.

Silloin se vasta alkaa hiki,
on viimeinen koitos voiton tiellä ja vaikea niellä,
mut' avioliitto vain käy,
vaikk' kaviot vielä mantua paikallaan hakkaa
ja maata tiiviiksi pakkaa.

Vain yksi on varmaa armaan suhteen,
muutaman iltapuhteen jälkeen
on viettipäämääräsi lähellä,
käden voit päälle jo laittaa,
vaihtaa sormien paikkaa.

Ja tulos - räjähdys aivoissa;
korvaa kaiken vaivan.
Aivan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 31. elokuuta 2011

SEiTSEMEN KiRVESTÄ


SEiTSEMEN KiRVESTÄ

Mies menee metsään;
seitsemän kirvestä repussa,
reppu viilekkeistä ladonovissa roikkuen.

Selkäpiin päällä mytätty virttynyt ulsteri,
satulan virassa - vyöllä kirittynä,
asiaan viritettynä tyyten.
Muut vermeet mikä missäkin,
kukin paikallaan.

Asettuu,
ottaa ensimmäisen kirveen,
koskettaa huulillaan lapetta ja huitaisee,
kaatuu aihki voihkien,
lakkapää räjähtää pirstaleiksi maata suudellessaan.

Latvassa loikoillut kaarneiden suku parveutuu,
jää ilmaan roikkumaan ja paheksuu ronkkuen.

Toinen kirves, toinen suudelma,
lyö honkaa loimeen että heläjää,
terä jatkaa matkaa tievan kylkeen,
repii hehtaarin aukon.
Katkennut varsi törröttää oneana kourasta;
honka jatkaa kasvuaan keloksi pelotta.

Viisi kirvestä jäljellä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 30. elokuuta 2011

TULi TALVELLE


TULi TALVELLE

Yö kapenee ohkaiseksi kylmäksi viiruksi;
rohkaisee kultainen taivaanranta yhä haihatuksiin
valon perään - kuulaisiin,
läpikuultaviin utupilviin jängän yllä leijumassa,
tai vaaran kallaassa lakkapäitä hivellen.

Kastepisarat hallan hyydyttäminä helminä
säkenöimässä kuolemaa tekevässä kasvustossa,
eilen niin vehryt ävär,
nyt muuttumassa ruskean laikukkaaksi tunneväriksi.

Syksy saa,
saa vaikka päivät ovat vielä sankareita
reilun puolenkuun verran
ja haikea kauneus ruskan liukuessa esiin
valtaa suruvoittoisalla sävyllään sielun syöverit.

Tuleen ei saa jäädä kuitenkaan makaamaan,
on haettava muuntuvista väreistä voimaa;
väkevät väreet kiitävätkin hermoratoja,
siirtävät tuntemuksia selkäpiitä viiltäen,
linnunnahkaksi pörhistyy iho harjakset töröllään.

Syksy saa tulla,
tilaa on ja voimia,
lisää hankitaan harppaamalla suoraan sen sisään
ja tekemällä tuli talvea varten.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 29. elokuuta 2011

PiLU MELLASSA



PiLU MELLASSA

Ontrei Lotnikka lojui maastoon sovitetussa kojussaan jo hieman turhaantuneena, tympeentyneenäkin hivenen - ehken. Koko varhaisaamu, heti sianpierasusta lähtein, aamupäivä, keskipäivä ja varhainen iltapäivä - nyt jo yönsyliin lankeamassa oleva ehtoo, eikä ainuttakaan hanhea vilaukseltakaan. Ei linnun lintua.
Ja linnuiksi ei tässä nimenomaisessa tapauksessa lasketa tirskuttavia tirpusia eikä paskanärhiä joka kävi rääkymässä, sen kummemmin kuin itseitsensä atimaan kutsunutta kuukkelipariakaan, eikä keloa kolistavaa palokärkeä.

Lähes kokonainen elokuinen päivä oli kulunut viimeisen päälle harkitussa paikassa, tarkoitusta varten suunnitellussa ja laaditussa kojussa rantaan viettävän ävärpellon reunamilla - tähystäjä oikeaoppisesti evenkien mukaan odelmaan asennettuna.
 

Aikuisten oikeesti oikein, sillä jopa muudan repolainenkin oli rohjennut lähestyä sitä. Kaipa se nälkä panee näkemään näkyjä.
Oli hiipinyt liki, nuuskinut ja iitraillut, sitten kusassut hyväksymisen merkiksi ja poistunut takavasemmalle muina miehinä ketunhäntä kainalossa.

Mutta ei, kaakatusta vaan ei kuulunut, ei siipien havinaa; yhtään ylilentoa ei tapahtunut vaikka lentolupa oli. Metsästys oli nääs alkanut jo viime viikon lauantaina. Normaaliseen aikaan 20. päivä ja kello 12:00, oortinkien mukaan.


Lieneekö Maa- ja metsätalousministeriön byråkraateilta unehtunut €U-kiimassaan lähettää ilmoitus Ultuima Thulen vapaille hanhiparville, että saa taas lentää, Osama on kipattu mereen, terrorismi on kuollut. Opama elää. Ilmatila avattu.
 

Olipa miten oli. Oli vain hiljaista pääosin etupäässä. Kahvi oli jo aikaa sitten loppu - juotu haalenneet perätkin, einestä sentään vielä joku murunen, mutta Ontrei rohkeni jo epäillä mahtuuko samasta aukosta ulos mistä sisään kun ajankulukseen oli napostellut pikkupurtavaa koko ajan, vaivihkaa, äänettömin huulin.
Sikapurkki oli jäljellä. Sillä siisti. Ja vettä pänikässä.

Aseet oli hienosti tanassa aukolla, kivääri ja haulikko valmiina, anhittoman innokkaina laulamaan oitis käskystä surmavirttä, mutta vain käskystä. Aseet - ne eivät itsekseen osaa tappaa. 


Niiden laulu alkaa vienona sisäisenä hyräilynä siinä vaiheessa kun hanhen rauhoitusaika lähenee loppuaan - se elokuun viimeinen päivä. Kun elinaika on enää laskettavissa sekunneissa. Kun sormi on jo ottanut etuvedon pois ja enää parin millin nytkähdys etusormella erottaa tulisena hehkuvan kuoleman elämästä.
 

Siinä lojuivat työttöminä molemmat torrakot.
Ontreita harmitti nähtävästi pilalle mennyt koko päivä.

Taas hän kurkisti tilastomielessä aukosta avautuvaa upeaa panoraamaa. Silmissä musteni. Pala nousi kurkkuun. Käskyt vilahtelivat humeetista elimiin ja pian oli tömäkkä lasti adrenaliinia kiitämässä lihaksiin ajatuksen nopeudella.

Kun pahin sävähdys oli ohitse, syykin selvisi. Silmissä mustumisen aiheutti njurggujen, mustalintujen (Melanitta nigra) parvi joka viisti veden päällä taivasta vasten.
 

Kaukana. Saivat mennä. Eikä Ontrei niitä olisi muutenkaan lähtenyt veneettömänä kajauttamaan. Tyhjänpäiväistä. Myrkky haihtui verestä hiljalleen, tunnemyrsky asettui, laantui sijoilleen ja tympeentyminen valtasi taas mielen hetken puuskahtaneen riehaantumisen jälkeen.

Taisi käydä niin, että Ontrei jo hetken torkahti, mitä tietenkään ei myönnä koskaan - kiistää vakaasti sellaisen vihjailunkin. Suorastaan tyrmää. Mutta niin vain yhen äkin havahtui juuri ja juuri kuuluvaan kailotukseen jonka pian erotti lähestyväksi.
Ensi toimenaan kirota karautti ääneen: 

"Joukaisia pelkele! Tämäkin vielä - pelsetti vieköön. Tahi kulkia."


Käsi hamusi jo haulikon perää. Pois ne pitäisi säikyttää lemmot, vaikka tuskinpa sen jälkeen enää tänä ehtoona atmosfääri sen vertaa rauhoittuu, että hanhille vaatimansa turvallinen tila tästä äpäriköstä löytynee.

Tulijat paljastuivat kurkiperheeksi joka asettui mittailemaan odelmaa, tekemään havaintoja sammakoista ja popsimaan niitä kulkkuihinsa. Pistivät väliin tanssiksi wanhemmat, perään poikaset aikuisia mallaamaan.
 

Somasti kävi näiltä epeleiltä tanssi, kuin pienillä joutsenilla lammellaan Lebedinoje Ozerossa. Ontrei oli niin ihastunut että olisi varmasti vannonut yhden nuoremmista kurjista muistuttaneen erästä Odettea! Niin somaa ja hereää oli jalan nousu.
 

Se nyt tietysti jäi puuttumaan; no ne kuuluisat 32 fouettéta, eihän semmoseen nyt kukaan pysty äpärikössä sentään, edes pitkäkinttuset kuretkaan.

Hanhenmetsästys jäi siltä päivältä, muuttui tanssiteatterin viehkeäksi draamaksi illansuussa. Ja kun ilta suli yön syliin, Ontrei peruutti ja kamusi pois suojastaan. Nousi kontilleen köntys ja metsän reunassa jaloilleen.
Kääntyi vielä vilkaisemaan jo seisovillaan nuokkuvaa kurkiperettä ja sulautui sitten kahahtamatta pellon reunan vitelikköön.

Yöpuulle ryhtyessään muisti aseet. Hymähti itsekseen. "Mitäpä ne kulet niillä. Eihän siellä ollut hanhiakaan!"



Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 28. elokuuta 2011

VUOSiTTAiNEN LENŠU


VUOSiTTAiNEN LENŠU

Metsän läpi siilautuva valo tulee
ikään kuin imupaperisten lamellien läpi
mystisenä aaltoilevana virtana;
kultaa sattumoisin kohdatessaan ensimmäiset
orastavaa alkusyksyä ennakoivat korsien latvatupsut.
Ovat - hupsut, luovuttaneet ennen aikojaan,
vuosituhantisten kokemusten perusteella.

Mutta yhä elämä jatkuu kaukana Ultima Thulessa,
tosin jo osin kapenevalla urallaan.
Voimallinen siipiniekkojen muutto on käynnistymässä,
ensioireita lentelee eeskahtaalle levottomina,
fanffaarit kajahtelevat lompolon pahtaitten välissä.
Kirut kiirivät taivaanpiirillä.
Lähdön levottomuutta.

Taikamarja mustikka valmistuu hillasadon päälle,
puolukoiden heimo punastuu
ja kivellä istuville koko kesän odotuksen jälkeen;
hetteiset nevat alkavat paljastaa pinkkiä satoaan.

Poroihin on iskemässä taas se vuosittainen lenšu
joka pistää rykimään niin,
että sarvaitten sarvien kalina kuuluu kuolpunasta
siilautuvan valon aaltovirrassa.

Tämä on tätä. Tervatut ahkiot tuoksuvat.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 27. elokuuta 2011

KOLMANTEEN POTENSSiiN


KOLMANTEEN POTENSSiiN

Kirpakoita aamuja tirkistää hehkeiden öiden sylistä.
Hiljallensa, hiljallensa,
hiljallensa utuinen taivaanpiirin valo
menettää otettaan yönsyömmellä,
antaa sijaa tumman taivaan läpi pilkistäville tähdille.

Herkkämielisyys valtaa humeetin,
pujahtaa kuin varkain sielun helmalle
ja laittaa mielikuvituksen rakentamaan kuun silloille
hopeiset kaiteet;
väreilevät raiteet unihiekkamyrkyn läpi äärettömään.

Aikeet - tällaisten hetkien yhteissummana,
kahden istuttavalla rantakivellä,
ne on kovin helppo arvata;
käsien asennosta voi päätellä mikä on keskinäisten
sydänten suhde kolmanteen potenssiin,
jos toinen on lantiolla, toinen armaan parmaalla
ja loput yhdessä polvien väliin puristettuna - ujosti.

Se on ikuista tykkäämistä toisesta,
rakastamista siltoja rakentaen syövereiden yltä
tanssimista balettitossuilla elämän tyrskyjen yli.

Ja vuoksen tuomat väärinkäsitykset - ei huolta,
ne valuvat luoteen mukana takaisin käsitysten ulapoille.
Ajelehtivat pois, tai tulevat uudelleen. - ja menevät.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 26. elokuuta 2011

NÄYTTELEN TYHMÄÄ


NÄYTTELEN TYHMÄÄ

Mies tuli vastaan riippi selässään, kuma otsa; kuin rasvattu, epuutti kantamustaan, vaikka rypistyneestä, hikisestä kumakasta näki, että viilekkeet olilla viilsivät, irvistyksestä päätelleen tuottivat kipua.
Ei huomannut sivullista joka oli ehtinyt pujahtaa syrjään ja tarkkaili.

Mutta muutakaan konstia tällä onnettomalla ei ollut, tietä ei sieltä takamailta ollut, hyvä että jokin sortin kinttupolku kiemurteli kuolpunoita ja tievoja myöten, pääasiassa porojen rannioita myötäilevä.

Elämisen välttämättömyydet vain oli kerran kuussa saatava völjyyn ja kommentti annettava maailman tilanteesta, muuten kyllä sai olla rauhassa, lukuunottamatta satunnaisia yhyttämisiä, ytimessä itsessään oloa.
Pakko mikä pakko, vaikka jo lähtiessä vitutti. Akka oli sanonut. 

"Et sittä jiä sinne kaupallen niitä Urpijaisen takkaassotkuloita vatvoomaan. Tuut hetj kottiin - uhalla hyvän siän aekana. Vuan jos jiät, sillon eijou asjaa vielä Vappunakkaan vaollen - sennii työläinen."

Kinttupolulla tökötti outo, kummallinen vehje, tyystin luontoon kuulumaton, peltitötterö joka oli maalattu muistuttamaan keloa, jotakuinkin, noin suurin piirtein - ei hääppöisä teos päällisin puolin; olisi se kuitenkin kai nykytaiteen museoon Kiasmaan kelvannut siinä missä kusiallaskin.

Ja kusestahan tässä jutussa tietyllä tapaa itse asiassa on myös kysymys.

Tämä vehje oli Oulun yliopiston konenäön tutkijoiden videokamera. Sillä tutkittiin ihmisten peiteltyjä tunteita, mikroilmeitä niin sanotusti. Eikä sitä tämä sinnikäs eteenpäin, eteenpäin ja eteenpäin paahtava pyrkyri opportunismin kiimassaan huomannut.

Semmonen siis törrötti rannion sivussa. Ja lähetti suoraan, langattomasti digitaalista informaatiota tutkijoille Ouluun. Kun Jyrki ohitti paikan, vempele tussahti, päästi analogisena hätävarasignaalina savumerkkejä, yritti lähettää myös viimeisillä latauksen rippeillä kuvatun ja pika-pikaa analysoidun tiedon diginä.

Saadaankohan koskaan tulevaksi tietoon se heksakoodijono, jonka viesti sisälsi. Konekielestä käännettynä: "No nyt se Jyrkiä vituttaa kuin pientä oravaa. Mutta ei se näy. Se on vain siellä. Kuin palkankorotus."

Mies painoi raskas taakka harteillaan viimeistä myötälettä. Hikeä pukkasi. Muistutti ikävästi vaihdevuosista. Kesän viimeiset kukat kukkivat rannion kahtapuolta, jotain keltaista ja sinistä. Vihjasi ohikulkijalle kummasti ruåtseista, niistä lemmån hannuhanhista. Vihlaisi syömmestä. Prkle. Tämäkin vielä.


Vähitellen, matkan olemassa lopen ehtymäisillään, suunnitelma B alkoi muodostua humeetissa - siis aivan viime metreillä, suorastaan kalkkiviivoilla sanoisko:
"Näyttelen niille kauppapaikalla tyhmää. Yksinkertaista perkele - hähähä. Ei luulis olevan meitsillekkään vaikeeta. Siinäpä kyselevät kuulumisia ja kantoja. Vastaan, että ei näitä Urpiaisen vakuusasioita ratkota tämän kylän tietotoimistojen avulla."

Hyvin onnistui kauppareissu - eikä ratkottukaan. Mies näytteli niin hyvin ja luontevasti typerystä, kuin ikään aina olisi ollut vain silkka lyhyen matikan mies, näytteli niin sujuvasti ettei kukaan osannut edes mitään muuta epäillä.
 

Sai talousasiat toimitettua, käännähti kantapäillään niin sukkelasti, että takkina toimiva lyyssi jäi paikalleen ja vetoketjun virkaa toimittavat napit siis selkäpuolelle, tietty.

Ei se menoa suinkaan haitannut, päinvastoin. Pikemminkin siitä oli hyötyä nyt vastatuuleen astuessa. Kun se sitä nyt tulisi olemaankin pitkät ajat.

Kotona odotti onneksi kuuma syli.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

torstai 25. elokuuta 2011

tunturikohokki

ONNi JA SiUNAUS


ONNi JA SiUNAUS

Kolme vuoneloa tolvaa vastaan saman tievan päällä,
ovat yhtä hölmistyneitä kohtaamisesta kanssani.
Ensimmäinen lykkää oitis hätäpaskaa,
keskimmäinen losottaa alleen
ja kolmas vilkuilee takakäteen.

Ei tässä mitään hätää,
sovitaan kaikki kulkemaan
kunhan ei haksahdeta paniikkiin.
Ollaan ihmisiksi meillä - teillä poroiksi.

Täysin hyväksyttävissä ja ymmärrettävää,
jos tuollainen vuonelo-tsoora vihtaantuu
ja juroutuu paikalleen
kun äkin yllättäin eteen ilmestyy
pitkälettinen wanha hippi;
ähisevä äijänkäppänä hatunreuhkassaan,
omissa ajatuksissaan,
tummien lasien takaa jotain laulun luritusta tapaillen.

Otan aihkista tukea ja selitän niille,
ettei tuleva lama koske niitä.
Tai koskee, mutta käänteisesti,
pers'aukisilla kun ei ole varaa poroherkkuihin,
joten tulette kuolemaan luonnollisen kuoleman.

Se on nykypäivänä onni ja siunaus.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 24. elokuuta 2011

iTSELLiSTEN PARATiiSi


iTSELLiSTEN PARATiiSi

Pieni lompolo pilkahtelee onyxina puiden lomasta
tievojen välissä - lienee pikemminkin kaltio;
huomaan ajatelleeni kun saavun kohdalle,
nostan rensselit nojalleen aihkin kylkeen
ja kykistyn ahteelle koukkaamaan kuksallisen.

Niin vilpoisaa,
että hetken mielijohteesta nakkaan reuhkani
takakäteen tantereeseen,
valutan muutaman kourallisen kasvoilleni
pärskien sitten ylimääräiset hiiteen.

Ketään ei ole katsomassa - kuusankaa kun ei lasketa
paitsi muudan samanlainen höyrähtänyt tollo,
joka tuijottaa kaltion mustasta kuvastimesta;
iskee silmää.

Se on varma merkki siitä,
että täällä saa olla oma itsensä.
Tämä on itsellisten paratiisi.
Ei pääsymaksua - vain wäkevä halu tulla ja olla.

Taipaleen jatkuminen tyssää tähän,
alan katsella torkkotulipaikkaa.
Kun keksin, huitasen siihen pilneesillä muutaman sälön.
ja tuikkaan tulen.
Hyräilen kohvia vartoessa Raulin Paratiisia.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 23. elokuuta 2011

Ei VALiTTAMiSTA


Ei VALiTTAMiSTA

Tyyntyvän ehtoon rauhassa tassuttelen
pitkin aihkimetsän läpi kulkevaa neulaspolkua,
osa puista heittäytynyt pitkäkseen varmuuden vuoksi,
kai ettei myrskyn tuppura niitä kaataisi
epäjärjestykseen sikin sokin.

Ilma on mäntymetsän raikas,
säteitä pilkahtelee runkojen lomasta
ripaus kesäistä on yhä aistittavissa,
vaikka yksittäisiä keltaisia hätähousuja näkee
siellä täällä harvakseltaan.

Rauhallista - aika jäi parkkiin polun päähän,
kiltisti auton vetokoukkuun kytkettynä
kaluamaan Apu-lehteä vuodelta kuuskytkuus.

Hiiripöllö oivalsi heti tappokoneen
ja seuraa perässä lakkapäästä lakkapäähän,
kirkaisten välillä onnesta kun sopuli taas kellistyy.

Notkelmassa katkelma kesää,
niittynätkelmien keltainen yhdyskunta;
tosin hiipumassa tällä korkeudella jo,
tämä muinaisten kauppamiesten
mukanaan tuoma kuoma.

Elämässä ei mitään valittamista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 22. elokuuta 2011

AAMUNKOi



AAMUNKOi

Aurinko on hereillä, samoin ensimmäisiä näennäisen raukeita havahtumisen merkkejä osoittava köriläs kyljellään, kasvot hiipumaisillaan olevaan nuotioon päin. Muutama liekki lepattaa, tussahtaa tuhkan sekaan, nostattaen pienen pölähdyksen. Savuhattara haahuilee sinne tänne osaamatta oikeastaan minnekkään.
 

Se on luonnonlapsen vaistomainen tapa; osoittaa ulospäin olevansa elämässä kiinni, mutta lepotilassa. Ulkopuolinen otus, mikäli sellainen olisi sattunut sattumalta paikalla olemaan ei olisi kuitenkaan arvannut, että siinä vaiheessa levollisen kuoren alla jo elettiin täysillä. Tarkkailtiin ympäristöä, ääniä, tuoksuja, kaikkea mahdollista jota aistimet tuottivat humeetin käsiteltäväksi.

Samaan aikaan toinen osa humeettia teki päivän suunnitelmaa; laskelmoi ja puntaroi tulevia edesottamuksia - työtä, niinkin kai voi sanoa miehestä joka oli valinnut puolensa, hylännyt entisen elämänsä lähes tyystin ja minimoinut yhteydenpidon vain aivan lähimpiinsä. Heihinkin harvoin, ikään kuin huolta karistaakseen muilta.

Mutta elämä on sellainen joskus. Tiettyjä asioita kohtaan mitta tulee täyteen ja sittenpä sitä ollaan tienhaarassa jossa pitää tehdä valintoja. 

Jatkaakko oman ja muiden elämän hankaloittamista tieten tahtoin, vaiko tehdä täyskäännös, muutos - nyt kun älli oli sentään viime tingassa läjähtänyt humeettiin ja elämän koko monimutkainen kuva vihdoin kirkastunut kaikessa typerässä karmeudessaan.
 

Se jos mikä haisi ja tuoksui vistosti ulolle, etenkin kun sielu vihdoin ja viimein oli päässyt ulos ahtaaseen kuoreen sullotusta vankilastaan.

Kymmenen vuotta eteenpäin elämässä tuntuu loputtoman pitkältä, uuvuttavalta. Taapäin aika on katsottaissa hurahtanut vilkkaasti, suoranaisesti hoppua pitäin, onko se jokaista päivää, tuntia ja hetkeä edes malttanut pysähtyä viettämäänkään lempolainen? 

Harpponut vain uutuuden viehätys, elämän ilo sen löydyttyä, sellaisin jättiaskelin ettei paremmasta väliä. 

Aika ja kuvat niistä ensimmäisistä tunnusteluista ja tuntemuksista kun itse itsensä syrjäydyttää, kultasi nyt muistoja. Kävi nykyisin jo tämän tästä mielessä aina kun herkemmäksi kävi hetki luonnonkauneuden keskellä,  kaiken arkisen rutiinin lomassa.
 

Sellaista elämä on. Pienen pienistä nyansseista koostuva helminauha, mustavalkoinen, jos niikseen tulee, mutta jokainen itse siihen ne mustat helmensä pujottaa. Sen verta henkilökohtainen kapine kuitenkin se.

Tässä aamunkoissa tämän nimenomaisen körilään helminauha oli milteipä tyystin valkoinen. Kaikki entisessä elämässä saadut tummuneet helmet olivat hinkkautuneet kirkkaiksi vaatimattomaan elämän tyyliin sopeuduttaessa, sitä mukaa, mitä enemmän ja enemmän tämä elämäntapa avasi ja avarsi näkökulmia ja tuotti havaintojen kautta oivalluksia.


Usko siihen, että mitä enemmästä raskii luopua tuo sitä enemmän tilalle, on hiljallensa ajan kera vahvistunut vahvistumistaan.

~~~~~~~~~~~~

Vähitellen asiat on käsitelty, hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Se antaa pelivaraa tehdä päivän askareet sinällään kiiruhtamatta ja hosumatta, vaikka tietyt asiat niiden luonteen takia onkin suoritettava oikopäätä ja peräkanaa.
 

Vielä viimeinen herkistetty tarkkailu ympäristöön ja sitten ukon rohmu kääntää syrjään parista porontaljasta yhteenliitetyn peiton. Kapsahtaa ylös ja suorittaa oitis raajojen venyttelyn eläinten tapaan. Vilkaisee vielä avoimesti ympärilleen. Kaikki on tolallaan niin kuin eilisiltana jäi.

Ensimmäisenä lisää honkapilkkeitä tulen syötiksi ja nostaa sitten kahtapuolta vielä ounastelevaa tulta puoliksi halkaistun metrisen pölkyn.
Siihen ahmaisee ja lyö kyntensä liekki innoissaan ja pian onnistuu aamiaisen laitto ilman ylimääräistä tulen virittelyä.

Valurautapannu tulen liepeille lämpenemään. Repusta hamuaa voipaperiin kääräistyn savustetun siankyljen, veistää siitä muhevia siivuja pannun täyteen tirisemään. 

Toiselle reunalle tulta istahtaa musta kana orteensa ja odotellessa siivuttuu aimopalaset rukiista. Ne saavat läpikuultamattomat voihunnut ylleen ja se on siinä. Raavaan miehen terveysruokaa. Eikä kukaan tule selän takaa osoittelemaan ruokaympyrää.
 

Paistinpannulla tirisee sellainen ruokaympyrä, että sillä kyllä kelpaa lampsia 30 kilometriä päivässä kairoja ilman siltään.

Aamiainen häviää näkymättömiin ilman krumeleerausta, sitä mukaa kun sitä saa lapettua emottimeen ja kun homma on selvä, lautasliinan virkaa toimittava ruutupaidan hiha pyyhkäisee rustingin ylimääräisistä roippeista selväksi ja asentoa hieman vaihtaen rohjake asettuu nautiskelemaan vahvasta tuoreesta kahvista.
 

Sitä nautiskellessa päivä lopullisesti kirkastuu, asettuu tolalleen ja niin myös päivän puuhien loppusilaus muodostaa selkeän kokonaiskuvan tästä päivästä.

Kun kehon täydennys on loppuun suoritettu, seuraa tyhjennys ja operaation jälkeen hän vyöttää puukon, kiskaisee kumikengät jalkaansa ja lähtee laskeutumaan rantaa veneelleen.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Vetoan ylenpalttiseen siveellisyyteeni tekstini rahvaanomaisia sanoja sisältävissä kohdissa, vaikka olenkin tätä nykyä pääsemässä tuosta tavasta.

sunnuntai 21. elokuuta 2011

ELOKUUN ÄVÄR


ELOKUUN ÄVÄR

Useampana aamuna peräkanaa ovat odelmat
säihkyneet ahteella aamunkajeessa,
heti ensimmäisen ohuen kultajuovan yletyttyä
metsänreunan ohi näkösälle.

Mikä näky - kastepelto,
halla-aamuina hopeanharmaa linnikko peittona,
niin herkkä, niin herkkä ja lahea,
että sulaa pois silkasta lämpimästä katseesta.

Huomenen pehmeässä valossa
oleva ja olematon yhdistyvät samaksi
ja leijaava terhen peittää salaisuuden,
kunnes valon voimistuessa todellisuus palaa
ja näkymä muuttuu kukkaniituksi,
jonka paras, hehkein aika alkaa olla ohi.

Kesä on vaipumassa,
ei pyristellen sinnillä - sulassa sovussa mieluummin,
tosiasiat tunnustaen, niihen myöntyen,
työntyy talvisijoilleen ilman parkua.

Kunpa ihminen osaisi saman taidon,
nurkumatta myöntyisi vuodenkiertoon,
ei entistä ikuisesti muistaen,
vaan uutta samanlaista, kenties parempaakin
tulevasta odottaen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne