PiLU MELLASSA
Ontrei Lotnikka lojui maastoon sovitetussa kojussaan jo hieman turhaantuneena, tympeentyneenäkin hivenen - ehken. Koko varhaisaamu, heti sianpierasusta lähtein, aamupäivä, keskipäivä ja varhainen iltapäivä - nyt jo yönsyliin lankeamassa oleva ehtoo, eikä ainuttakaan hanhea vilaukseltakaan. Ei linnun lintua.
Ja linnuiksi ei tässä nimenomaisessa tapauksessa lasketa tirskuttavia tirpusia eikä paskanärhiä joka kävi rääkymässä, sen kummemmin kuin itseitsensä atimaan kutsunutta kuukkelipariakaan, eikä keloa kolistavaa palokärkeä.
Lähes kokonainen elokuinen päivä oli kulunut viimeisen päälle harkitussa paikassa, tarkoitusta varten suunnitellussa ja laaditussa kojussa rantaan viettävän ävärpellon reunamilla - tähystäjä oikeaoppisesti evenkien mukaan odelmaan asennettuna.
Aikuisten oikeesti oikein, sillä jopa muudan repolainenkin oli rohjennut lähestyä sitä. Kaipa se nälkä panee näkemään näkyjä.
Oli hiipinyt liki, nuuskinut ja iitraillut, sitten kusassut hyväksymisen merkiksi ja poistunut takavasemmalle muina miehinä ketunhäntä kainalossa.
Mutta ei, kaakatusta vaan ei kuulunut, ei siipien havinaa; yhtään ylilentoa ei tapahtunut vaikka lentolupa oli. Metsästys oli nääs alkanut jo viime viikon lauantaina. Normaaliseen aikaan 20. päivä ja kello 12:00, oortinkien mukaan.
Lieneekö Maa- ja metsätalousministeriön byråkraateilta unehtunut €U-kiimassaan lähettää ilmoitus Ultuima Thulen vapaille hanhiparville, että saa taas lentää, Osama on kipattu mereen, terrorismi on kuollut. Opama elää. Ilmatila avattu.
Olipa miten oli. Oli vain hiljaista pääosin etupäässä. Kahvi oli jo aikaa sitten loppu - juotu haalenneet perätkin, einestä sentään vielä joku murunen, mutta Ontrei rohkeni jo epäillä mahtuuko samasta aukosta ulos mistä sisään kun ajankulukseen oli napostellut pikkupurtavaa koko ajan, vaivihkaa, äänettömin huulin.
Sikapurkki oli jäljellä. Sillä siisti. Ja vettä pänikässä.
Aseet oli hienosti tanassa aukolla, kivääri ja haulikko valmiina, anhittoman innokkaina laulamaan oitis käskystä surmavirttä, mutta vain käskystä. Aseet - ne eivät itsekseen osaa tappaa.
Niiden laulu alkaa vienona sisäisenä hyräilynä siinä vaiheessa kun hanhen rauhoitusaika lähenee loppuaan - se elokuun viimeinen päivä. Kun elinaika on enää laskettavissa sekunneissa. Kun sormi on jo ottanut etuvedon pois ja enää parin millin nytkähdys etusormella erottaa tulisena hehkuvan kuoleman elämästä.
Siinä lojuivat työttöminä molemmat torrakot.
Ontreita harmitti nähtävästi pilalle mennyt koko päivä.
Taas hän kurkisti tilastomielessä aukosta avautuvaa upeaa panoraamaa. Silmissä musteni. Pala nousi kurkkuun. Käskyt vilahtelivat humeetista elimiin ja pian oli tömäkkä lasti adrenaliinia kiitämässä lihaksiin ajatuksen nopeudella.
Kun pahin sävähdys oli ohitse, syykin selvisi. Silmissä mustumisen aiheutti njurggujen, mustalintujen (Melanitta nigra) parvi joka viisti veden päällä taivasta vasten.
Kaukana. Saivat mennä. Eikä Ontrei niitä olisi muutenkaan lähtenyt veneettömänä kajauttamaan. Tyhjänpäiväistä. Myrkky haihtui verestä hiljalleen, tunnemyrsky asettui, laantui sijoilleen ja tympeentyminen valtasi taas mielen hetken puuskahtaneen riehaantumisen jälkeen.
Taisi käydä niin, että Ontrei jo hetken torkahti, mitä tietenkään ei myönnä koskaan - kiistää vakaasti sellaisen vihjailunkin. Suorastaan tyrmää. Mutta niin vain yhen äkin havahtui juuri ja juuri kuuluvaan kailotukseen jonka pian erotti lähestyväksi.
Ensi toimenaan kirota karautti ääneen:
"Joukaisia pelkele! Tämäkin vielä - pelsetti vieköön. Tahi kulkia."
Käsi hamusi jo haulikon perää. Pois ne pitäisi säikyttää lemmot, vaikka tuskinpa sen jälkeen enää tänä ehtoona atmosfääri sen vertaa rauhoittuu, että hanhille vaatimansa turvallinen tila tästä äpäriköstä löytynee.
Tulijat paljastuivat kurkiperheeksi joka asettui mittailemaan odelmaa, tekemään havaintoja sammakoista ja popsimaan niitä kulkkuihinsa. Pistivät väliin tanssiksi wanhemmat, perään poikaset aikuisia mallaamaan.
Somasti kävi näiltä epeleiltä tanssi, kuin pienillä joutsenilla lammellaan Lebedinoje Ozerossa. Ontrei oli niin ihastunut että olisi varmasti vannonut yhden nuoremmista kurjista muistuttaneen erästä Odettea! Niin somaa ja hereää oli jalan nousu.
Se nyt tietysti jäi puuttumaan; no ne kuuluisat 32 fouettéta, eihän semmoseen nyt kukaan pysty äpärikössä sentään, edes pitkäkinttuset kuretkaan.
Hanhenmetsästys jäi siltä päivältä, muuttui tanssiteatterin viehkeäksi draamaksi illansuussa. Ja kun ilta suli yön syliin, Ontrei peruutti ja kamusi pois suojastaan. Nousi kontilleen köntys ja metsän reunassa jaloilleen.
Kääntyi vielä vilkaisemaan jo seisovillaan nuokkuvaa kurkiperettä ja sulautui sitten kahahtamatta pellon reunan vitelikköön.
Yöpuulle ryhtyessään muisti aseet. Hymähti itsekseen. "Mitäpä ne kulet niillä. Eihän siellä ollut hanhiakaan!"
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
