HEI HULiNAA

HEI HULiNAA

Tänään on tärkeä päivä Absudistanissa, sikälikin, että tänään on syyspäiväntasaus; ketä se sitten kiinnostaakaan enää nykyisessä €-hulinassa. 
Joka tapauksessa tasauksen tarkka hetki tänä vuonna on klo 12.04; Absurdistanin, eli entisen Suomen aikaa. Aivan. Juuri niin. Nimenomaan tätä hassua, markkinavoimille valjastettua yököttävää luonnonvastaista kesäaikaa.
Julianpäivissä (JD Julian Day) se meinaa aikaa ja hetkeä: 2455828,00278934 - tarkalleen.

Tuosta hetkestä alkaen päälle kaatuva pimeys saa sijaa yhä enemmän. Päivä päivältä se jatkaa hidasta mutta tasaista vyöryntää ja ottaa lopulta valtaansa koko inimiskehon ja -mielen. Joskus tuntuu, että myös kielen. 
Syysmasennus kyttää hämärän rajamailla, loskaisen ja paskaisen lokakuun oneimmilla hetkillä urbaanin yhteisön porttikongeissa ja ankeilla takapihoilla jopa marraskuulle saakka. Elä siinä sitten arkisen harmaata elämääsi.
Jos jotain lohdullista - kulminaatiopiste saavutetaan vasta mustakaapujen joulun alla. Markkinahumussa.

Ja niinpä se näyttää median mukaan tänä vuonna Absurdistanilaisilla olevan synkeä kohtalo odottaa markkinavoimien rymyämistä aina vuodenvaihteeseen saakka. 
Tuskinpa vaan lakkaavat, afluenssa kun ei lähde humeetista omin konstein. Politikkojen humeetissa kiertää pahoin williintynyt mielipuolinen chimera.
Nooh - siinä vaiheessa ei vielä tiedettäne, onko pahimmat kolhut ohi, mutta suuntaa se ainakin tulee osoittamaan.

Valittettavasti joudun tällä erää ja tässä hetkessä rapsuttamaan varmistinta niin tihiään, että se taitaa kulua pilalle ennen varsinaista aktia. Meikäläinen kun on saanut yliherkkyysreaktion noista politikkasten vastuullisuuspuheista.

~~~~~~~~~~~~

Oikea aika, se rehellinen, huitelee jossakin Parikkalan seudulla vasta tuntia taaempana ja Ilomantsin Virmajärvellä vielä sitäkin jäljempänä, tavoilleen uskollisena ja kiihkoilematta, piittaamatta kipenettäkään näistä €U-uskovaisten kotkotuksista.
Siellä ei ole hoppua ajan kera. Ne harvat ja yltiöpäiset ja sinnikkäät eläjät kyllä jaksavat elää omana elonsa luonnon aikataulun mukaan.

Toisin se on paremmiston Absurdistanissa. Siellä on kaikki kotkotukset yht'aikaa tulessa. Karonkka päällä yötäpäivää. Vihapuheista kinataan eeskahtaalle, lyödään päin pläsiä kiellettyjen sanojen listoilla samaan aikaan kun maa on roistojen kynsissä. 

Koko mekastus alkaa muistuttaa, tzori - ei hölmöläisten, vaan entisen SNTL:n parhaimpia vuosia, kavaltajia, pettureita ja urkkijoita koko remmi tyynni. No ehken pois suljettuna teidät, lukijani.

On sateinen ja onea syysaamu. Selkonen tupaten täynnä matkustajia. Koleerinen metsästäjä hyräilee hilpeää sävelmää ja rummuttaa sormillaan aseensa tukkia kahvitulilla.
Tulille astuva apeanoloinen mies huomauttaa innottomasti:  
"Kylläpä sitä nyt ollaan niin myötälettä".

- Niin olen, toveri ja tuntematon ystäväni. Katsokaahan, ajattelin lähteä iltapäivällä Chargoggagoggmanchauggagoggchaubunagungamaugg-järvelle kokemaan verkot. 
Luulenpa kalojen siellä jo odottelevan, että joku pyytäisi niitä ruokapöytään.

Vetoan anhittomaan maanläheisyyteeni tekstini rahvaanomaisia sanoja sisältävissä kohdissa, vaikka olenkin tätä nykyä pääsemässä tuosta tavasta. 

Silti:
Vassaripissiksille sanon hyvästi - mitta on täysi. Muille kestämistä Natalis Solis Invictiin  - voittamattoman auringon syntymäpäivään saakka. Kyllä se sitten siitä taas. Onhan meillä sentään ius suffragii.

Post Scriptum.
Onkohan hevonkuusen (Hippo abies) taimia muuten missään myytävänä?

Procul harum,

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina nyt 11  ystävällesi kätevästi TÄSTÄ!
........

Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

lauantaiaamu

ÄKiN TÄKiN ALLE

ÄKiN TÄKiN ALLE

Havahdun hereille - virkoan pirteäksi,
kapsahdan lavitsan räystäälle,
mutta kuvanauha pyörii yhä humeetin kelassa,
filmin pää läpsyttää tasaiseen tahtiin,
kuin tuuli kuunaan lipputangon narua.

Satoja tuhansia kiireisiä askeleita tahollaan,
asfalttiviidakoissa, betoniharmaissa,
kiiruhtamassa urbaanista toiseen,
enää joka toisella kainalossa keltainen lehti;
joka toisella liituraitainen ketunhäntä.

Keltaiset aviisit lojuvat maassa hylättyinä,
syyssateiden kuurot piiskaavat niiden räikeät sivut
epämääräiseksi möyheäksi massaksi niin nopsaan,
että mokoman näkevät erehtyvät luulemaan läjää
tuulen pieksämäksi koiranpaskaksi.

Taivallan permantoaavikon yli, pukkaan uksen auki;
tuuli läpsyttää tasaiseen tahtiin lipputangon narua.
Hölynpölyä on ilmassa niin sakeana että,
jos totuus ei käyttäisi ehkäisyä,
se tulisi huomaamattaan tiineeksi valheesta.

Pujahdan äkin täkin alle takaisin,
ei mitään uutta pankkirintamalla.
€uro siellä vain jatkaa lankeamistaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SE TÄSSÄ ON EDESSÄ

SE TÄSSÄ ON EDESSÄ

Vaivihkaisin askelin hiipii esiin hämärän suojassa,
ensin läpikuultavina huuruina,
kuin myyttisinä ajattomina unelmina kauneudessa.

Sitten naamioituu jo odelmaan helmiksi,
kaikkien aamuvirkkujen kulkijoiden ihasteltavaksi;
herkkyys saa aikaan ihastuksen ilmaisuja
siellä missä asiasta keskustellaan,
kahviloissa, kampaamoissa, pyykkituvilla.

Muutaman ajan kuluttua ävär on aamuisin valkea,
kauttaaltaan puhtoisen huurun peittämä alue,
joka palauttaa ensi kertaa mieleen ajan tilan.

Talvi. Ja pakkanen. Nehän ne.
Sieltä menneisyyden hämäristä,
muutaman kuukauden, takaa nostavat jälleen päätä.
Ei kahta puhetta - myönnettävä on tosi,
se tässä on edessä.

Pian jytisee nurkissa.
Pakkanen se siellä roimauttelee hyisellä nuijallaan;
puree poskipäihin heti kun astut ulos porstuasta.
Kaverina sillä pirulla pohjoisen kolea viima.

Jo rappusilla kylmät vaatteet hipovat ihoa.
Lunta enteilee.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SÄHKÖSANOMiA HUMEETTiiN

SÄHKÖSANOMiA HUMEETTiiN

Taivaat valkenevat enteistä huolimatta kuulaina,
kaarneet keskustelevat suulaina vähäpätöisistä;
lörpöttelevät tyhjänpäiväistä palturia aikansa kuluksi
vaimeasti mutisten sarastuksen kajeessa.

Raikas tuulahdus koin suunnasta huuhtelee kasvoja,
karistaa viimeisetkin unihiekan rippeet silmistä;
valuvat unisina puroina takaisin Unenmaahan.

Tulen lempeän lämmin ääni,
satunnainen koron paukahdus,
kirpeän tervainen savun tuoksu;
ja tämän riitiksi muodostunen tunnelatauksen läpi,
arvaatte jo - ensimmäisenä,
luomien alta vielä huomenelle ujoina,
silmäni tavoittavat nokisen kanan törröttävän nokan.

Nyt jo levollisena,
puhkumiset puhkuttuna,
sisuksissaan tuoksuvaa kahvia pidätellen nautinnoksi.

Aromit leijuvat keijuina haistimeen,
tunkeutuvat törkyisistä aukoista epiteeliin
ja siitä oitis sähkösanomina humeettiin,
himon tunnetta kiehimään ja väsäämään.

Mikäpä sellaiseen huomeneen on herätä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

VALHE VALLAN PÄÄLLÄ

VALHE VALLAN PÄÄLLÄ

Tuure Käppinen lampsi mutkittelevaa polkua venevalkamalleen. Vähän kärtytti, suotta syyttä oli alkanut ripsimään, sitten satamaan ja lopulta suorastaan losottamaan. Lämpötila oli huidellut saman tien nollan tietämiin. Oli pitänyt kiskaista pannu uudelleen aamunkoissa tulelle ja neljännen kupposen ääressä pohtia, että lumellekko tuo piru vielä muuttaa kun kerran alkoi kaikki pelinsä pitämään.

Ehtoolla, yön sylissä oli jo taivas ollut selkeä ja siitä Tuure päätellyt aamuisen kelin, tyvenen ja kuivahkon, kuulaan syksyisen aamun. Mitä sitä tyhjää. Sääkin oli €U-uskovaisten puolella. Teki kiusaa tavallisille inimisille sen minkä ehti. 
Vettäkin lappoi taivaan täydeltä, ikään kuin Zorpasten hurlumhei olisi Käppisen syytä. Tuuli kasahteli sinne ja tänne, osaamatta päättää mihinkä oikein puhaltaa.
Puhalsi varmuuden vuoksi joka suuntaan.

Sen verta hellitti kahdeksan kieppeillä, jotta Käppinen kyllästyneenä odotteluun kiskoi sadevetimet ylleen, kaivoi porstuan konttorista iän wanhan syydvestin. Oikoi sen päähän, keräsi kimpsunsa ja lykkäsi viimeiseksi kintut kumisaappaisiin ja lähti rantteen poikki astelemaan puuvajan taitse polun päähän.

Märkää oli. Palaksen päälle kumartunut korsikko kasteli puolireiteen ja ilman sadelahkeita Käppinen olisi lyhyen läntänä ollut muniaan myöten märkä jo ennen kuin järvestä oli tietoakaan. Sinne oli polun päästä jota kuinkin puolisen kilometriä suurinpiirtein.

Polku nousi kuolpunaan ja oijusti siitä vähäisen tievan päälle ja yli. Rintuuta noustessaan kavahti kun koppelo hyppäsi äkin siivilleen, tapansa mukaan vasta kohdalla ja nousi hongan kylkeen oksalle ihan haulikon kantamiin. Kuikisteli puunkyljestä, kotkotti ja käänteli päätään paheksuvasti enteillen vaaraa.

Ei sellaista ollut. Kirota karautti Käppinen, oli jättänyt tällä erää tuliluikkunsa oven karmiin nojalleen, ei raaskinut sitä sateen varalta mukaansa ottaa. Perintöhaulikko, Sauer & Sohn, kolmirenkainen, Kruppin terästä, ukin jäämistöä, se oli aivan anhiton metsänmies ja olisi ollut sääli sellainen peli tähän koiranilmaan ottaa. Mutta merkitään tiedoksi, tuumi Tuure koppelosta ja jatkoi määrätietoisesti palasta eteen käsin.

Pian kajasti jo veden selkä puiden välistä ranta-ahteen vitelikön yli. Sitten, kun palas alkoi laskemaan, hävisi kertaalleen näköpiiristä, mutta tiesihän Käppinen, että se siellä on. Ja vene, tervattu, viislaitainen vene odottamassa puillaan, että se lykätään veteen kellumaan ja päästään pian hommiin.

Tuure puikahtaa vitelikön lomasta ahteelle. Samassa romauttaa vettä. Käppinen harppoo muutaman juoksuaskeleen ja ennättää parahultaisesti tilapäiseksi sateensuojaksi aiemmin kesällä pystyttämänsä pressukatoksen alle.

Losottaa taas kunnolla. Taivas on harmaana Kiinaan saakka. Veden pinta kiitävistä viimoista ryppyinen. Ei tässä mitään järkeä ole yksin lähteä tuonne yksin, itseään kiusaamaan - tuumii Käppinen ja istahtaa pölkylle.

Sadattelee aikansa ja käsi alkaa automaattisesti hamuta nuotion pohjan kekäleitä kasempaan. Toinen käsi tapailee tuohen siipaketta sytykekasasta. Ottaa hyppysiin kun mieleinen sattuu ja muutaman honkasäleen mukanaan.

Piankos niistä tulen tekee käytännön iniminen. Ilman käyttöohjetta, omin päin, sytkärillä tuikkaa tuohen helmaan ja siitä se loikkaa ahmimaan honkasia ja iskee lopulta kyntensä hiiltyneisiin syömäpuihin.

Tilanne rauhoittuu, tulella se on sellainen voima ja mahti. Käppinen asettelee reunoille uusia ehdokkaita hiiltymään ja kääntyy sitten pölkyllään veden ja veneen suuntaan.

Mieli on lauhtunut, enää ei vituta sade ja tuuli, verkot ovat varmassa tallessa veden alla hyvin tupuroituna, eikä siikakaan enää ole tähän aikaan niin kovin altis pilaantumaan, jos ei nyt ihan tahallaan ole punonut itseään pakettiin.
Vaan harritpa saattavat olla kyllä menetetty, ne lemmot yleensä pakkaavat itsensä ja tukehtuvat sitten hengiltä.
 
Kummallista kun semmosta tekevät ne epelit. Ryntäävät paniikkiin holtittomasti. Aivan kuin inimiset.
Ja tekevät sitten typeryyksiä typeryyksienkin päälle.

Ei lakkaa losottamasta. Käppinen ottaa nokisen kanan ja ripustaa sen tulen ylle. Enteilee viidettä annosta kohvetta jo tälle aamulle. Odotellessaan miettii ja pähkäilee taas eilisillan uutista: €U-uskovaisten velkakaronkkaa. 
Hymyyn vääntyy vähitellen naamari, virne ylettyy suupielestä toiseen: "Pian on rupusakki niin täynnäns' €U-uskovaisten toilauksia, että se ottaa kohta päätösvallan omiin käsiinsä kun ei muuten näytä mitään tolkkua koko hommasta tulevan. Ei lasta - ei paskaa."

Silmät sulkeutuvat kun Käppinen alkaa nähdä unelmia riistosta ja sorrosta vapaasta rupusakista. Rupusakista ilman €uron- ja €uvostoliiton kahleita ja velkaorjuutta.

Vaikka Käppinen on hengeltänsä täysi pakana ja vähän päällekkin, palautuu hänellä joskus lapsuudessa mieleen syöpyneet virren sanat ja ne valuvat huulilta vaimeana sateen lotinan sekaan:

"Nyt viekas vilppi täällä on noussut kunniaan,
on valhe vallan päällä ja vääryys voimassaan.
Ei kuulla kurjan ääntä, ja köyhää sorretaan,
ja lainkin rikkaat vääntää vääryyttä puoltamaan."

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 16 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

TYHJÄN TiLAN TOLA

TYHJÄN TiLAN TOLA

Rahiseva sammal kahisee anturoissa,
jossain jängän toisella reunalla - erotan läpi,
sarvaat kalistelevat intoa puhkuen astuttavista.
Korppi narahtaa kuhnailevalle kulkijalle,
toisen kelon harmaalla oksalla toinen musta.

On niin hiljaista että kuulee kahden rakastuneen,
toisiinsa kietoutuneen kuoston parahtelun,
onnesta kai - sitä ainakin epäilen,
että ovat syntyneet tähän ihanaan selkoseen,
eivät mihin tahansa tien viereen ihmisten ilmoille
josta ne olisi jo aikaa sitten lopetettu,
katkaistu tyvestä epäpuuna.

Pätkitty pölkyiksi, pilkottu ja poltettu;
inhottavimmassa tapauksessa - niitäkin on,
vain jätetty lojumaan kaatumasijoilleen rumina.

Tämä hiljaisuus maistuu erilaiselta kuin pirtissä,
tämä on raikas hiljaisuus,
ankara, avara ja avoin vailla tunkkaisuutta.

Ilma virtaa vaikkei äännä,
tuo selässään kurkiauran huudot taivaan kannelta,
jostain näkymättömistä joutsenten kailotuksen.

Tämä on tyhjän tilan tola.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TYHJÄ TiLA

TYHJÄ TiLA

Aurinko paistaa ihanan riettaasti
ja sammuu kertaheitolla ensimmäiseen
vettä tirskuvaan pilveen.

Lojun joutilaana tunturin ruskaisessa kallaassa.
Ei minun tarvitse pyytää lausuntoa siltä,
on kaverini lapsuudesta.
Teen symbolisen tulen.
Hiljaista - suorastaan helppoa.

Pysähtynyt tila täyttää tyhjän pyytämättä;
raotat vain mielen porstuasta ovea raolleen
ja ennen kuin ehdit kissaa sanoa,
huomaat yrittäväsi pysähtyä kaikin keinoin
tutkailemaan raosta seuraksesi putkahtanutta
täyttä tyhjää tilaa.

Siinä sitä riittääkin ihmettelemistä,
kuni vihdoin huomaat että,
on sillä seinät, kehykset, rajat,
mutta että varsinainen hyöty on juuri se tyhjä,
eikä sen paremmasta väliä.

Tee itse tuli ja mieti tyhjää.
Miten pistämättömän hyödyllinen onkaan
vaikkapa ämpärin kuorien sisään jäävä tila?
Hykertelet kun hokaat.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

USKOVAiSTEN KOKOUS

USKOVAiSTEN KOKOUS

Maapallo pyörii radallaan. Korttitalo on romahtamaisillaan. Ääri €U-uskovaisilla on tapaaminen radikaalien €U-uskovaisten kera kiihko €U-uskovaisella, fundamentalisti €U-uskovaisten pääkaupungissa.

Viimeisenä saapunut ääri €U-uskovainen hämmästelee aulasta juhlasaliin saapuessaan sitä, että muut kokoustavat seisovat cocktail-lasi kädessä - wiinaan persoutuneimmilla rinksu-lasi, puolisääreen ulottuvassa kusilammikossa.

Kohauttaa hartioitaan, mutta ottaa silti tarjotun rinksun ja lahkeita käärimättä astuu kusilammikkoon. Pientä porinaa on ilmassa. Hien helmeilyä otsilla on havaittavissa uskossaan wäkevilläkin, vai johtuneekohan se vain pelkästä kuumasta syksystä, jota ennustavat nykyisin kaikki ennustajat.
Saattaa olla, enpä tiijä.

Wiimeksi saapunut on kotoisin Absurdistanista, yhteiskunnan kermaa, johtavaa omatekoista eliittiä, joka on kavunnut oksalleen väärää totuutta paperilla esitellen.

Tyypillisesti ryiskellään ennen virallisen osuuden alkua, sipistään ja supistaan veljien uskon vahvuudesta jatai horjumisesta. Saapuessaan likemmäs kokoussalin pyöreää pöytää absurdistanlainen huomaa oman nimensä lapussa, aineistopinkan ja sen päällä oudot, paksusankaiset lasit.
4D-lasit, jos oikein tarkkoja ollaan. 

Uusinta uutta. Täyspäisten mahtava keksintö jolla näkee kaiken 4 ulottuvuudessa. Uutta QD-teknikkaa (Qatro Dimension).
Tosiasiassa pelkkää sileää lasia, mutta uskossa wäkevät näkevät niillä mitä vain itse haluavat tai keksivät haluavansa.

Absudistanlainen tarkastelee ensin suu ymmyrkäisenä 4D-laseja; "suattaako ottoo vuan suattaako olla ottamatikki", sovittaa lopulta ne päähänsä ja käännähtää silmäilemään interiöörin atmosfääriä. Näkee tietty lasien läpi muidenkin seisovan kusilammikossa, pätkät haarojaan myöten, pitkät nilkkojaan.
 
Mielessä välähtää; sellainen se vaan globaali maailma on, toisille sitä piisaa pers'haaroihin saakka, toisilla hyvä kun edes varpaat kastuvat, vaikka sentään samassa kusessa ollaan.

Juuri kun absurdistanlainen on kumartumassa uskonveljensä korvan välittömään läheisyyteen ja on kuiskaamassa tämän kuuloelimeen kysymyksen kusessa seisomisen periaatteesta ja ennen kaikkea erityisesti, että miksi tässä lätäkössä seisotaan, saapuu paavi.
Tai siis tässä tapauksessa €uroopan komission johtaja lakeijoidensa ympäröimänä ja liehittelemänä.

Muitta mutkitta tämä koluaa kadeeterin taakse. Kohottaa kätensä, kopauttaa ulkokultaisella nuijalla pöydän kanteen ja ilmaisee pyhän tahtonsa:
"No niin, tervetuloa tänne kaikki maansa myyneet ja isänmaansa petturit. Käykäämme asiaan. Näköjään suurin osa on ehtinyt nauttia tervetuliaismaljansa, sinnikkäimmät - uskossaan wahvat, näköjään useammankin, mutta ei se haittaa, pannaan pikarit siihen akkunan vierustan kukkalaudoille."
 
- Aloitetaan rukouksella. Kääntykää käsinseisontaan ja ottakaa pää kolmanneksi nojaksi permantoa vasten.
- Hyvä. Rukoillaan.
- Kiitooos. Kyllä se piisaa.

- Ja nyt siirrymme varsinaiseen kokoustilaan. Siellä on kaikki tarvittava tilastollinen materiaali. Oman uskonnollisen laitoksemme meille uskollista faktaa kauniissa kansissa. 
Tilasto ei valehtele, olipa kyse mistä tahansa, meidän nikkarimme saavat hyvän näyttämään suorastan pirullisen pahalta tai tarvittaessa päinvastoin.

Siirtyessään kokoustilaan absurdistanlainen huomaa sivusilmällä mustissa seviottipuvuissa seisovia, pääasiassa miehiä; seisovat nilkkojaan myöten tyyninä paskassa. Iloinen puheensorina täyttää tilan.
Nyt ei malta olla enää vieressä siirtyvältä:
"Mitä, hyh-hyh, mitä lempoa nuo oikein tekevät tuolla hyh-hyh?
 
- Komission sihteereitä. Niillä on virkistystauko juuri nyt, normaalisti ne tonkivat tuota paskaa. No paskaa, mutta siitä saa kyllä hyvän korvauksen. Nämä pitävät oikeinkin työstään.

Kokous alkaa ja aikanaan päättyy. Absurdistanlainen ääri €U-uskovainen saapuu kotimaahansa ja heti lentokoneen portailla todistaa koko kansalle paikalle saapuneen runsaahkon median avulla:
"Tämä tulevakaan lama ei koske meitä!"

Ruskeakielisten kuoro toistaa äänet stemmattuna: 
"FANTASTISTA, FANTASTISTA ja FANTASTISTA."
 
Lentoaseman nurkan takaa kurkistaa muutama vaitelias mies. Yksi kääntyy toisiin päin ja toteaa suupielestään:
"Wenn ich €U höre, entsichere ich meinen tussari!"

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina nyt 7  ystävällesi kätevästi TÄSTÄ!
........

Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

minä laulan kun sataa

KiiKKUSTOOLiSSA

KiiKKUSTOOLiSSA

Keltaiset lehdet piirtävät leijaten viiltoja
upeaan ruskamaisemaan,
asettuvat asfaltille absurdiksi šhakkilaudaksi
sumeaalogiikkaa käyttäen.
On pehmeää ja syksy saa.

Oneat, kosteutta tihkuvat pilvet ruuhkautuvat
jo hämärissä enteellisesti taivaanpiirille.
Sateenkaaret on siirretty varastoon
ja tilalla kirjava,
apeana kiiruhtava sateenvarjoparvi
tuomassa väriä apaattiseen iloon.

Kastuminen ei ole enää kivaa,
sitä toivoo lähinnä vain nirppanokkaiselle naapurille;
yrittää mokoma juhlapuvussaan näyttää sivistyneeltä,
rankkasateessa piikkikoroilla piipertäin.

Katselen lempeää asetelmaa lämpölasin takaa;
laskettujen luomien alla silmät avoimina,
kiikkustoolissa,
jalat syylingeillä topatuissa nutukkaissa.

Yhytän nuotin ilmasta,
nappaan sen suuhuni
ja kulautan kurkusta alas.
Pian laulan vaikka sataa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

HYVÄ ViRKA

HYVÄ ViRKA

Tuuli asettunut pimeään,
on hiljaista - sen minkä nyt tuli rasahtelee,
ahmii honkaa muina töinään.

Se on hyvä virka - lämmittää;
pysäyttää ihmisten ajatukset pyörimään kehää
loputtomiin tulta tuijottaessaan.

Eikä siihen oikeastaan kyllästy,
ruokaa sille lisätessä yhteys toviksi katkeaa,
mutta palaa hopulla takaisin.
Sellainen riitti on syövytetty syvälle humeettiin
ja aina se sieltä vyöryy kaiken muun ohi.

Mikä muu elementti antaa yhdessä ja samalla kertaa
lähes täydellisen aistinautinnon - vain maku puuttuu?
Tosin sekin on korvattavissa;
nokisen pannun nokasta kuikuileva aromi
herauttaa veden kielelle
jo pelkästään ajattelemalla.

Savu tanssii,
kieppuu ja koukkailee empien minne pujahtaa;
keksii lopulta yhtyä toiseen haikuun
ja suoriutuvat toisiinsa kietoutuneina
kodan aukosta tähdenlennon suuntaan.
Eikä hetki muuksi muutu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TiPPUKOOT RÄYSTÄÄT

TiPPUKOOT RÄYSTÄÄT

Kahta sataa,
vastaan nuristen kuvastimelle,
jossa joku onean näköinen uninen inehmo
tiedustelee minulta puoliääneen sataakohan.

Räystäät tippuvat vuolaasti keskellä yötä,
niitä on alettava lähteä sitomaan vesiletkulla kiinni,
se kun käy köydestä ainoana rankkasateessa.

Siksi nysvään eteisen peilin edessä sadevarusteissa,
sydvesti silmillä,
avohaalarin läppä vinossa kuin rähinäremmi kuunaan;
natsat puuttuvat ja kokardi.
Toinen olkaimista jalkain välissä,
keltainen lahje puolitiessä menossa jalkaan
ja tulossa.

Sataa,
apea lotina kuuluu raollaan olevasta uksesta,
kokemuksesta tiedän,
tässä sateessa kastuu heti ilman varustusta
ja varustuksen kera alle tunnissa,
jos jotain puuhaa.

Perun suunnitelman työläänä - yöllä;
tippukoot räystäät - siinä on putsit alla,
ylitulevan saa janoinen maa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KUNNANLÄÄKÄRi

KUNNANLÄÄKÄRi

Maanantaiaamu, syyskuun 12. päivä ja vuosi on 1960. Kunnanlääkäri Rossi on herännyt hyvissä voimin, hyvällä tuulella. Takana on onnistunut viikonloppu metsästyksen merkeissä. Ei honteloa oloa, vaikka muutaman ryypin oli ottanutkin metson ammuttuaan pitkältä matkalta Valmetin Tapiolla.

Sitä - matkaa, sitä oli oikein miehissä askelin mitattu. Ja kyllä, 70 askelta oli ampumasijalta, petäjän kyljestä, matkaa saaliiseen. Siihen oli kukko toisen petäjän juurelle kumahtanut nokka sammaleeseen tupsahtaen.
 
Osansa oli tietty 4mm lyijyhauleista koostuneella tämmingillä joka oli hopulla rapissut metsokukon siipispankkoihin ja kaulaan. Kukaan piru semmosta tälliä kuolematta kestä. Sydämen semmoinen kerralla halttaa ja kun kerran veri humeetista lakkaa, niin siinähän alkaa kynnet, koukkuisemmatkin, oksassa lipsumaan. Kyyti maahan urkenee hallitsemattomana ryminänä oksiston läpi.

Nyt oli kukko riippumassa aitassa. Se oli ensimmäinen huomiokuva Rossin herätessä. Seuraavaksi huomio kiinnittyy tohtorinnan pyllyyn joka törröttää kyllä sopivan houkuttelevasti. Peittoa on karannut ja yöpaidan helma sen verran kohonnut lanteen päälle, että se mikä hieman kurkistaissa näkyisi, käväisee mielessä ja houkuttaa.
 
Itseasiassa itselläänkin tuntuu libidon heräävän ja kurkistelevan housun kangasta vasten. Käsi ottaa jo liikahduksen oikeaan suuntaan, mutta hurjapäisen kamppailun itsensä kera voittaa kunnanlääkärin wanha, rutinoitu tahto muutamasta velvoitteesta ja suoritteesta heti aamusta. Ne on tehtävä heti ensimmäiseksi virkahuoneessa.
Willojen pöllyytys saa nyt jäädä.

Jos tähän nyt jäisi tohtorinnan kera pelehtimään, niin se väistämättä johtaisi sellaiseen huumaan ja juhlalliseen toimitukseen, että sen päälle pitäisi kiskaista pilliklubi ja ottaa sitten päälle pikku torkut.

Niinpä vielä tuokion lojuttuaan pahnoilla, nousee, asettelee jalkansa tohveleihin ja nousee ylös. Pujottaa aamutakin ja vyöttää, poistuu makuukamarista hiljaa, vielä kerran luoden katseen vaimon somaan pyllyn nypykkään.
Huokaa oven suljettuaan. Arkinen aherrus. No joo. Näin nyt tänä aamuna. Josko illalla muistaisi, niin sittenhän tuota voisi vaikka uudella innolla rynnistää mikäli rouvalla ei särkisi päätä.

Rossi napsauttaa toilettiin mennessään sähkölevyn päälle, nostaa sille pannun ja jatkaa aamutoimilleen huussiin.
Tehtävät suoritettuaan kiskaisee katonraja-huuperin kohisemaan ja saapuu keittiöön parahultaisesti kun piika rapisuttaa takaoven lukkoon avainta ja kohta pujahtaa sisälle punaposkisena.

Niiata niksauttaa kunnanlääkärille huomenet, ottaa naulasta esiliinan, sitaisee sen vyötäisilleen ja alkaa laittaa aamiaista. Rossi on kiepahtanut ja noutanut eteisestä sanomalehden, oikoo sen ja alkaa ensisilmäillä aviisia.

Kuuluu vaimea älähdys, samassa kapsahdus lattialta. Rossi käännähtää katseen lehdestä ja huomaa piian konttasillaan lattialla - jotain on pudonnut, sitä etsii. Lyhyehkö hame on kohonnut vyötäisille niin, että valkoiset paljaat kintut näkyvät, samaa väriä olevat reidetkin jotka päättyvät vaaleanpunaisten pumpulikaatioiden rajaamina herkulliseksi näkymäksi. Niin somaksi, että loppunäkymä, siellä esiripun takana on helppo osata arvioltakin.

Rossia juilauttaa. Pitää rykiä olematonta vihnettä kurkusta, että tuo hepsankeikka hoksaisi nousta ennen kuin pidättäytyminen käy liian työlääksi.
Ei tämmöstä wanhakaan konkari sentään näin suurina annoksina kestä heti aamusta. Joku raja se pitää luojalla olla inimisten kiusaamisessakin, vaikka värkit niille töin on annettu.

Ja sitä paitsi - mitähän piika ajattelisi jos osaisi ajatuksia lukea. Entä froua - korville suomisi ja pitäisi vähintäänkin vuoden lakon. On sen sen verta tuittupäinen ja sinni.

Piika saa aamiaisen aikaiseksi; pekonia ja munia, tukevaa kahvia, Lappalais-Topin riihirukiista ja Tolvasen Hertan kirnuvoita jota saa etsiä suolarakeitten seasta.
Mutta jumalattoman hyvää ja terveysvaikutteista isolle miehelle joka tulee vihaisen kärttyisäksi kauravelli-litkuista ja muista nykyajan kotkotuksista jo kun ajatteleekin niitä.

Syötyään kunnanlääkäri nousee, luo haikean silmäyksen piian pyrstöön, tassuttelee sitten makuukamariin ja läpsäyttää frouaa takamukselle. Ei herää eikä kuule kun Rossi sanoo siirtyvänsä virkapuolelle taloa.

~~~~~~~~~~~~

Ensimmäisenä vastaanotolle saapunut, nuori punasteleva murrosikäinen likka, kertoo epäilevänsä keuhkoissansa olevan vettä. Rossi ottaa stetoskoopin ja kuuntelee, pyytää hengittämään syvään. Ei kuule mitään - laittaa käden otsalle ja kysyy sitten kulmakarvoja kohautellen:
"Jaahas, ja että mistä syystä neiti olettaa sitä vettä olevan? Kertoo tarkemmin."

Neitokainen punastuu yhä helakammin ja supisee toisesta suupielestään:
- No kun en mie oikein ilikiä sannoo...

- Kertoo nyt, on tässä muutakin tekemistä kun nuo tutkimukset eivät tämmää.

- No kun myö ehtool' oltii Anssin kans' meiän heinälavos'. Ensin kisattii ja oltii hippasil' ja kun se sitte hyppäs miu kera heinäkassaa ja se sittä siin' äkist' kuappas syllii' ja otti takkaa päin kiin', tarras' tissilöihi ja puristel' niit'. 
No pirkules - miultha suoraa sannoin kastu kaatiot huarost' ihan litimäräks'. No miehä pökäsin siit koht'siltää saunal kahtomaan ja sen samon tein kottii.
Yön mietin, en uskaltant' sannoo eis emolleikaa, vaan aamul' het' tänne lähätin, etten kerkiä kuolla tuperkellii, niinko se Laamase Mossu.

Totiseksi venähtää Rossin naama, pyörittelee kynää sormissaan, hiplaa papereita pöydällä. Sitten ryhdistyy, käskee neitokaista odottamaan. Nousee itse ja poistuu huoneesta vastaanottoapulaisen tykö.
 
Selostaa asian, tämäkin punastuu, mutta ottaa komennosta vaarin ja lähtee selvittämään tyttösen kera naisten kesken elämän ihmeellisyyksistä tohtorin huoneeseen.

Rossi poistuu ulkokautta virkatiloistaan. Pysähtyy toviksi ihastelemaan syksyistä värien kirjoa- jotenkin herkistää. Nousee sitten porstuasta keittiöön ja laittaa piian kauppa-asioille kesken tiskin.

Itse ripustaa virkatakkinsa naulakkoon, keventää vaatetusta ja hipsii makuukamariin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 11 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

SiELU PALAA KEHOON

SiELU PALAA KEHOON

Ryppyinen käsi hyväilee iän silottamaa parrasta,
wiimeiset haiut tervasta kihoavat haistimeen
syysauringon poratessa veneen kylkeen.

Muistot - kuin kuulaat kaiut veden yli,
vyöryvät vuolaana virtana
alas laskettujen luomien takana.

Tilanteessa on jotain suorastaan mystisen harrasta.
Kuohut saavat körilään hartiat elämään,
kyyrystä uljaaseen kohennukseen ja päinvastoin.

Haikea huokaus kuuluu ukon tuuheasta parrasta
kun toinen käsi pyörittää verkkaan varrasta,
jossa parikiloinen taimen kylpee ja hikoaa
liekkimeren yllä.

Vielä toinen kuu
ja eletään marrasta,
sitten näitä kyllä piisaa jos viisveisaa;
saa itsensä ryhdistymään niin,
että uittaa juomukset jään alle.

Kypsyvän kuerin tuoksu voittaa haikean tervan,
erkaantunut sielu palaa kehoon,
sommittelee ja pujottelehtii omalle sijalleen
ja tökkää sitten vihjaten humeettia: "Kypsä on."

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KULJETAN SAVUN LÄViTSE

KULJETAN SAVUN LÄViTSE

Syksyinen huomen on herkkä;
maan äärillä taivaanpiirin pilvien kuma huntu,
tyynen veden samettinen peili ilman värettä,
sijoillensa pysähtynyt hiljaisuus.

Yksinäinen säteen heijastus osuu silmään - kirpaisee,
vilvoittaa humeettia veijarimaisella kurittomuudellaan.
Pakko kai nousta vaikka maaemä vetää puoleensa
ja katuhkan lämpö hyväilee kehoa.

Ensimmäinen huuto järven selältä - kaatra,
vastarannalta vastaa toinen ja pian kaiku kertaa;
äkin huutaa koko järvi.
Tässä metelissä nuku kukaan,
paitsi rakkaani jolla niin monta makiaa Höyhensaarilla.

Kavahdan ylös, sitaisen kuivahtaneen kaatin,
istutan päälle huopahatun ja tähystän ulapalle.
Syksy näkyvissä, joskin kaukana yhä.

Tämä paikka on pyhä,
elvytän tulen hengen - riivin kumakasta ohuita riepuja,
kuljetan kolmasti savun lävitse
ja ripustan Rauninpuuhun keripään likelle.

Nöyränä kumarran,
syvällä sisimmässäni pyydän kalaonnea.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

VALTAKUNNASSA KAiKKi HYViN!

VALTAKUNNASSA KAiKKi HYViN!

Paitsi että toisilla menee paremmin kuin toisilla. Siitä ei saa puhua, eikä siitä haluta kuunnnella. Se on vihapuhetta ja kateutta. Epäkohtia tulonjaossa ja saavutetuissa eduissa ei ole, vain kateutta toisen parempaan menestykseen. Kateus puolestaan on synti muka mustakaapujen jumalaan luottavien politikkojen puheissa. Semmosta se on. Älä kadehdi. Kaikki mikä on sinun on myös minun ja mikä on minun, on vain minun. Tästä lähdetään.
Kokomustan Suvi Münchhausen Lindénin seikkailu on toistaiseksi paras esimerkki sen sijaan ahneuden synnistä.

Vaikka sanoisin "Abracadabra-Abracadabra-Abracadabra..." -sata kertaa, niin minusta näyttää silti - olen kovapäinen tyhmä, että fakiiri Kataisen persnahkoja alkaa polttelemaan se €U-tuli jossa istuu rupusakin perseillä.
Eilinen uhkauksilla verhottu puhe kuulosti ihan siltä.

Vaikuttaa hyvin runsaasti jotenkin, että tämä uusi pankkiryöstö-aalto koskettaa nyt sittenkin Suomea, että tässä taitaa nyt käydä köpelösti kun irtiottoa ei uskallettu hyvissä ajoin, oikea-aikaisesti tehdä.
Asiat ryötävät nyt perässä, olipa toiminta tästä eteenpäin mitä tahansa. Aina roiskuu etiäpäin kun rapataan.
Ja ruskea kieli... se alkaa vähitellen maistua... ei ainakaan maitosuklaalle. Ilmeestä päätellen.

Suomalainen omatekoinen eliitti on luottanut asiantuntijoihin kuin siniseen kiveen tai tuottanut niitä itse julkisuuteen. Kertomatta vain on jäänyt se, ja osin tosin ymmärtämättä, että näitä asiantuntijoita kutsutaan hyvin valikoiduissa piireissä myös tuttavallisemmin - huoriksi, hehän sanovat maksua vastaan mitä vaan tilaaja ikuna keksii haluta.
Ottavat suuhun sanoja ja lutkuttavat niitä niin kauan, että tilaajalla kääntyvät silmät nurin päässä onnentunteesta.

Rupusakki kuuntelee tätä hevosen veteenpaskantamista kaikilta kanavilta huulipyöreänä ja käsittelee orgasmia puolesta ja vastaan sitten kuuliaisena somessa ja katsoo asiantuntijan sormea, eikä sitä minne se osoittaa - paniikkiin, joka on verhottu näihin korulauseisiin paskapuheisiin.

Nyt korostetaan kusesta pääsemisen ratkaisua sivistyneeksi. Puhutaan solidaarisuudesta niitä roistoja kohtaan jotka ovat pettäneet järjestelmän ja syöneet kuormasta. Heihin pitää suhtautua sivistyneesti. Heitä pitää auttaa ja tinkiä omista saavutetuista eduista vaikka kuin ottaisi päähän.
Erityisen helppoa tämä oman kansan sisäinen ryöstö näyttää olevan juuri tälle kotimaiselle omatekoiselle eliitille joka jakelee suunapäänä heimon rahoja taivaan tuuliin.

Näille ei kai kukaan ole viitsinyt vaivautua kertomaan, että sivistys kestää keskimäärin vain siihen asti kun eineet loppuu - sinne 3. nälkäpäivän kieppeille.
Eikähän sivistys aikuisten oikeesti ole muuta kuin kykyä lykätä herätteen ja tyydytyksen väliaikaa.

Vaikka tuhannen tyyppiä olisi uhkaavasta talousromahduksesta eri mieltä kun minä, se ei todista, että minä olisin väärässä. Entäpä jos nuo tuhannen tyyppiä olisivat sitten väärässä, onko se mukamas todistus, että olisin oikeassa?
Mitä jos ollaankin koko remmi väärässä?

Lumedemokratiaa jatketaan wiimeiseen päivään saakka. Jokainen päivä on voittoa ketkulle aina siihen asti kunnes nämät roistot nakataan yhteisöstä pihalle.

Rupusakki voi verrata parahultaisesti tätä sixpäkin käyttäytymistä heti uransa alkumetreillä erään hyvin tunnetun pikkupojan lausahdukseen kun hän kurkistaa vanhempiensa makuuhuoneeseen yöllä:
"Ja minua oltiin raijaamaassa psykiatrille kun imin peukaloa!"

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina nyt 23  ystävällesi kätevästi TÄSTÄ!
........

Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

uuhia

ORANSSi TANSSi

ORANSSi TANSSi

Pelkkiä uusia ounastelevia tuntemuksia tulevasta,
pimeä saa voimaa joka ainoa ehtoo tästä eteen;
yön avartuessa hämärän syleilyyn.

Itse asiassa sitä on tapahtunut pikkiriikkisin,
lähes huomaamattomin askelin;
aina siitä saakka kun yö saapui pitkän päivän jälkeen.

Taivaanpiirien oranssi tanssi kuohuttaa;
liekkimereksi yltyvä näytelmä esiripun virkaa tekevän
pilviverhon ratketessa haltioittaa rinnan,
saa liikuttumaan kyyneleen verran.

On lämmintä - siimeksiä kasvaa iltaisin joka puolla,
kuin kuunaan sieniä sateella;
loukot loukottuvat, syöverit syvenevät
ja kuu täyttymäisillään matalalla idän puolessa.

Tämä hetki tekee luppoisesta aihkikosta taikametsän.
Valloilleen päästetty mielikuvitus oitis hoksaa
henget ja haltijat kuikkimassa puiden suomista huomista.
Aaveet leijuvat haaveen lailla aarnivalkeiden lomassa,
somassa sovussa menneisyyden haamujen kera.

Vain Lapinpöllön vertahyytävä, kammottava kiljaisu
ja tola muuttuu hetkessä kauhuelokuvaksi
jonka pääosassa itse.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KAAVEET TÖRRÖTTÄVÄT LiiKKUMATTOMiNA

KAAVEET TÖRRÖTTÄVÄT LiiKKUMATTOMiNA

Hyväile hyväile,
anna poskieni kuumotuksen laskea vilpoisa tuuli.
Pidätä hereillä.

Virvat hiipuvat nuokahtaessani;
jätän maalliset aikaikkunat ja siirryn taivaallisiin.
Palaan joka rapsahduksesta takaisin olevaiseen,
Olemattomatkin kuulostavat saapuvalta parvelta.

Kahisee,
tuulen viri näprää villiniitun korsia,
kaaveet törröttävät liikkumattomina hahmoina
autereen läpi hetteikössä,
loppumaton hiljaisuus näyttää aaveita mielessä.
Haaveita suuresta saaliista vaeltelee levottomana
pitkin humeetin kuorta sinne tänne.
Uskomatta toisiinsa.

Säpsäyttää - käännähdän paikallani varoittamaan;
lisää ääntä siitä tyhmyydestä,
alustakin rahisee.
Äkkään hopulla, korsi se hipoo vain teltan räystästä,
kuulostaa tässä äänettömyydessä
kaikki hanhet karkottavalta mekastukselta.

Sitten - narinaa taivaalta.
Kusiaiset vilistävät pitkin selkäpiitä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

NENÄ JOiKUA JOiATEN

NENÄ JOiKUA JOiATEN

Emä kohisten painamme Kointähteä kohti
soutimet levossa,
pyyryt pysäytettynä, vavat varpaviidakkona,
nenä joikua joiaten,
kokko suuntoa suunnitellen.

Haaksemme on lastattu piripintaan;
matkalle tuntemattomaan tarvitaan kaikkea.
Kauas on pitkä matka,
vasta alussa tämä huikaiseva häikäisevä retki ja hetki.

Onni lekuttelee tuulen päällä,
kaduttaa - ehken olisi pitänyt varustaa sittenkin uisko,
lepuupaikka olisi taattu raa'an nokassa;
niistä kun ei tiedä jos sattuvat tympeentymään,
nämä satunnaiset onnet.
Lehahtavat pois.

Yksi ajaa, toinen lojuu otavaisten päällä, tuijaa vanaa,
nuorin nuotalla nuokkuu.

Kaaret kapisevat, parras kastuu pärskeistä,
hankalaudat loimottavat,
puhtoinen tuhto vapaana taakasta,
teljolla visut vasut,
parraspuulla joutilaat jalat köysikieppien päällä;
löyhässä unessa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

iNHiMiLLiSTÄ

iNHiMiLLiSTÄ

Lähestyn määrätietoisesti, mutta varoen ylimääräisiä liikkeitä, muuatta pöllöä joka töllöttää minua sopuli poikkiteloin nokassaan.
Tyhjää varomista minulta, liioittelua suorastaan. Loppujen lopuksi se ei näytä olevan moksiskaan meikäläisen itse itsensä muka tärkeäksi kokemasta uhasta.

Sitä paitsi se kököttää pitkän ja oksattoman petäjänraistakan lakkapäässä - turvassa, sitä ei voisi lähestyä uhkaetäisyydelle muulla kuin pyhällä hengellä. Se taas on toistaiseksi pysyvästi poissa kuvioista.

Sopuleita vilistää kaikkialla mihin silmä katsoo ja osuu. Ne kohtaavat päistikkaa juoksennellessaan toisia. Kavahtavat kohdatessaan pystyyn ja tirskuttavat, kirskuttavat hampaitaan, takertuvat turkkeihinsa. Kun pääsevät toisistaan irti, ryntää kumpikin taholleen kohtaamaan uuden kilpailijan ja sama meno jatkuu; kavahtavat kohdatessaan pystyyn ja tirskuttavat, kirskuttavat hampaitaan, takertuvat turkkeihinsa. Kun pääsevät toisistaan irti, ryntää kumpikin taholleen kohtaamaan uuden kilpailijan ja sama meno jatkuu... 
Kolmen viikon päästä ryntäillee silmittömästi tämä nyt näkemäni jaettuna kahdella kertaa kuus.

Joku täys tohelo törmää pahki saappaani anturaan, saa siitä törmäyksestä sen verta loimeensa, että siirtyy Kelan asiakkaaksi.

Itseasiassa sopuleita en tullut metsään ihmettelemään, ne on nähty jo aikaa sitten ja sillä siisti. Sen sijaan tulin peremmälle kuolpunaan siksi, että halusin nähdä kertaalleen sen äänen joka saa kirahtaessaan selkäpiissäni samanlaisen tunteen kuin kuivalla liidulla tauluun kirjoitettaessa.

Aavemainen ääni etenkin hämärissä. Marraskesi rokahtaa oitis linnunlihalle. Mitä lienevätkään muinaiset esi-isiemme isäin isät arvelleet tuolloin arvelleet kun kansakoulun Luonnnontietokirjoja ei vielä ollut, bongaus oli esiasteella ja Googlen rakentamista varten oltiin vasta kokoamassa tietoa runonlaulu- ja kerrontaperiaatteella.
 
Paholaiseksi helposti on tuolloin varmaan Hiiripöllön kirkaisu muuttunut ja pahaksi hengeksi Lapinpöllön nau'unta.

Aikansa pöllö tarkkailee lähestyjää, menettää kiinnostuksensa vähäpätöiseen, vähäläntään kulkijaan ja ottaa sopulin  kynsiinsä sekä aloittaa paloittelun samoin tein.
Tarkasti osuu koukkunokka sopulin mahapaitaan, kiskaisee sisälmykset ulos ja nielaista hotkaisee, sitten kiskaisee pöystit tapaus kerrallaan, sirosti ottaa heti perään ammattimiehen tai -naisen otteella lavat irti ja lopuksi nielaisee koko loppuradon niine hyvineen, karvoineen päivineen ja sillä siisti.
Kaivelee povitaskunsa syövereistä servetin jolla pyyhkii ensin nokan ja lähiympäristön, viimeisenä kynnet.
Siinä kaikki. 

Mieleeni jää kytemään arvoitus: 
"Haiseekohan pöllön pieru tikkivedylle sopulilounaan jälkeen?"

Pää kiertyy tyyrpuurin puoleen, tarkkailee uutta atriaa sillä silmällä. Wanhasta muistista. Aina ei ollut pöllöjen suku asunut runsauden puutarhassa. Uutta piti alkaa vahtaamaan heti entisen tultua palastelluksi. Se ei ollut ahneutta. Eikä verenhimoa. Pelkää luonnonlakia vain. Koodia joka oli kirjoitettu sen soluihin jo aikojen alussa. Hyvinkin ennen inimisen keksimistä. Ja pitkästi pitkästi ennen inhimillisyyttä, jolla iniminenkään ei voinut kehuskella ennen kuin oppi käyttämään kurkustaan kirpoavia örähdyksiä ja älähdyksiä puheenkaltaisina signaaleina.
 
Sitä ennen oli jo inimiselläkin pienen rattaan humeetistaan pitänyt alkaa kiertämään isoa ympyrää, jotta omistaja hoksii yhdistää tuottamansa näkemyksen ääneksi ja pikkuhiljaa esineeksi, pian hetikohta ääneen esitetyksi ajatukseksi. 
Ja on sitä läpätystä siitä alkain piisannutkin.

Väkisin, siinä aihkiin nojatessani ja pöllöä töllöttäissäni tuollainen edellä kuvattu palaa mieleeni.

Kun katsoo eläimen säntillisen maltillista, mutta määrätietoista toimintaa henkensä pitimiksi ja vertaa sitä inimisen, useimmiten tunteisiin perustuvaa saalistusviettiä toisiinsa huomaa helposti niiden totaalisen eron; inimisellä ahneus pakkaantuu usein mielensairaudeksi - pöllöissä mokomaa mielentautia ei olene tavattu koskaan.

Asia kirkastuu entisestään pöllön avulla ja sitä saa vain onnitella itseään että älysi aikoinaan erota €uvostoliitosta sääliä tuntematta.

Hämärä kääntyy päälle siinä töllistellessäni ja lopulta havahdun. Erkaannun aihkista. Pöllö lehahtaa äänettömästi siivilleen kai kaiken hulvatun varalta; inimisestä kun ei aina tiedä, ennakkoon normaalilta vaikuttavakin saattaa tuoda yllätyksen yhen äkin yllättäin.

Pöllö kaikkoaa auringonlaskun suuntaan ja minä oijustan nuotiolle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 23 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

VÄRiSYTTÄÄ KEHOA

VÄRiSYTTÄÄ KEHOA

Epämääräiset tuulet ovat häilyneet ympärilläni,
viuhtoneet eeskahtaalle tehden tilaa,
hätistellen kesää syrjemmälle.

Ja periksi näyttää herkiävän antamaan,
keltainen lisääntyy päiväpäivältä,
punaisen sävyt yöyöltä;
mannut vaipumassa maaruskaan.
Silti askel nousee keveästi talsiessani tunturiin,
kohti häähuonetta.

Kattona taivas, seininä kurun yhä vehreät seinämät,
permannoksi tekeytyy lompolon pehmeä silmä.
Áiligas on muusani koti,
Parnassos Hesperiassa, ehtoon rajamailla.

Punavihreän Rauninpuun juurella katson kohtani,
asetun oikein vasiten aloilleni,
lasken luomeni
ja päästän ajatukseni valumaan
lirisevän noron pintaa myhäillen alas laaksoon.

Varsinainen taitoratsastus,
enemmän äkämystyneen vikurikon selässä,
kuin hereää serpentiinimutkissa lorvailua.

Kiehtovat mystiset värit - ilo värisyttää kehoa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

HiRVi

HiRVi

Huikaisevan häikäisevä syysaamu,
terhen leijuu lomittain tumman kuvastimen yli,
hipaisee pintaan näkymättömän jäljen
jota auringon ensisäde tavoittelee.

Maailman ensimmäinen sivu aukeaa koskemattomana,
viattomana puhtoisen neitsyen tapaan;
koskea saa katsomalla.

Ranta-ahteen tulisijalla liekit käyvät kamppailua
viimeisistä ruuanmurusista,
haiku kiemurtelee tietämättä mihin tyvenessä mennä,
osuu uneksijan haistimeen joka vaistomaisesti,
lumouksen rikkoen,
kurottaa takakäteen,
hamuaa honkaisen eineen ahmittavaksi
ja palaa nojaamaan karkeisiin kouriinsa.

Loitompaa katsoen näyttää jokseenkin
kuin kädet kasvaisivat leuasta,
ulottuvat polviin ja nojaavat reisiin.

Levolliset kasvot lepäävät kourakupissa,
sielu on pyrähtänyt haihattelemaan,
lekuttelee tuulihaukan kera maanpiirin yllä.

Vasta-ahteella hirvi aamukävelyllä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

79 - LENTO TUNTEMATTOMAAN

79 - LENTO TUNTEMATTOMAAN

Sensuuria pukkaa. Viimeaikaiset julkiset keskustelunavaukset ovat olleet ikäviä. Niissä ollaan sananvapautta tukkimassa tavalla tai toisella, vaikka Turusen pyssy on jo täynnä.

 

Vuosikymmeniä kestänyt median manipulointi nomenklatuuran hyväksi, eduksi, on alkanut tyssääntymään rupusakin vihdoin hokatessa internetin tarjoaman hyödyn mielipiteen vaihdossa. 

Kaikki eivät osaa, eivät hallitse - eikä kyllä tarvitsekaan, korrektia vuorovaikutusta. Sekin on osa vallankäyttöä - korrektius, sillä suljetaan suita, ummistetaan silmät jossakin asiassa.
Korrektiuden varjolla ollaan kieltämässä nimimerkkikirjoittelua hyvin monella rintamalla.

 

Suorastaan ihmeelliseltä vaikuttaa se, että henkitoreissaan rimpuileva vihervasemmisto on yltynyt samaan kilpalaulantaan - ikäänkuin sanomisen vapaus olisi uhka myös heille. 

 

Nooh - toisaalta, miksei olisi, tekopyhyyden ja farisealaisuuden viitan alle kätkeytyvä aivan sama vallanhimo haluaa Januksen kasvonsa verhottavan burkhalla.

Vaikuttaa kovin oudolta kun kerran useimmalla alustalla sallitaan tuoda esille isommitta kipunoitta kirjoittavien wiisaus, nokkeluus ja taito, siinä kuin omahyväisyys, Narkissoksen tartunnat sun muut hilisvinkeet ta tarkoitusperät, niin miksei sitten sallittaisi lukijoiden tehdä ihan omia yksilöllisiä johtopäätöksiä niihin liittyvistä kommendeerauksista. Typeristäkin.

Minusta siinä ei ole mitään pahaa, kernaasti päin vastoin, että nerokkuuden vastapainoksi noilla alustoilla voi havaita typeryyttä ja panna havaintonsa vastaisuuden varalta talteen.

Kyllä ruma sana on sanottava niin kuin se on. Sillä siisti. Jos totuuden puhumisesta joku kermaperse nokkaantuu, se on siinä. Paska on haissut iät ajat silkalle paskalle ja tulee sitä tekemään tuhansia vuosia eteenpäin.

 

 ~~~~~~~~~~~~

 

Sota on käynnissä - informaatio sota, eliitti tietää koko ajan enemmän menossa olevasta tilanteesta kuin mitä sallii kerrottavan ulos. Se on avoimeksi ja läpinäkyväksi markkinoidussa yhteiskunnassa kovin outoa. Sen sijaan ymmärrettävää kyllä. Ahneudesta mielisairastuneet haluavat omia tietonsa.

Koko internetin kontrollihaave on paradoksi. Kun ahneimmista ahneimmat, eli pankit ovat ehdoin ja tahdoin pakottaneet jopa mökin mummun ja sokean Reetankin nettikoneen ääreen näpyttelemään saadakseen laskunsa maksetuksi ja asiansa toimitetuksi ilmaisella työvoimalla, niin sitten sama aparaatti mahdollistaakin myös kapinoinnin vallassa olevaa mahtikoneistoa vastaan.
On suorastaan rupusakin onni, että tämä näkökulma jäi huomiotta vallan ja ahneuden tihentymältä.

Ääri €U-uskovaisten keskuudessa tiedetään par'aikaa, että luku 79 tulee olemaan merkittävä käännekohta koko €U-uskonnon suhteen, ennen kaikkea €uron suhteen. Luku 79 on yhtä merkittävä tai ehkäpä vielä monta kertaa merkittävämpi kuin on intiaanien maita miehittäville luku 911.

Suurin osa €U-uskoon hairahtuneista alamaisista ei tuosta 79-jutskasta tiedä mitään, vain joillakin aikaansa seuraavilla on joku tola asiasta.

Aivan erityisenä kulminaatiopisteenä voidaan näillä näkymin pitää nousuviikon keskiviikkoa 7.9. Tuolloin nääs Saksan oma perustuslakituomioistuin julkituo ottamansa kannan siihen, onko Saksan osallistuminen Kreikan lisätoimenpiteisiin perustuslain mukaista.

Jos perustuslakituomioistuin toteaa, että Berliinissä sovittu Euroopan vakausrahasto on €U-lakien, tai jopa vieläkin pahempaa - Saksan omien perustuslakien periaatteiden ja säädösten vastainen, tulee seurauksena olemaan €uroalueen romahtaminen,  €uron loppu.
Rouvakanslerin loppu ja ties vaikka minkä Kataisen loppu - Soininkin loppu, sillä mitäpä on enää kalvaa jos koko €U-uskonto romahtaa.

Omat koirat kaluavat kuola valuen Merkelin  kinttuja.

€uroalue vaikuttaa nyt tällä hetkellä syksyn heikolta jäältä, jossa mikä tahansa askel saattaa olla se kohtalokas ja viimeinen.

Nousuviikon keskiviikkoon latautuu siis ennennäkemätön määrä panoksia.

€U-uskonnon alaisuudessa elää n. 500 miljoonaa + 1 Pelle miljoona ihmistä ja keskustelee toistensa kera sivumennen asiasta noin 230 Baabelin kielellä tullakseen hullua hurskaammaksi.

Yksi on joukosta poissa, "Sven Dufva" - totuus menehtyi ensimmäisenä, se tallottiin tässä informaatiosodassa ensimmäisenä jalkoihin.
Vai missä on lukija huomannut nostettavan em. asiasta suurempaa älämölöä? Khelsingin Правда vaikenee kuin kusisukassa. YLEn pääuutinen on sienisato ja suolan loppuminen kaupoista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina nyt 11  ystävällesi kätevästi TÄSTÄ!
........

Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

hurtigruten

ViETTiPÄÄMÄÄRÄ

ViETTiPÄÄMÄÄRÄ

Kun olet ensin aikasi nuohonnut erämaiden laitoja,
miettinyt lumosi - tehosi - taikasi,
tullut sinuksi itsesi kanssa ja kätellyt.
Kussut kiimassa nurkkiin,
vaihdellut paitoja kaihtaen likaa - etsien vikaa,
hankkinut aitoja saaliita näytille käynneillä,
vaalien sopua kaikkien maikkien kera.

Vaaninut maaniseen saakka ja kauemmin - huomiseen,,
naakinut perässä parhaassa terässä useassa erässä,
lopulta hopulta säilyen - väijyen päässyt liki.

Silloin se vasta alkaa hiki,
on viimeinen koitos voiton tiellä ja vaikea niellä,
mut' avioliitto vain käy,
vaikk' kaviot vielä mantua paikallaan hakkaa
ja maata tiiviiksi pakkaa.

Vain yksi on varmaa armaan suhteen,
muutaman iltapuhteen jälkeen
on viettipäämääräsi lähellä,
käden voit päälle jo laittaa,
vaihtaa sormien paikkaa.

Ja tulos - räjähdys aivoissa;
korvaa kaiken vaivan.
Aivan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!