keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

KESKiKESÄN PESÄPÄiVÄ


KESKiKESÄN PESÄPÄiVÄ

Värillistä ilmaa edessä, tumman taustan päällä
kun laskeudumme keskikesän matkalta alas,
takaisin jänkämaille.

Ei satanut ylhäälläkään,
oli vain pilvi tunturissa
joka kasteli läpikotaisin kauttaaltaan
oitis jyleän pahtaan takaa kurkistettaessa.

Kuin tiskirätillä,
päistikkaa päin naamaa suuteli koillinen;
niin kosteasti ei pussaa edes lehmä,
mutta sen kyllä kestää jos on tähellistä asiaa.

Meillä oli.
Rakkaus.
Kapusimme kertomaan sen.
Tuntui olevan läsnä jokaisessa katseessa,
kosteassa kosketuksessa;
käden hipaisussa hiuksia sipaisten se tuntui.

Oli muutakin.
Tervehdys kultaiselle kiekolle oli pakko jättää
jostakin taskun pohjalta löytyneeseen
paperilappuun tuherrettuna,
taitettuna
ja kiven alle suojaan sateelta laitettuna.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 21. kesäkuuta 2011

SADERYÖPPYJÄ


SADERYÖPPYJÄ

Humisevan tuulen kuulen kumisevan;
tunturin lakea viistää,
kattopelleissä viheltää.
Lipputangon naru toimii metronomina
joka sairastaa tuperkelia.

Tuuliviirin herkkä pussi tojii
kuin ennen aikojaan ja wanhasta muistista;
ilman aihetta kiimaan nousseen,
höperehtimään alkaneen maakkanaksen buohča.

Länsi-lounaaseen viittaa tämä sojottava tuppi;
luvassa hilpeää koillista Jäämeren raikkautta,
suolaisen tuoksua suven hehkeään syliin
kun luonto vasta puhkeamassa - herkässä vaiheessa,
puuskissa ärjyvien saderyöppyjen armoilla.
Se joka ei pidä terälehdistä kiinni,
on mennyttä kalua.

Mutta hiekkainen maa on janoinen,
ahnaasti hörppää kaiken;
imee saatavilla olevan satavan wiimeiseen pisaraan.

Ja kun aurinko vihdoin saa vuoronsa,
kasvien lehdillä lojuvat pisarat haihtuvat terheneksi;
utuinen, sumeiden sateenkaarien verkosto
muuttaa arktisen arjen hereäksi saduksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 20. kesäkuuta 2011

VASiLi KUKON HiLPEÄ TAiVAS



VASiLi KUKON HiLPEÄ TAiVAS

Niin vain kävi muuanna päivänä että Vasili Kukon elämästä tuli ihanan totta. Tähän saakka se oli ollut jotain huljaamista elämältä näyttävän menon kanssa. Enimmäkseen nuoralla tanssilta ilman tukiverkkoja - taiteilulta, jonka perimmäinen sisimmäinen syy oli luojan tuoma vaurio olla pölkäämättä mitään. Edes harkitsematta sitä.

Kun ei pölännyt kuolemaa, eikä muitakaan inimisen henkisen kehityksen mukanaan tuomia latteita kauheuksia ja kotkotuksia, ei hänen elämässään ikään kuin ollut mitään kaiteita. Ei tarvinnut. Lavealla tiellä kyllä sopii puljaamaan vailla millä kurin. Eikä se ole edes ikävääkään.

Totuuden nimissä; joskus kyllä näyttää ihan siltä - silkkaa rattoa se perhana on kun useimmat muut sen sijaan kärsivät inhimillisyyden tuomasta onnettomasta ikeestä niskallaan kohdusta hautaan.

Mitä sitä paitsi sellaisella kuolemalla tekee joka ei pelota? No ei mitään, sehän selvä pyy, teho siltä silloin on mennyt, eikä sitä halua sellaista edes atimaan, kylään, on se sentään sen verran kalmonoloinen iljetys muuten. Ainakin mustakaapujen puheiden perusteella.

Kutsuisiko tuota edes jännityksenkään vuoksi Vasili ja tapaisensa, jää harkittavaksi.

Vasili Kukko oli elänyt koko tähänastisen elonsa sellaista elämää josta moni haaveilee virkatuolissaan tai muussa toisten inimisten oikkuihin kytketyssä työssään. 


Kuinka moni meistä onkaan istunut kopperossaan tyystin kyllästyneenä parempiensa jatkuvaan ylikävelyyn ja ohjeistamiseen.
Ja saattaapa joku istua parahultaisestikin.
 
Onpa niitä näitä pohtiessaan kenties päätynyt haihatteluun, jopa hairahtunut ihastuttavalle, preesenssistä pois johtavalle polulle kauas futuuriin, Onnenmaana siintävään tulevaisuuteen. 
Sinne matkalla sitten jotkut ovat saattaneet sortua näkemään päiväunissaan sellaistakin, että mitan täytyttyä lopullisesti on ollut suorastaan helppoa sanoa ylemmän paremman räksytyksen jälkeen: "Haista sinä pomo nyt pelkkä perse ja sutaise lopputili. Nyt tää lähtee! Tänneppä jäät horisemaan."

Mikä ihana tunne tuo on, haihattelun vapaus, vaikkei lopullista ratkaisua aina ehken synnykkään. Pelkkä haave jo vilvoittaa sielua.

  
Nooh, Vasilin ei tarvinnut tuollaiseen sotkeutua, oli karttanut moisia töitä koko ikänsä, kuten moniaita muitakin töitä. Vasilin henkinen, veteen kirjattu motto oli kuin suoraan Jyrki Piispan kirjasta; Terve ruumis ei työtä kaipaa.

~~~~~~~~~~~~

Vasili Kukko kohtasi ihanaisen naisen. Ei mitään hemakkaa pimua. Sinnepäinkään. Pikemminkin romakan, suorasanaista kerrontaa harrastavan ja sellaisella wimmalla, että eipä siihen meinnanut edes välttämättömimmissäkään asioissa ehtiä väliin sanan sanaa solkkaamaan. Mutta somaa oli, hunajaista mettä Vasilin korville sellainen ikiaikainen ja ominainen kalkatus jota tuo rehevän roteva nainen huuliltansa suolsi lakkaamatta.

Kuin katkeamattomana nauhana suoltui puhe Sylvi Orvokki Tuulteenkorvalta-Mäyräpäältä. Suu kävi vaikka siihen väliin tällättiin leipää ja muuta särvintä. Kävi vaan.


Ja mitä suloista puhetta; opettamista, neuvomista, kehumista, moittimista, marmatusta, marmatusta ja marmatusta, joista yksikään niistä ei suoranaisesti kohdistunut Vasiliin, mutta joka pian hoksasi, että hänhän hyvinkin saattaisi olla puheiden maalitaulu, sikäli mikäli olisi yhtä ja samaa kalkatuksen kohteena mainittujen kera.
 

Sylvi Orvokin sanojen suollolla oli mainio takaisinkytkentä. Melko nopeassa aikataulussa Vasili oppi tyystin välttämään niitä kiemuroita ja konnakoukkuja joista Sylvi alvariinsa suolsi puhetta.

Kuten jo mainittiin, Sylvi oli romakka ilmestys, 6 jalkaa ja 7 tuumaa isoa herkästi hyllyvää naista. Persevä, reitevä ja rintava. Hänen rinnallaan Vasili hennossa huojuvassa varressaan kuin vanamon värisevä, aralle tuoksuva kukka koko 145 sentin matalassa korkeudessaan.
Eikä siinä paljon pyristely auttanut, oliko siihen edes halua - luoja tietää, niin piti Vasili naisestaan kun Sylvi lempeällä kourallaan tarttui Vasilin linnunluiseen kalvosimeen ja ilmaisi täten halunsa omistaa tämä ja tälle kallein aarteensa yli kaikkensa.

Siellä, siellä kaikkein salaisimpien sinisten verhojen takana Sylvi Orvokki
Tuulteenkorvalta-Mäyräpää avasi vaativasti reitensä, raotti tuoksuvan puutarhaansa ja nosti Vasilin vahvoilla kourillaan reisiensä väliin. 
Vaatimalla vaati - likisti ja tikisti Vasilinsa viimeiseen pisaraan saakka ja antoi onnentunteen tulla molempien puolesta ja yleensä yhtä aikaa jyleänä ulvontana joka sai syntisimmät kyläläiset luimistelemaan maailmanlopun pelossa - hirvityksiä odottaen.
 

Siinä juhlallisessa tolassa muuttuivat he yhdeksi ja samaksi ja eikä kukaan olisi rohjennut mennä toteamaan, että toinen olisi ollut toista suurempi. Täydellinen harmonia lepäsi häveliäänä huntuna heidän yllään.

Sylvi Orvokki Tuulteenkorvalta-Mäyräpää piti tällaisista hurmion hetkistä ja siksi niitä on tihepäähän. Vasili puolestaan elämään paluusta, säntillisyydestä ja tekemisen ilosta johtuen vastavuoroisesti otti ilomielin vastuun suoritteestaan. Ilman paineita ja ilman keinotekoisia ponsiaineita. Toistaiseksi.

Näillä eväillä lähti Vasilin elämä sujumaan arvoiseensa suuntaan, saatettaisiin kai toisaalla olettaa, että juuri siihen Luojan oikeasti tarkoittamaan, ei mihinkään inimisten keksimään jonniinjoutavaan sääntöihin nojaavaan höperehtimiseen. 


Mistä tuli Sylvi ja jääkö - sitä ei kukaan lähimmäinen ole hirvinnyt veikata, saatikka puhua tahi löysemmissä unissaan ounastella.
 

Eletään vaan tätä päivää ja tätä hetkeä. Sitä voi sanoa onneksi jos vain ite haluaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Kalan valmistuksen tärkein sääntö on tämä: "Ne jotka paistavat kalan ruokaöljyssä, pitäisi keittää itse siinä."

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

MiNUN SiLTANi


MiNUN SiLTANi

Merenpinnan tasolla maailma loppuu horisonttiin,
sen takana näkymätön sietämätön kaikkeus, satumaa,
ilmiö joka antaa luvan ja oikeuden muokata itseään
jokaiselle sielunsa avaruuden mitalla.

Rannan kivillä - kiviä nakellessa,
tutkimusmatkailijan kiihkosta kiehuvat veret
korventavat suonistoa - kummaa ainetta;
nostavat jotakin salaista, outoa painetta.
Tuntuu että päälaki lennähtää pian osaksi
aavan meren tuolla puolen sijaitsevaa vuorta.
Varmuuden vuoksi aloitan lähtölaskennan.

Kiviä nakkelemalla synnytän uutta maata ilman kipuja,
hallussani on ikiliikkuja;
maan tekeminen paljastaa yhä uusia kiviä,
joita nakkelemalla synnytän taas uutta maata.
Tämä prosessi on ikuinen,
haihattelevan mielikuvituksen liitto avaran sielun kera.

Teen runoista sillan ja sanoista kaiteet,
jatkan sitten kuivin jaloin matkaa meren yli.
Valitsen parhaita mahdollisia vapaita sanoja;
taltutan ne parhaaseen mahdolliseen järjestykseen.
Se on minun siltani,
astukoon sille ken haluaa,
se on minun siltani.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Runo № 1001. PÄÄTETTY JA PÄÄTETTY


Runo № 1001. PÄÄTETTY JA PÄÄTETTY

Pysähtynyt tuuli hivelee kuuloluita,
tie sieluun käy vaivihkaa aistinten kautta,
sattuu nieluun niin, että joutuu nielaisemaan tyhjää.

Vain vesimittariarmeija puntaroi,
määrämittaisin vaaksoin haarukoi vedenkalvolla;
rasvatyyni lompolon pinta ei viitsi värähtää,
peilaa mittaajan kuvaa kuvastimessaan
ja sillä siisti.

Toisen pään viita kumartuu kaapuna veden ylle,
toisen pään harva aihkimetsä päästää sopivasti
siilautuneen valon muodostamaan mystisiä kuvioita.

Tähän myyttiseen ajan tyyssijaan asetun toviksi;
tuhannen asiaa on sanottu monipolvisin mutkin,
kutkin punottu sellaiseen ketjuun,
ettei sitä voi leikata.

Punnittuja sanoja,
harkittuja, tarkoin arvoihin lomitettuna,
sovitettuna vesimittarin tapaan ristiin rastiin,
tyventä elämän pintaa sietämättömästi hipaisten.

Rivien välistä saa tartunnan sieluunsa,
mutta pinta jää koskemattoman sileäksi.
Tehty on mikä päätetty ja päätetty.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 17. kesäkuuta 2011

ABSURDiSTANiLAiSET OVAT KUSESSA


ABSURDiSTANiLAiSET OVAT KUSESSA

Täällä sitä ollaan perunannostotalkoissa Himangalla. Kello ei ole paljon mitään. Ei oikeastaan edes kalvosimessa, sillä kellolla ei ole tässä pitäjässä mitään merkitystä, koska koko pitäjää ei ole olemassa. On vain kylttejä tienposkessa joissa niissäkin mainostetaan opposiittiötä - Keskustaa - omituista.

Niistä kelloista vielä - ei niitä tarvita. Ikiwanhan perinteen mukaan varhaispottu noustaan nostamaan aina ennen sianpierasua (varttia vaille kukonlaulu). Muuten €U tulee ja tuottajahintaa on pakko laskea. 


Varhaispottuluokkaan ei nimittäin päästä normaalina virka-aikana (08:00) aloitetulla pottumaan mylläyksellä. Typerinkään urbanisoitunut ei suostu maksamaan klo 8 jälkeen nostetusta potusta 10 €uroa kilolta - odottaa mieluummin nälissään syksyyn, joilloin hinta putoaa sadasosaan.

Kunhan pottu on nostettu, saatu kiehumaan ja voi sulamaan pilkkumissa kuppisoossia varten, syön kaiken kokoonsaamani ja alan seuraamaan lehtimiehen ja kirjeenvaihtajan otteella erään separatisen järjestön (Pohjois-Kalotin Itsenäisyysliike) jäsenistön haihatuksia täältä paikan päältä.

Potunnostotalkoolaisten ensitapaaminen eilen oli jo melko järisyttävä. Nämä hampaisiin saakka raskaasti aseistetut mies- tai naispuoliset aktivistit eivät lainkaan erottuneet siitä rupusakkien vaeltelevasta laumasta joka kiiruhti eeskahtaalle ahtaan kaupungin kapeilla kujilla urbanisoitunut ilme komeilla kasvoillaan. 

Ei  erottunut sitten millään vaikka pistävillä kokkapuhella ja miekanterävillä sanansäilöillä varustautuneet separatistit kantoivat aseistustaan julkeasti esillä - oikeastaan provosoivasti.

Saa nähdä miksi tämä päivä korjaantuu. Iltapäivällä on kuulemma luvassa esitys jossa Kävelevän Kataistrofin tapaan joku separatisteista uhrautuu ja istahtaa ilmituleen jonkun muun paljaalla persiellä ja todistaa tilannetta seuraamaan saapuvalle lehdistölle, ettei se satu lainkaan. Ei kipua, ei kyyneleitä.

Juuri äskettäin, aloitellessani raapustukseni dramatisointia, wäkivahva mies- tai naispuolinen separatistijoukko (nimet muuten muutettu) poistui vakavasti mumisten kuokanteroitus-grillikatoksesta varttamaan paatuneet pottukuokanvarret veitsenteräviksi tahkotuilla, pääsääntöisesti 3-piikkisillä. 


Joku warhempaa polvea oleva näyttää yhä suosivan rahvaanomaisempaa, brutaalimpaa 2-piikkistä mallia - lienee sielultansa nopeampi-iskuinen, että ennättää samassa ajassa hutaista pari kertaa tiuhempaan kuin 3-piikkisillä rei'ittävät. 
Yhdellä wanhalla peijuunilla muuten vielä lappeellinen versio 2.0.

Jo ajatuskin kauhistuttaa - millaista jälkeä tuollainen porukka voi saada aikaan, sikäli mikäli osaa kurillisen joukkokäyttäytymisen strategisella hetkellä. Ei kahta puhetta.
Aiheellinen journalistinen kysymys lieneekin:

"Seuraako kurittomista sotilaista vähemmän poliittisia ruumiita?"

Aamu akatsukiteeraa (sarastaa) pikkuhiljaa. Lestijoen toisella puolen, Absurdistanisssa, on koko yö kypsytelty hallitussopimussåppaa ruåtsalaisittain maustettuna. Saapa nähdä miksi myrttiytyy kun aikansa kiehuu liemessään. 


Ainakin såpan säilyvyyden kannalta esiin on noussut sellainen järisyttävä uhkakuva merenpuoleiselta taivaanpiiriltä, että alkaa epäilyttää jo ennen kuin såpansyöjät ovat ehättäneet vyöttää kaulappunsa. 

Kovin runsaasti näyttää siltä, että tovi sitten Epsanjan suunnalle noussut uhkaava ukkospilvi saattaa myrtiyttää kyseisen keitoksen jo ennen kuin syksyyn saakka on päästy.
Niin pahoin palaneet pullat tuntuvat olevat Epsanjalaisten uunissa tietää juoruta pitäjän ainoa ehtaneiti ja wanhapiika Financial Times.

Miksi menee ja minne? Siitä suuntia nähdään separatistipäivän tulosvastuullisissa arvioinneissa iltapäivällä grillikatoksen uusissa aseidenteroitus-sessiossa.
Julkilausunnolle päädyttäneen vasta yksireikäisellä jonossa istutun täysistunnon jälkeen.

Päätän lähetykseni tähän.

Absurdistanilaiset ovat kusessa. Toivotan heille varovaisuutta lausunnoissa tämän ehtoisissa terassipalavereissa, ettei se valu suuhun.
Sen sijaan Pohjois-Kalotin Itsenäisyysliikkeellä näyttää menevän varsin hyvin. Minimipääomalla huseerava liike haihattelee kevyen oloisesti tässä raskailla mieli- ja uhkakuvilla katetussa velkaisessa maailmassa.

Itella Scriptum.
Liittymislomake Pohjois-Kalotin Itsenäisyysliikkeeseen



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Joka nyt pitää silmälappuja, tietäköön että samaan varustukseen kuuluu vielä suitset ja ruoska.

torstai 16. kesäkuuta 2011

odotus




Runo № 1000. ODOTUS


Runo № 1000. ODOTUS

Hiljainen kököttäminen palkitaan,
vihdoin, lopultakin,
vartoamisen hillitön tuska on hellittämässä.

Ne paratiisin portit ovat aukenemassa;
ne joiden luokse joskus ammoin,
ikään kuin sattuman ilkikurisesta oikusta,
sielun valloilleen päästetyn mielikuvituksen hulvaton
lento päätyi muka tekemään hätälaskun.
Vaikka itseasiassa
kun nyt on takaisin käsin asiaa pyöritelty - ilmentyy,
että selvääkin selvemmin sillä oli oitis vissi syynsä;
mielen syövereihin pakkautunut luovuuden ahdistus.

Selkeä looginen johtopäätös todistaa;
sanottavaa sen tuhannen episodin verta.
Eikä mitää takeita näytä olevan vieläkään siitä,
etteikö sama touhu jatkuisi yhä vaan saman
runollisen ilmaisun tutkaimen edessä pyristellen.

Pääseekö tässä tapauksessa susi turkistaan,
jonka sisään on itse itsensä tukkinut?

Se on runouden sietämätön haihatus - seikka,
johon saattaa törmätä päätäpahkaa noin vain,
vielä - jo viidettä vuotta kestäneen purkautumisen
nyt näyttäessä täyttyvän.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Runo № 999. PiTSiiN PUETTU HENTO OTE


Runo № 999. PiTSiiN PUETTU HENTO OTE

Harsumaiset pilvet leikkaavat vihdoin helteen,
on se aika
kun toivottomuus ja raukeus ovat viimeinkin
saavuttamassa voiton;
uupumus kohentelee jo asemiaan ottaakseen
koko paahteelle luovuttaneen kehon vihdoin hallintaan.

Orastaneen punerruksen tilalle on vaihtumassa
koht'siltään paahtuneen kahvinruskea,
jota ahavoinnin tukemat iäntuomat tukevat rypyt
suorastaan pukevat;
jollakin tapaa - ettenkö sanoisi.

Vaikka siis ulkonäössä riittäisi kuin osaavaisuutta
ja taitoja moniaisten asioiden hallintaan,
on laiskamato jo kaivautunut riittävän syvälle;
päästen kalvamaan sitä herkintä sisintä,
sielun suurta juurta.

Peli alkaa olla menetetty,
harvoin ihminen kykenee enää tuosta tolasta
omin voimin kömpimään kuiville - onpa siinä ja siinä,
auttaisiko tässä vaiheessa enää oman rakkaansakaan
läpikuultavaan pitsiin puettu hento ote.

Edes se ei ole sanottu,
vaikka onkin muinoin - ties milloin, kirkossa kuulutettu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 14. kesäkuuta 2011

WANHA HiPPi


Runo № 998. WANHA HiPPi

Levoton tuuli nykii paidan helmaa pientareella,
vesiasioita - toimitettava säntillisesti aamunkajeessa.

Siitä jyrkästi vasemmalla,
aivan silmäkulman äärinurkassa,
arasteleva vemmelsääri pelmaa kasteista odelmaa,
pysähtelee, näykkii niittunätkelmää,
kätkee pelkonsa oitis
kun huomaa tuijottavansa keppi kädessä seisovaa
pitkätukkaista wanhaa hippiä.

Sataa ropisee - mutta niin hiljaa,
että sen vain näkemällä näkee;
suhisten kasvavan äpäreen aaltoillessa niitulla.

Laurilan viidan takaa rykii runoileva uuttukyyhky,
kuovipari kaartelee ja nyyhkyttää;
kai mennyttä kesää,
vaikka kaikilla siipiniekoilla ei ole vielä edes pesää.

Kurjet veisaavat pellonpäässä sitä tehen;
pelkäävät itään kallellaan olevaa taivaankantta,
näyttää putoavan millä hetkellä hyvänsä.

Toisen nokassa jalasta roikkuva sammakko
manaa ammatinvalintaansa,
ei tykkää olla eineenä heinäpellolla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 13. kesäkuuta 2011

KiVETTÖMiÄ MANSiKOiTA



KiVETTÖMiÄ MANSiKOiTA

Ensimmäiset valonsäteet kiilottavat järvenselän päälle niitun päässä olevassa aukossa. Tulisen ja möräkän jyräkän jälkeen ilma on raitis, sitä kirpakoittaa luoteinen viittä-kuutta metriä puhaltava huomentuuli. Painostava helle on ainakin tilapäisesti poissa.
 

Oraalle noussut odelma on kastehelmien kirjoma taivaallinen paratiisinäkymä aamun kajeessa. On luonnon ja kesän hehkein aika. Joku yltiöpäinen uhkarohkea romantikko-humanteri voisi jopa väittää näkevänsä kasvien ja kukkien auran tässä hereässä yläsavolaisessa valossa.

Kello harppoo sudenhetken viimeisiä toveja, kohta pierasee sika ja sitten nousee naapurissa kukko tunkiolle kailottamaan hyvät huomet unikeoille ja muille vetelyksille jotka vielä lojuvat lavitsoillaan raskaasta työstä painajaisuneksien.

Niitun reunassa, kaneliomenapuun takana vitelikössä, näyttää olevan kuovin pesä villiintyneen raparperin alla. Naaras kyköttää munimassa matkapakaasit jo valmiina.

Uros tepastelee hermostuneena, väliin pyrähtää räpiköimään  piruetteja taivaanpiirille ja kailottaa varsin kuovilliseen tyyliin muille pörrääville  tirpusille tahtovansa nauttia näistä avio-onnen olemattomista rippeistä henkilökohtaisesti, suurin piirtein viimeiseen munaan saakka. 

Sillä kuten hyvin tiedämme, muistamme lukeneemme kansakoulun lintutiedon tunnilla, että kuovifroua ei ole niitä kaikkein innostuneimpia hääräämään paskavaippojen ja maitolämmitysten kera.
Se kun yksinkertaisesti luottaa mielitiettyynsä siinä suhteessa huomattavasti visummin kuin joku sosiaalihuollon lapsenruokkoämmä joka ei usko ylipäänsäkään isien lastenhoidon osaamiseen, tavoitteisiin eikä tahtoon ja haluun sitten rikamankaan vertaa vaan toimittaa vunukat säälittä mieluummin lastenkotiin huostaanotolla kuin sallii ne isäinsä paapottaviksi.
 

Jättää kuitenkin tämä edellä ja yllä mainittu nimenomainen kuoviukko kastemadon vorniasta nurmesta kiskovan mustarastaan huomiotta. Se on nääs sen monivuotinen luotettu riiuukaveri, mutta töyhtöhyypältä kyllä käy nyppäsemässä töyhdöstä haituvan kurillaan. 
Moisesta taas suivaantuu hyyppä ja kirahtaa:
"Vanellus vanellus! (Perkeleen perkele)"

Tämän savolaisen kulttuurimaiseman ylevän huomenkoin keskeyttää Kualeppi Viänänen dramaattisella ilmestymisellään pellon pieleen, metsän rajaan rannan suunnasta. "Puatin" on karrauttana poukaman perille karreikkoon, kokka könöttää tuppaiden välistä.

Ei mene kuin hetki kun jo puarustaa ojan vierusta reppu selässä ja päälari toisessa kourassa kartanolle. Toisessa pärekoppa jossa muovisäkissä kolme parikiloista lahnan motlaketta. Suupielet muikeassa hymyssä ojentaa pihalla kädet esiliinan puuskassa seisovalle emännälle
pussin.
"Ka tässäpä nuo ovat nyt tuoreimmat tojisteet siitä jotta tämä muapallohhii on joskus ollu lättänä", sanoo ojentaessaan niitä.

Mielellään emäntä tällaiset terveiset vastaanottaa yksinäiseltä saarenasukilta - kovin mielellään, kun on jo tovin siunaillut kuinka savulahnan nautinnoista on kohta pian vuosi kulunut. Toiveiden täyttymistä jää nyt odottamaan vielä, josko Kualeppi toimittaisi tuota tuonnempana vasullisen lahnan parkkia myös kapakalaksi saakka.
Pyytää Viänästä sisälle pirttiin ja nostaa pannun ringille lämpiämään.

Sitten emännän silmät sattuvat Viänäsen vierelleen laskemaan päälariin. Mielenkiinto herää ja johtuu siitä tiedusteleman pänikän osoitetta: "Vuan mikäpä se lienöö tuon pöntön osoke?"

Viänänen vastaa kuulleensa kulkupuheina, jotta Suonenjoella ovat kuulemma kehittäneet uuden kivettömän mansikan, että sitä hänellä on meininki lähteä koemaistamaan ja parhaassa tapauksessa päälarillisen vaikka koeostamaan jos niikseen sattuu:

"Etennii jos suap ite kerätä ja parraat piältä ottoo ja kokkeilla. Suattaapa nuo halavennuksellahhii suaha - määtiijjä, niille töin."

Emännän suu loksahtaa raolleen ja pillilupin tumppi jää somasti alahuuleen roikkumaan. Niin pistää ällikälle Kualepin uutinen.
"Mittee se horissoo mokoma rohjake? Väskynäthän ne niitä kivettömiä ovat. Out kuullu viärin tahi ymmärtänä, tottero", vastaa hieman kimmastuneena emäntä Kualepille.

"Ka, oun tahi en ja suattaapa nuo olla, tahi olla olematikkii, mutta käymään lähen kuitennii, kun on Muhoskalla tuas ihtesä kuppuutettava - nuo sivut kun... Tarkistanpa sittä samalla reissulla kummatko ne on niitä kivettömmii."


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Kalan valmistuksen tärkein sääntö on tämä: "Ne jotka paistavat kalan ruokaöljyssä, pitäisi keittää itse siinä."

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

HÄVYTÖN HENKÄYS


HÄVYTÖN HENKÄYS

Kuikan huuto koskettaa vaikka ääntä ei näy,
vain silkka kaiku nakkelee huikaisua seinämien välissä.

Välietappi - Kolmen hetteen risteys;
yksinäinen lammas harhailee rasvatyynen lompolon
tummanpuhuvan kalvon pinnalla,
muita vakavasti otettavia uhkia tällä erää
helteiden muuttumisesta kaatosateiksi ei ole.

Tokihan riehakas ukkosmyrsky niin arvaamaton on,
että sitä kyllä saa odottaa aina ja aina.
Ja se vain jaksaa yllättää;
torin yli kulkiessa, ostoskorit molemmissa käsissä,
sen hävytön henkäys tunkee kesämekon helman alle.
Esittelee kuin vihjaillen löytämänsä kesäisen lantion,
ilman pikkuhousujen suomaa intiimiä huomaa.

Tai juuri kun olet kapuamassa ensimmäisiä askeleita
rintuuta myöten jängältä tunturiin,
ypöyksin - vain sielu seuranasi
ja sitten selän takana räsähtää;
yksinäisen kelon nokka muuttuu harsupilveksi
joka kaatosataa tulitikkuja ylt'ympäriinsä.

Pannahinen, kuinka moiset sattumukset saavatkaan
veren kohisemaan suonistossa.
Minkä sille voi - luonnolleen?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 11. kesäkuuta 2011

HELMiMERi


HELMiMERi

Ripaus haihtuvaa, läpikuultavaa auerta leijuu niitun yllä;
herkkyyden viimeiset rippeet hatarina nöyhtinä,
erkanemassa toisistaan hyvästejä jättäen,
sulautumassa orastavaan päivään.

Yksi kesäyön huumaava juhla on ohi, tanssit tanssittu,
maahiset ja menninkäiset keijuineen poistuneet,
untuvainen parketti väistyvi huomenen tieltä.

Järven kuiskaava tuulen henki tunkee sen liepeen alle.
Kun seuraavan kerran käännähdän katsomaan,
viimeinen silosääri vilahtaa metsän siimeksessä.
Hete metsän reunassa iskee silmää - hieraisen omiani.

Haihtunut on väki, samoin taika - kuin onni konsanaan,
jäljellä yön syleilemä kostea ävär,
poimulehtien matto kastepisaroineen - helmimeri.
Auringonsäteet heijastuvat aikansa;
noustakseen valokimppuna taivaanpiirille.

Huomenen ensimmäinen taikahetki on ehtymässä,
päätymässä arkeen ja tavallisiin puhteisiin,
Vielä tovin soi rastaan huilu niin kovin tohkeissaan,
sitten pillit pussiin, on alettava puuhailla aamiaista.

Kesäyön unelma päättyy,
ensimmäinen kalamies puksuttaa laiturin ohi apajilleen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 10. kesäkuuta 2011

PUHU SÄÄ - MÄÄ KUUNTELEN


PUHU SÄÄ - MÄÄ KUUNTELEN

Helteellä on suurinta huutoa - muotia, puhua säästä. Kauanko tätä lystiä kestää? Ukkostaako? Onko haittaa luonnolle, karjalle, inimisille - eritoten wanhuksille. Paljonko on oikea "neste"määrä ja paljon paljon muuta uutta halutaan tietää helteestä.
 

Nyt puhutaan - tässä jutussa, säästä omasta päästä. Aivan vain saivarrellakseni; kirjoitetaan. Tai siis minä kirjoitan. Allekirjoittanut.

Uutistoimituksiin kautta koko maan, kuuntelijoiden onnettomuudeksi jokaiseen kinkerpiiriin erikseen, saadaan aina pitkällisen hakuprosessin jälkeen joku innokas sää-toimittaja kyselemään ja jankkaamaan Ilmatieteenlaitoksen meteorologilta typeriin kysymyksiin vastauksia joissa on mukana suvituulen tukahduttava hönkäys ja useimmiten samasta suunnasta.
 

Oi että kuinka usein olenkaan miettinyt huikentelevasti, haihatellut tyhjän perään, kihertänyt sisäistä naurua, josko joskus joku kehittynyt meteorologi kyllästyy lopulta toimittajien typeryyksiin ja vastaa kerrankin hyvin sotamies Svejkimäisellä otteella vaikkapa kysymyksiin: "Kuinka kauan tätä hellettä vielä kestää? Milloin tämä päättyy?"
 

Suurin piirtein näin, tähän tapaan:
"Tämä pirullinen helle, jota suuresti kunnioittamani toimittaja varmasti tarkoittaa kysymyksessään - niiiiiiin, ilmoitan nöyrimmästi, tämähän loppuu  ihan normaalisesti kalenterin mukaan Auliksen päivänä elokuun 16. klo 19:27:51, suurinpiirtein tasan. Toki sikäli siis, mikäli rintamien välillä ei tapahdu suurempia muutoksia. 

Sanotaan nyt sitten kuitenkin varmuuden vuoksi, toleranssin takia, että vaikkapa 20:27 ja 51, eihän sitä koskaan tiedä näiden ilmastoinninmuutosten ja ilmavaivojen minuuttiaikataulua, koska joku voi olla myöhästynyt helteen takia jo alun alkaen ilmastopaneelista jolloin kokouksen kestoa on jouduttu loppupäästä pidentämään."

Jo vain se olisi mukana nähdä toimittaja-plantun pitkäksi venähtävä naama tuollaisen vastauksen saatuaan suorassa lähetyksessä.

Kun paahtaa puolen Absurdistanin läpi wankkureilla, sitä ehtii kuunnella monen paikallisradion läpätyksiä ja yksinpuheluita säästä; suurinpiirtein vartin välein.
Sää täyttää elämämme; satoi tai paistoi. Parhaimmillaan tunteroinen vilahtaa rattoisasti tähän malliin:
12:00 Uutiset ja sää
12:15 Paikallinen sää
12:22 Saa soittaa: Mitä sää teet tällä säällä?
12:30 Paikallisuutiset ja sää

12:33 Toimittajan sää
12:50 Merisää
13:00 Uutiset ja sää...

Jopa kolmeen (3) minuuttiin saakka ylettyvissä juonnoissa vatkutetaan säästä ja musiikkivalinnat on parhaasta päästä;  Markku Suomisen: Sadetta mä kuuntelen..., Henry Thiilin; Aurinkoinen, Papu ja poikien; Helle, CCR:n Who stop the rain? Jne. jne.

Joka kolmannen piisin jälkeen epäillään helteen syyksi ilmastoinninmuutosta tai sen pettämistä, viime kädessä Rexonan.

Nyt minä lähden poimimaan vasullisen lahnaverkkoja. Lahnat ovat kovin oivallisia savukaloja sillä ne ovat litteitä, makaavat kuin lahnat ja sopivat mainiosti sellaisiin vaatimattomiin talouksiin kuten meillä; kattokin niin matala majassa, että lahnatkin joutuu syömään mahallaan sängyn alla.
 

Siis lähden mikäli helteeltä kykenen, eikä helle ole kypsentänyt lahnojani yön aikana ylikypsiksi.

Ennen lähtöäni mää kuuntelen vielä uutiset ja sään.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Joka nyt pitää silmälappuja, tietäköön että samaan varustukseen kuuluu vielä suitset ja ruoska.

torstai 9. kesäkuuta 2011

kesäkummitus




VERTA HYYTÄVÄ KiRKAiSU


VERTA HYYTÄVÄ KiRKAiSU

Kyllä muuten, mikä ettei,
mutta sen kaiken täyttävän, sielua hyväilevän;
pysähtyneen hiljaisuudenkin keskelläkin.
Pulssi tihenee, myrkky syöksyy kohisten verisuonissa,
niin että ohimoissa soi.
Lihakset valmistautuvat jännittyneinä odottamaan
käskyä: Räjähdä!

Iho nihkeilee - jostain äänettömyyden keskeltä,
yön juuri vaipuessa hämärän syleilyyn,
merkillinen,
suorastaan kammottava koputus onttoon keloon;
iskut raikuvat tyhjyyden läpi rannattoman selkosessa.

Tunkevat korvalehden kiemuroita tärykalvolle
ja napauttavat kuuloluita sellaisella voimalla,
jos parahtaa - Herran tähden - voisi siinä tilanteessa,
niin sehän se tietysti karkaisi huulilta.

Mutta ei - heti perään,
ilman halkaiseva verta hyytävä kirkaisu riipii selkäpiitä
saaden kaiken muun järjellisen lakkaamaan tyyten,
hullaannuttaa muutoin joltisenkin tasapainoisen ällin
sellaiseen haihatteluun joutavista möröistä
sekä niiden peikkokavereista että.


Ensimmäinenkään järjen kipene ei sano:
Ka! Palokärkihän se siellä rinkuu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

TÄMÄ KAiKKi KAUKAA


TÄMÄ KAiKKi KAUKAA

Pilvet kiiruhtavat lounaaseen;
taivas tihkuu harvakseltaan,
pieninä äänettöminä ympyröinä kuvioi veden kalvon.

Näkymä sulautuu hiljaisuuden ulottuvuuteen,
maailma ympärillä sulkeutuu,
kulkeutuu värisevinä tunneaaltoina humeettiin,
nostaa esiin täyttymyksen
ja kipittää kusiaisjonona selkäpiihin.
Ihokarvat pörhistyvät silkasta kokemisen riemusta.

Tällä sijalla on hyvä lojua,
tästä näkee vaivattomasti laiskan virran kuvastimeen
häilyvänä piirtyvän joutsenten lemmentanssin.

Oranssin esiripun takaa lippu valkoisiin puettu hääpari,
siipispankot pieksävät wäkevästi tyyntä permantoa,
morsion kaula ojentuu, kaartuu pinnan ylle;
sulho ponnistaa selkään ja antaa kaikkensa.
Tämä kaikki kaukaa - mykkäfilminä pitkänsilmän läpi.

Tulenkielekkeet hyväilevät tervaisen juurakon kylkeä,
savu kiemurtelee sadepisaroiden laulun lomassa;
koettaa pujahtaa omille teilleen, karata tuulen selkään,
hurjapäänä ratsastaa kaikenmaailman ääriin,
levittäin muassaan mystistä, kiehtovaa,
sielun mukaansa tempaavaa tuoksusanomaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Ei SAA PELÄTÄ


Ei SAA PELÄTÄ

Makoilen kanervikossa tuoksuvalla tunturinummella;
mukanani alituisesti seuraavalla,
joutilaan laiskuuden harrastamalla täysvakavuudella
vahtaan joltisenkin harvakseltaan
alapuolen myötäleessä pursuvaa elämää.

Tosiasiassa sieluni on tempaantunut kevytmielisesti
haihattelevan mielikuvitukseni mukaan;
moraalisesti ehken hieman kyseenalaistenkin
ajatusten kiemuroihin,
eikä niitä näytä tässä nimenomaisessa asiassa
erottavan toisistaan mikään, eikä kukaan,

Hyvin runsaasti mieluummin,
kuin katseella seuraisin mihin keräkurmitsa
istahtaa hautomaan - sehän on alunperäinen ajatus;
tempaudun kuitenkin tämän tästä mukaan seuraamaan
kihun hurmioitunutta lentobalettia,
ilmiömäistä taituruutta,
liikkeiden sulavuutta ja täydellistä hallintaa,
ilman ensimmäistäkään epävarmaa horjahdusta.

Okulaareista seuraan tunturikihun edesottamuksia,
rellotan vatsallani taljapatjalla ja koetan olla jonain.
Sitten äkkään; kihun hurjapäinen akrobatia paljastaa
lentämisen taian salat:
Ei saa pelätä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 6. kesäkuuta 2011

AAMUNKOiTTO



AAMUNKOiTTO

Tuuli nousi yöllä Kyynelvuonossa sellaisiin mittoihin, että Ruusperi virkosi ja nousi lavitsaltaan, ojentelehti, änkesi sitten kulahtaneet kumikengän terät koipiinsa ja lampsi rantteen poikki rantaan tarkistamaan veneen kiinnitysköydet.

Tuuli kävi rantaan päin, eikä venettä viitsinyt ehdoin tahdoin kolhia. Ei edes Ruusperi, vaikka kaikki täällä hänen kalamajassaan ei ollutkaan ihan niin maar viimesen päälle kohdallaan. "Pientä korjaamisen ja ehostamisen varaa täytyy olla, jotta olisi puuhasteltavaa silloin kun joku sattuu osautumaan tälle perälle", sanoo Ruusperi.

Köydet tarkistettuaan, narujahan laivoissa ei ole lukuun ottamatta pyykkinaruja - ja ilmaa haisteltuaan, palaa takaisin kömmännäänsä ja on sitten kahden vaiheilla jatkaakko vielä unen helman alle pyrkimistä takaisin vaiko muuta. Vilkaisee kelloon ja toteaa itsekseen, että muuta - kyllä tässä voisi jo kuksallisen kohvetta tirauttaa ja miettiä samalla tulevan huomenen edesottamuksia.

Kurkottaa pahvilaatikosta syttöjä ja täyttää niillä kaminan tulipesää, tuikkaa tulen ja lisää melko heti perään muutaman tanakamman klapin silkasta myötätunnosta.
Kun homma näyttää sujuvan, siirtää pannua likemmä piipun juurta ja kierähtää sitten lavitsan kulmalle ja pistää tupakiksi.

Tekemättömät työ soljuvat puolittain suljettujen silmien takana humeetissa. Automaatti jakaa niitä tähellisiin ja vähemmän tähellisiin. Ohjaa samalla toiset toiseen pilttuuseen ja toiset toiseen ikuisesti tyhjentymättömään ja täyttymättömään.

Hymähtääpä tuo sitten itsekkin ääneen todetessaan ajatuksensa sisällön oikein pitkän matikan oppien mukaan. Nooh - sellaista se vain on, maanmatosen elämä, kyllähän sitä itselleen mieluisia hommia mieluiten tekee ja vastenmielisempiä vain pitkin hampain, josko ollenkaan jos oikein niikseen alkaa.

Tokihan jokunen onnenpotkun saanut mokoma tai vöyriin kotiin muuten sattumoisin syntynyt voi teettää ne ikävät asiat maksua vastaan toisilla.
Tässä Ruusperin tapauksessa tuo vain ei ollut mahdollista. Kaikki piti itse tehdä - ne mitkä täytyi. Lapsetkin nuoruudessa, ei ollut varaa haikaroihin eikä muihin hyväosaisten kotkotuksiin.

Siinä kohvetta odotellessa muotoutuu päivän työlista. Ihan ensimmäiseksi on vesottava ja siistittävä ranta-ahtee kaikesta ylimääräisistä putipuhtaaksi. Etenkin korkeita verkkoja siirrettäessä puoleen taikka toiseen, alapaulaan on alkanut takertua vaikka mitä ylimääräistä jonniinjoutavaa. Sen kanssa on sitten tuppurointia verkkoja laskettaessa.

Kun siitä savotasta pääsee yli, on lähdettävä selaamaan verkot, ainakin - tai jos ovat paskaset, on otettava pois, että saa ne perattua puhtaaksi.
Ja tietysti jos sattuu Ahtolassa kaikki olemaan hyvin, niin tottahan valtakunta lahjoittaa muutaman kalan einespöytään. Ne on sitten perattava ja tehtävä alkuvalmistelut riippuen siitä mitä niistä laitetaan; paistetaan, savustetaan vai keitoksiko ne.

Kun se homma on tehty, niin iltapäivällä on hieman hiljasempaa. Ei maaliman kiireet ja hoput lopu tekemällä.

Kahvipannu osoittaa virkoamisen merkkejä ja tuhauttaa annoksen höyryä nokasta. Ruusperi lisää hökeet, kiehauttaa ja hämmäyttää. Pistää sitten seisottumaan toviksi vielä.

Siinä ajassa kun päiväsuunnitelma on valmis, valmistuu kohvekin ja sen nauttiminen voi alkaa.

Kuksa kourassaan Ruusperi tuumii, että piruako tässä enää itseään ojentamaan, ottaa vaan kassaran kouraan ja huitasee vesakon siliäksi ennen kun aurinko alkaa porottamaan niskaan ja laiskamato käy porautumaan sieluun.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Kalan valmistuksen tärkein sääntö on tämä: "Ne jotka paistavat kalan ruokaöljyssä, pitäisi keittää itse siinä."

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

PiKKUJUHANNUS


PiKKUJUHANNUS

Nousen aamuun ehdoin tahdoin näillä ehdoin:
Lehdon reunassa,
jossain koivun lehvästössä kilkkaa tiltaltti.
Tuomi kukkii,
peloton hiiri kipittää yli pihapiirin;
tuuliviiri roikkuu elotta,
kielot tuoksuvat vienosti.

Kuikka ui - luikkaa väliin puolisolleen,
väliin sukeltaa ja tanssii juosten veden selkää.

Tuuli herää,
laulurastas jatkaa kuusen latvassa,
ruoho suhisee - kasvaa porhaltaa yössä niin,
että saunapolku on viidakko jok'ikinen aamu.

Airot kolisevat vastarannalla,
myötänen tuo äänen verannalle.
laiturin päässä nuokkuva lokki lyö yllätettynä siivilleen
ja virkkaa äkeästi kirkaisten paheksuntansa.

Pyhäaamu jatkaa verkkaista uinuntaansa
kun vatsaisten miesten punakka kööri odottaa
saunan kuistilla Juhannusta ähkien.

Kuolemansairas rukoilee ryyppiä salmen yli,
mutta metelöivä joukko ei kuule.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 4. kesäkuuta 2011

SiiRTYMÄ


SiiRTYMÄ

Puuskutan, mutta perillä ollaan,
nousu vilttoa kallasta kiiren päälle käy työstä.
On asettuva toviksi elpymään.

Vasta kun kohina suonissa vaimenee,
siirryn pahtaan reunalle.
Suljen silmät, tuijotan menneisyyteen
ja tavoitan kaukaa siintävän punaisen talon;
sinivalkean taivaan alla palaavat takaumat.

Harppaan jyrkänteen reunalta tyhjyyteen;
EI, vaan astun yltiöpäänä vinhaan aikakoneeseen.
Siinä tulenpalavassa - ajattomassa hetkessä,
siinä joka oli jo aikaa sitten;
siirryn liki puolivuosisataa.

Kesälle tuoksuvan aamun ensi säteiden selässä
palaan kasteista ävärtä myöten ensiriiuuyöstä.
Tuuliviiri nuokkuu suden hetkeä,
valkeat lakanat hohkavat aitan ja tuvan välissä uluilla.

Karhu on noussut ometan harjalle,
äkikseltään näyttää ihan kissalta - houkuttelen syliin,
ei suostu joten jatkan kotiutumista.
Portaan narahdus, saranan parahdus;
juuri uunista otettujen Karjalan piirakoiden tuoksu
tunkee aistiin ja saa veden herahtamaan kielelle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 3. kesäkuuta 2011

TARJOSi ARSENiKKiA, ME KOKO ELÄMÄÄ


TARJOSi ARSENiKKiA, ME KOKO ELÄMÄÄ

Yltiöpäisen savolaisnuorukaisen (Nimi Muutettu) Narkissoksesta käyttövoimansa saanut sosiopaattinen suihkukone yskii nousukiidossa. Pasteeraaminen vallan käytävillä pääministerinä ilman pääministerin titteliä alkaa muistuttaa Kummeli-sketsiä.

Keskiviikko-ehtoon farssissa selvisi, että henkisten voimavarojen resurssit olivat sittenkin lainassa helppoheikkitoimistolta ja niiden ehtyessä siipien kantokyky tyssäsi ja maahaan tultiin pers'edellä. Täydellinen mahalasku.
Kovin monenlaista sanottavaa on, paljon ja varsin runsaasti; väärin sammutettu lienee lievimmästä päästä.

Onneksi rupusakille vielä tässä vaiheessa - "heimo voitti".

En voi kuin arvailla kuka tämän draaman käsikirjoittaja on, mutta draaman kaari on polveillut kyllä somasti, intervalleja piisannut ja asian syrjästä on puhuttu enemmän olisi tynkääkään.
Veikkaan Keppilän Jooseppia (Veijo Meri); niin kiero mies, ettei se siihen paskanna mihin kykistyy.
 

Jos ja kun, eteenhän se tulee joka tapauksessa - joskus hamassa, sikäli mikäli kaavailut pitää kutinsa; taas joudutaan uudestaan ratkaisemaan se, saako tämäkin pääministeri valehdella vaalirahoituksesta?

Nuori kukkopoika Katainen voisi ottaa oppia vaikkapa Pertti Salolaisesta. Kataisella kun liki oivallisessa esiintymisessään on se ongelma, että näennäisen avoimena, pukupäällä huippukuntoisena ja ulkoa opeteltua hölynpöly-litaniaa latoessaan hän saa silti kaltaiseni wanhemman väen pitämään kättään lompakkonsa päällä ja wielä laskemaan pöytähopeat hänen jo poistuttuaan kuvaruudusta.

Uloskäsin vaikuttaa äkkiseltään siltä, että tunnustelu meni mönkään Kataisen tarjottua arsenikkia sussuille ja vassareille. Se on vahva mauste, se voi helposti pilata koko päivällisen.
Nyt kun kesäiset sateet lyövät rikkoontuneen hallitushuoneen katosta - on koittamassa suvivirsi ja -sunnuntai, kannattanee neuvottelijain pysähtyä miettimään voikohan tuhannen pillun päreistä sittenkään rakentaa pärekaton?

Oli miten oli, empiirisiin havaintoihin ja materiaaliin perustuva käsitykseni vaalikarjan vittuuntumisesta politikkojen "maantapa"-hengessä perustelemiin selitys- ja valehtelumalleihin on selkeästi mataloitunut.


Kynnys on laskemassa uhkaavasti lähelle sitä tasoa, jossa rupusakin liikehdintä alkaa muuttua ennalta-arvaamattomaksi, nyt vielä toistaiseksi Mustikkamailla, mutta tällä menolla ehken myös Mansikkamaalla.
 

Eikä kannata aliarvioida ja väheksyä sitäkään, että näennäisesti hurjiin asuntolainoihin ja VISA-kortin pöyhkeilevään käyttöön höynäytetyt, muka sillä kurin deaktivoidut typerykset nilkkakahleineen saattavat silti rynnätä rupusakin imussa kadulle. 
Keskiluokaltahan tässä €urokuplassa ollaan kuitenkin eniten iskemässä suonta.

Aito nomenklatuura on sen sijaan kyllä suojannut varansa ja omaisuutensa jo aikaa sitten - sukkelimmat heti kun tuli ilmoitus ettei lama Suomea koske. Vain näennäisesti eliittiin itseitsensä laskeva parhaimmisto on tulilinjalla maailman historian suurimman puhalluksen koittaessa.

~~~~~~~~~~~~

Yksi kongreettinen tosiasia ei kuitenkaan keskiviikkoillan farssista miksikään muuttunut, se että Suomen Portugali puolue - Parte Portugal Finlandia (PPF), on yhä olemassa ja kuolettavan elinvoimainen. Se on Arkadianmäen suurin puolue 137 jäsenellään.
Tuota asiaa siis ei kannata unohtaa vastaisuudessakaan. Sen kuolemansyleilyssä sinnittelee tällä erää kokonainen kansakunta.

Vetoan ylenpalttiseen siveellisyyteeni tekstini rahvaanomaisia sanoja sisältävissä kohdissa, vaikka olenkin tätä nykyä pääsemässä tuosta tavasta.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Joka nyt pitää silmälappuja, tietäköön että samaan varustukseen kuuluu vielä suitset ja ruoska.

torstai 2. kesäkuuta 2011

suvivirsi




iHANAN SULOiNEN HEHKEÄ


iHANAN SULOiNEN HEHKEÄ

Ensimmäiset huomenen sävelet tavoittavat
alitajunnan räystäillä päivystävän sielun;
se poimii kuulemastaan kesäisen kukkakorillisen
ja muotoilee ihastuttavan hereän asetelman.

Järvien yhtymäkohdassa,
vuolaasti virtaavan salmen yllä leijuu harsuinen terhen.
Auringon säteiden pirstomana se vähitellen haipuu,
taipuu nousevan auringon voiman alla
ja vaipuu siskojensa syliin veden kalvolle.

Pyhäaamun rauha avautuu kaikessa herkkyydessään,
kaukaa erottuvan käen kukunnan lomaan sekoittuu
laulurastaan huilukonsertti kuusen latvasta.
Levoton tuulenviri asettuu kuuntelemaan
ja rasvatyyni veden kalvo kuvastaa
isänmaan koko kasvot ylösalaisena taitoksena.

Yksittäisen kalan pulahdus pintaan - perhon napaten,
rikkoo idyllin.
Loiveneva aaltokehä tavoittaa ruohikon reunassa
valkean rinnan ja hiipuu pois;
aamuvarhainen saavuttaa kasteisen odelman.

Kesän armas aika joutuu,
ihanan suloinen hehkeä suvi;
enkä hetkeäkään antaisi siitä pois.
Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

AiKA


AiKA

Aika tulee ja menee.
Pysähtyy joskus paikalleen hillittömästi,
jumittuu niin,
että kaikki seisahtuu niille sijoilleen,
muuttuen ikuisuuden kestäväksi harmaaksi hetkeksi.

Hetkessä ryöpsähtää sellaisen hoppuun,
ettei kyytiin meinaa ehtiä
ja osahan tietty;
jää auttamatta rannan autiutta tuijottamaan.
Hölmistyneenä,
sormi kyynerpäätä myöten tungettuna
tuulenhalkaisijan aukkoon suu Hoo-moilasena.

Elämä sinnittelee hetkessä
ja heti kun silmä välttää pujahtaa lempo seuraavaan,
muina miehinä haahuilee,
haihattelee sinne tänne joutavanpäiväisiä,
eikä tunnusta edes olleensa edellisessä,
vaikka totuutta hohtimilla siltä kiskoisi.

Oitis kun tilanne sallii,
aika humahtaa, soljuu kuin huomaamatta,
huomaat tuijottavasi hetteen kuvastimesta
liki kuus'kymppistä vunukkaa.
Ainoat nähtävissä olevat jäljet ovat
ahavoituneiden kasvojen kanjoneissa.

 
Oh-show-tah hoi-ne-ne