SiLLiLAiVAN KAPTEENi
Kuoleman haju. Se tuntui heti laskeuduttuamme kylään. Miljoonien kalojen sielut hortoilivat pitkin kapeaa vuonon pohjukkaa yhtenä mylläkkänä, kuin porot kirnussa.
Eivät osanneet pois, koska päät, sielulle tärkeimmät apuvälineet oli katkaistu muutaman sukupolven ajan yhdellä sivalluksella ja nakattu mereen jossakin muutaman meripeninkulman päässä redillä lokkikansan ihastukseksi.
Nykyään päät erotetaan ruumiistaan vieläkin rankemmin - ne viedään toiselle puolen maapalloa, Brasiliaan kuulemma, jossa niistä tehdään vaikka ties mitä.
Vastaan astelevasta norjalaisvillapaitaisesta miehestä huokui kala. Itse asiassa hänen ulkomuotonsakin jollakin tapaa muistutti kalaa.
Odvar Sørenssen oli toiminut kalastajana liki kuusikymmentä vuotta. se on kunnioitettava saavutus keneltä tahansa näillä pohjoisilla vesillä.
Siinä ajassa oppii lähes täydellisesti tuntemaan kalan tavat, meren ja tuulen käyttäytymisen kaikkina vuodenaikoina.
Suurin piirtein (pitänee sanoa) - täydellisesti kai ei koskaan.
Pieni on sentään inimisen humeetin kapasiteetti oppimiseen tuolla alalla. Aina vaan jaksaa meri yllättää. Niin monasti saamme kuulla siitä uutisista ympäri maailmaa.
Inimisikä ei lyhkäsyydessään riitä. Selkärangan ytimeen se vähäinenkin tietämys syöpyy vasta lukemattomien sukupolvien myötä.
Oikeastaan on ammatteja joissa harrastajat alkavat muistuttaa harrastustaan; Odvarkin istuessaan tovin päästä kaijalla tolpannokassa, siansorkat persien alla, olutpintti kourassaan ja raikkaasta tuulesta huolimatta tuoksahti kalalle, sillialuksen elakoituneena kapteenina tietysti etupäässä sillille.
Jopa hänen jutustelunsa tuoksui sillille. Ja sitä kyllä piisasi. Sujuvalla norjanorjalla lasketteli tarinoitaan. Ei ollut seassa tuskin sanaakaan nynorskia jota etelässä praataavat ihan muina töinään nykyään.
Nooh - merimiehillä, erityisesti kapteeneilla on kapteenien jutut, naisista kalansaaliisiin ja päinvastoin. Ja päinvastoin.
Oikein kutkutti seurata kun Odvar kääräisi taitavasti Gulsnitista sätkän, sytytti ja pisti sen sitten valkoiseen karvapehkoon avautuvasta raosta huulilleen. Imaisi savut ja pölläytti ne tuokion kuluttua suupielestään vapaaksi lähipiiriin.
Olimme savuttomassa tilassa - ulkona kalasataman henkisesti korkeassa runollisessa atmosfäärissä. Kaukana kaukana jorisevasta pubikulttuurista ja pizzerioiden valkosipulin lemusta.
Täällä tuoksui meri.
Kun asianmukaiset toimet oli taas tehty, ties monennenko kerran - oluen siemaisua myöten, kohotti hän kätensä, nuuhkaisi sivumennen etu- ja keskisormeaan.
Siristi ja pinnisti muistiaan ja aloitti jälleen kerran taas tarinan naisista vuosiensa varrelta.
Kaipa nuo Odavrin sormetkin tuoksahtivat yhä sillille, vaikka oli ehtinyt olla elakkeella jo hyvän matkaa tovin.
Mutta tarinaa riitti. Riikinruåtsiin tottuneelle ja kouluruåtsista koko artikulaationsa synkän, harvasanaisen vimman ominut Suomi- Pekka kuunteli sujuvaa viikinkimurretta joka pulppusi kuin maanuumenista kumpuava puro.
Tavoitti ja ymmärsi sanan sieltä, toisen täältä, pisti loput arvaamalla ja heitti väliin juu-juu enklannin kielellä ja välin ruåtsinorjaksi. Toki vahvistain ymmärrystä ajoittain normi-perkeleillä ja -saatanoilla.
Yhteys inimiseen kuitenkin säilyi ihan mukavasti mörköölin tukemana ja keskustelu jatkui pitkälle iltaan saakka kunnes kumpikin katsoi paremmaksi poistua taholleen.
Ai niin - ne naisjutut. Nooh - niistä ei huudella, miesten juttuja.
Eivät osanneet pois, koska päät, sielulle tärkeimmät apuvälineet oli katkaistu muutaman sukupolven ajan yhdellä sivalluksella ja nakattu mereen jossakin muutaman meripeninkulman päässä redillä lokkikansan ihastukseksi.
Nykyään päät erotetaan ruumiistaan vieläkin rankemmin - ne viedään toiselle puolen maapalloa, Brasiliaan kuulemma, jossa niistä tehdään vaikka ties mitä.
Vastaan astelevasta norjalaisvillapaitaisesta miehestä huokui kala. Itse asiassa hänen ulkomuotonsakin jollakin tapaa muistutti kalaa.
Odvar Sørenssen oli toiminut kalastajana liki kuusikymmentä vuotta. se on kunnioitettava saavutus keneltä tahansa näillä pohjoisilla vesillä.
Siinä ajassa oppii lähes täydellisesti tuntemaan kalan tavat, meren ja tuulen käyttäytymisen kaikkina vuodenaikoina.
Suurin piirtein (pitänee sanoa) - täydellisesti kai ei koskaan.
Pieni on sentään inimisen humeetin kapasiteetti oppimiseen tuolla alalla. Aina vaan jaksaa meri yllättää. Niin monasti saamme kuulla siitä uutisista ympäri maailmaa.
Inimisikä ei lyhkäsyydessään riitä. Selkärangan ytimeen se vähäinenkin tietämys syöpyy vasta lukemattomien sukupolvien myötä.
Oikeastaan on ammatteja joissa harrastajat alkavat muistuttaa harrastustaan; Odvarkin istuessaan tovin päästä kaijalla tolpannokassa, siansorkat persien alla, olutpintti kourassaan ja raikkaasta tuulesta huolimatta tuoksahti kalalle, sillialuksen elakoituneena kapteenina tietysti etupäässä sillille.
Jopa hänen jutustelunsa tuoksui sillille. Ja sitä kyllä piisasi. Sujuvalla norjanorjalla lasketteli tarinoitaan. Ei ollut seassa tuskin sanaakaan nynorskia jota etelässä praataavat ihan muina töinään nykyään.
Nooh - merimiehillä, erityisesti kapteeneilla on kapteenien jutut, naisista kalansaaliisiin ja päinvastoin. Ja päinvastoin.
Oikein kutkutti seurata kun Odvar kääräisi taitavasti Gulsnitista sätkän, sytytti ja pisti sen sitten valkoiseen karvapehkoon avautuvasta raosta huulilleen. Imaisi savut ja pölläytti ne tuokion kuluttua suupielestään vapaaksi lähipiiriin.
Olimme savuttomassa tilassa - ulkona kalasataman henkisesti korkeassa runollisessa atmosfäärissä. Kaukana kaukana jorisevasta pubikulttuurista ja pizzerioiden valkosipulin lemusta.
Täällä tuoksui meri.
Kun asianmukaiset toimet oli taas tehty, ties monennenko kerran - oluen siemaisua myöten, kohotti hän kätensä, nuuhkaisi sivumennen etu- ja keskisormeaan.
Siristi ja pinnisti muistiaan ja aloitti jälleen kerran taas tarinan naisista vuosiensa varrelta.
Kaipa nuo Odavrin sormetkin tuoksahtivat yhä sillille, vaikka oli ehtinyt olla elakkeella jo hyvän matkaa tovin.
Mutta tarinaa riitti. Riikinruåtsiin tottuneelle ja kouluruåtsista koko artikulaationsa synkän, harvasanaisen vimman ominut Suomi- Pekka kuunteli sujuvaa viikinkimurretta joka pulppusi kuin maanuumenista kumpuava puro.
Tavoitti ja ymmärsi sanan sieltä, toisen täältä, pisti loput arvaamalla ja heitti väliin juu-juu enklannin kielellä ja välin ruåtsinorjaksi. Toki vahvistain ymmärrystä ajoittain normi-perkeleillä ja -saatanoilla.
Yhteys inimiseen kuitenkin säilyi ihan mukavasti mörköölin tukemana ja keskustelu jatkui pitkälle iltaan saakka kunnes kumpikin katsoi paremmaksi poistua taholleen.
Ai niin - ne naisjutut. Nooh - niistä ei huudella, miesten juttuja.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi