MiNUN SiLTANi

MiNUN SiLTANi

Merenpinnan tasolla maailma loppuu horisonttiin,
sen takana näkymätön sietämätön kaikkeus, satumaa,
ilmiö joka antaa luvan ja oikeuden muokata itseään
jokaiselle sielunsa avaruuden mitalla.

Rannan kivillä - kiviä nakellessa,
tutkimusmatkailijan kiihkosta kiehuvat veret
korventavat suonistoa - kummaa ainetta;
nostavat jotakin salaista, outoa painetta.
Tuntuu että päälaki lennähtää pian osaksi
aavan meren tuolla puolen sijaitsevaa vuorta.
Varmuuden vuoksi aloitan lähtölaskennan.

Kiviä nakkelemalla synnytän uutta maata ilman kipuja,
hallussani on ikiliikkuja;
maan tekeminen paljastaa yhä uusia kiviä,
joita nakkelemalla synnytän taas uutta maata.
Tämä prosessi on ikuinen,
haihattelevan mielikuvituksen liitto avaran sielun kera.

Teen runoista sillan ja sanoista kaiteet,
jatkan sitten kuivin jaloin matkaa meren yli.
Valitsen parhaita mahdollisia vapaita sanoja;
taltutan ne parhaaseen mahdolliseen järjestykseen.
Se on minun siltani,
astukoon sille ken haluaa,
se on minun siltani.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!