VASiLi KUKON HiLPEÄ TAiVAS
Niin vain kävi muuanna päivänä että Vasili Kukon elämästä tuli ihanan totta. Tähän saakka se oli ollut jotain huljaamista elämältä näyttävän menon kanssa. Enimmäkseen nuoralla tanssilta ilman tukiverkkoja - taiteilulta, jonka perimmäinen sisimmäinen syy oli luojan tuoma vaurio olla pölkäämättä mitään. Edes harkitsematta sitä.
Kun ei pölännyt kuolemaa, eikä muitakaan inimisen henkisen kehityksen mukanaan tuomia latteita kauheuksia ja kotkotuksia, ei hänen elämässään ikään kuin ollut mitään kaiteita. Ei tarvinnut. Lavealla tiellä kyllä sopii puljaamaan vailla millä kurin. Eikä se ole edes ikävääkään.
Totuuden nimissä; joskus kyllä näyttää ihan siltä - silkkaa rattoa se perhana on kun useimmat muut sen sijaan kärsivät inhimillisyyden tuomasta onnettomasta ikeestä niskallaan kohdusta hautaan.
Mitä sitä paitsi sellaisella kuolemalla tekee joka ei pelota? No ei mitään, sehän selvä pyy, teho siltä silloin on mennyt, eikä sitä halua sellaista edes atimaan, kylään, on se sentään sen verran kalmonoloinen iljetys muuten. Ainakin mustakaapujen puheiden perusteella.
Kutsuisiko tuota edes jännityksenkään vuoksi Vasili ja tapaisensa, jää harkittavaksi.
Vasili Kukko oli elänyt koko tähänastisen elonsa sellaista elämää josta moni haaveilee virkatuolissaan tai muussa toisten inimisten oikkuihin kytketyssä työssään.
Kuinka moni meistä onkaan istunut kopperossaan tyystin kyllästyneenä parempiensa jatkuvaan ylikävelyyn ja ohjeistamiseen.
Ja saattaapa joku istua parahultaisestikin.
Onpa niitä näitä pohtiessaan kenties päätynyt haihatteluun, jopa hairahtunut ihastuttavalle, preesenssistä pois johtavalle polulle kauas futuuriin, Onnenmaana siintävään tulevaisuuteen.
Sinne matkalla sitten jotkut ovat saattaneet sortua näkemään päiväunissaan sellaistakin, että mitan täytyttyä lopullisesti on ollut suorastaan helppoa sanoa ylemmän paremman räksytyksen jälkeen: "Haista sinä pomo nyt pelkkä perse ja sutaise lopputili. Nyt tää lähtee! Tänneppä jäät horisemaan."
Mikä ihana tunne tuo on, haihattelun vapaus, vaikkei lopullista ratkaisua aina ehken synnykkään. Pelkkä haave jo vilvoittaa sielua.
Nooh, Vasilin ei tarvinnut tuollaiseen sotkeutua, oli karttanut moisia töitä koko ikänsä, kuten moniaita muitakin töitä. Vasilin henkinen, veteen kirjattu motto oli kuin suoraan Jyrki Piispan kirjasta; Terve ruumis ei työtä kaipaa.
Vasili Kukko kohtasi ihanaisen naisen. Ei mitään hemakkaa pimua. Sinnepäinkään. Pikemminkin romakan, suorasanaista kerrontaa harrastavan ja sellaisella wimmalla, että eipä siihen meinnanut edes välttämättömimmissäkään asioissa ehtiä väliin sanan sanaa solkkaamaan. Mutta somaa oli, hunajaista mettä Vasilin korville sellainen ikiaikainen ja ominainen kalkatus jota tuo rehevän roteva nainen huuliltansa suolsi lakkaamatta.
Kuin katkeamattomana nauhana suoltui puhe Sylvi Orvokki Tuulteenkorvalta-Mäyräpäältä. Suu kävi vaikka siihen väliin tällättiin leipää ja muuta särvintä. Kävi vaan.
Ja mitä suloista puhetta; opettamista, neuvomista, kehumista, moittimista, marmatusta, marmatusta ja marmatusta, joista yksikään niistä ei suoranaisesti kohdistunut Vasiliin, mutta joka pian hoksasi, että hänhän hyvinkin saattaisi olla puheiden maalitaulu, sikäli mikäli olisi yhtä ja samaa kalkatuksen kohteena mainittujen kera.
Sylvi Orvokin sanojen suollolla oli mainio takaisinkytkentä. Melko nopeassa aikataulussa Vasili oppi tyystin välttämään niitä kiemuroita ja konnakoukkuja joista Sylvi alvariinsa suolsi puhetta.
Kuten jo mainittiin, Sylvi oli romakka ilmestys, 6 jalkaa ja 7 tuumaa isoa herkästi hyllyvää naista. Persevä, reitevä ja rintava. Hänen rinnallaan Vasili hennossa huojuvassa varressaan kuin vanamon värisevä, aralle tuoksuva kukka koko 145 sentin matalassa korkeudessaan.
Eikä siinä paljon pyristely auttanut, oliko siihen edes halua - luoja tietää, niin piti Vasili naisestaan kun Sylvi lempeällä kourallaan tarttui Vasilin linnunluiseen kalvosimeen ja ilmaisi täten halunsa omistaa tämä ja tälle kallein aarteensa yli kaikkensa.
Siellä, siellä kaikkein salaisimpien sinisten verhojen takana Sylvi Orvokki Tuulteenkorvalta-Mäyräpää avasi vaativasti reitensä, raotti tuoksuvan puutarhaansa ja nosti Vasilin vahvoilla kourillaan reisiensä väliin.
Vaatimalla vaati - likisti ja tikisti Vasilinsa viimeiseen pisaraan saakka ja antoi onnentunteen tulla molempien puolesta ja yleensä yhtä aikaa jyleänä ulvontana joka sai syntisimmät kyläläiset luimistelemaan maailmanlopun pelossa - hirvityksiä odottaen.
Siinä juhlallisessa tolassa muuttuivat he yhdeksi ja samaksi ja eikä kukaan olisi rohjennut mennä toteamaan, että toinen olisi ollut toista suurempi. Täydellinen harmonia lepäsi häveliäänä huntuna heidän yllään.
Sylvi Orvokki Tuulteenkorvalta-Mäyräpää piti tällaisista hurmion hetkistä ja siksi niitä on tihepäähän. Vasili puolestaan elämään paluusta, säntillisyydestä ja tekemisen ilosta johtuen vastavuoroisesti otti ilomielin vastuun suoritteestaan. Ilman paineita ja ilman keinotekoisia ponsiaineita. Toistaiseksi.
Näillä eväillä lähti Vasilin elämä sujumaan arvoiseensa suuntaan, saatettaisiin kai toisaalla olettaa, että juuri siihen Luojan oikeasti tarkoittamaan, ei mihinkään inimisten keksimään jonniinjoutavaan sääntöihin nojaavaan höperehtimiseen.
Mistä tuli Sylvi ja jääkö - sitä ei kukaan lähimmäinen ole hirvinnyt veikata, saatikka puhua tahi löysemmissä unissaan ounastella.
Eletään vaan tätä päivää ja tätä hetkeä. Sitä voi sanoa onneksi jos vain ite haluaa.
Kun ei pölännyt kuolemaa, eikä muitakaan inimisen henkisen kehityksen mukanaan tuomia latteita kauheuksia ja kotkotuksia, ei hänen elämässään ikään kuin ollut mitään kaiteita. Ei tarvinnut. Lavealla tiellä kyllä sopii puljaamaan vailla millä kurin. Eikä se ole edes ikävääkään.
Totuuden nimissä; joskus kyllä näyttää ihan siltä - silkkaa rattoa se perhana on kun useimmat muut sen sijaan kärsivät inhimillisyyden tuomasta onnettomasta ikeestä niskallaan kohdusta hautaan.
Mitä sitä paitsi sellaisella kuolemalla tekee joka ei pelota? No ei mitään, sehän selvä pyy, teho siltä silloin on mennyt, eikä sitä halua sellaista edes atimaan, kylään, on se sentään sen verran kalmonoloinen iljetys muuten. Ainakin mustakaapujen puheiden perusteella.
Kutsuisiko tuota edes jännityksenkään vuoksi Vasili ja tapaisensa, jää harkittavaksi.
Vasili Kukko oli elänyt koko tähänastisen elonsa sellaista elämää josta moni haaveilee virkatuolissaan tai muussa toisten inimisten oikkuihin kytketyssä työssään.
Kuinka moni meistä onkaan istunut kopperossaan tyystin kyllästyneenä parempiensa jatkuvaan ylikävelyyn ja ohjeistamiseen.
Ja saattaapa joku istua parahultaisestikin.
Onpa niitä näitä pohtiessaan kenties päätynyt haihatteluun, jopa hairahtunut ihastuttavalle, preesenssistä pois johtavalle polulle kauas futuuriin, Onnenmaana siintävään tulevaisuuteen.
Sinne matkalla sitten jotkut ovat saattaneet sortua näkemään päiväunissaan sellaistakin, että mitan täytyttyä lopullisesti on ollut suorastaan helppoa sanoa ylemmän paremman räksytyksen jälkeen: "Haista sinä pomo nyt pelkkä perse ja sutaise lopputili. Nyt tää lähtee! Tänneppä jäät horisemaan."
Mikä ihana tunne tuo on, haihattelun vapaus, vaikkei lopullista ratkaisua aina ehken synnykkään. Pelkkä haave jo vilvoittaa sielua.
Nooh, Vasilin ei tarvinnut tuollaiseen sotkeutua, oli karttanut moisia töitä koko ikänsä, kuten moniaita muitakin töitä. Vasilin henkinen, veteen kirjattu motto oli kuin suoraan Jyrki Piispan kirjasta; Terve ruumis ei työtä kaipaa.
~~~~~~~~~~~~
Vasili Kukko kohtasi ihanaisen naisen. Ei mitään hemakkaa pimua. Sinnepäinkään. Pikemminkin romakan, suorasanaista kerrontaa harrastavan ja sellaisella wimmalla, että eipä siihen meinnanut edes välttämättömimmissäkään asioissa ehtiä väliin sanan sanaa solkkaamaan. Mutta somaa oli, hunajaista mettä Vasilin korville sellainen ikiaikainen ja ominainen kalkatus jota tuo rehevän roteva nainen huuliltansa suolsi lakkaamatta.
Kuin katkeamattomana nauhana suoltui puhe Sylvi Orvokki Tuulteenkorvalta-Mäyräpäältä. Suu kävi vaikka siihen väliin tällättiin leipää ja muuta särvintä. Kävi vaan.
Ja mitä suloista puhetta; opettamista, neuvomista, kehumista, moittimista, marmatusta, marmatusta ja marmatusta, joista yksikään niistä ei suoranaisesti kohdistunut Vasiliin, mutta joka pian hoksasi, että hänhän hyvinkin saattaisi olla puheiden maalitaulu, sikäli mikäli olisi yhtä ja samaa kalkatuksen kohteena mainittujen kera.
Sylvi Orvokin sanojen suollolla oli mainio takaisinkytkentä. Melko nopeassa aikataulussa Vasili oppi tyystin välttämään niitä kiemuroita ja konnakoukkuja joista Sylvi alvariinsa suolsi puhetta.
Kuten jo mainittiin, Sylvi oli romakka ilmestys, 6 jalkaa ja 7 tuumaa isoa herkästi hyllyvää naista. Persevä, reitevä ja rintava. Hänen rinnallaan Vasili hennossa huojuvassa varressaan kuin vanamon värisevä, aralle tuoksuva kukka koko 145 sentin matalassa korkeudessaan.
Eikä siinä paljon pyristely auttanut, oliko siihen edes halua - luoja tietää, niin piti Vasili naisestaan kun Sylvi lempeällä kourallaan tarttui Vasilin linnunluiseen kalvosimeen ja ilmaisi täten halunsa omistaa tämä ja tälle kallein aarteensa yli kaikkensa.
Siellä, siellä kaikkein salaisimpien sinisten verhojen takana Sylvi Orvokki Tuulteenkorvalta-Mäyräpää avasi vaativasti reitensä, raotti tuoksuvan puutarhaansa ja nosti Vasilin vahvoilla kourillaan reisiensä väliin.
Vaatimalla vaati - likisti ja tikisti Vasilinsa viimeiseen pisaraan saakka ja antoi onnentunteen tulla molempien puolesta ja yleensä yhtä aikaa jyleänä ulvontana joka sai syntisimmät kyläläiset luimistelemaan maailmanlopun pelossa - hirvityksiä odottaen.
Siinä juhlallisessa tolassa muuttuivat he yhdeksi ja samaksi ja eikä kukaan olisi rohjennut mennä toteamaan, että toinen olisi ollut toista suurempi. Täydellinen harmonia lepäsi häveliäänä huntuna heidän yllään.
Sylvi Orvokki Tuulteenkorvalta-Mäyräpää piti tällaisista hurmion hetkistä ja siksi niitä on tihepäähän. Vasili puolestaan elämään paluusta, säntillisyydestä ja tekemisen ilosta johtuen vastavuoroisesti otti ilomielin vastuun suoritteestaan. Ilman paineita ja ilman keinotekoisia ponsiaineita. Toistaiseksi.
Näillä eväillä lähti Vasilin elämä sujumaan arvoiseensa suuntaan, saatettaisiin kai toisaalla olettaa, että juuri siihen Luojan oikeasti tarkoittamaan, ei mihinkään inimisten keksimään jonniinjoutavaan sääntöihin nojaavaan höperehtimiseen.
Mistä tuli Sylvi ja jääkö - sitä ei kukaan lähimmäinen ole hirvinnyt veikata, saatikka puhua tahi löysemmissä unissaan ounastella.
Eletään vaan tätä päivää ja tätä hetkeä. Sitä voi sanoa onneksi jos vain ite haluaa.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi