VERTA HYYTÄVÄ KiRKAiSU

VERTA HYYTÄVÄ KiRKAiSU

Kyllä muuten, mikä ettei,
mutta sen kaiken täyttävän, sielua hyväilevän;
pysähtyneen hiljaisuudenkin keskelläkin.
Pulssi tihenee, myrkky syöksyy kohisten verisuonissa,
niin että ohimoissa soi.
Lihakset valmistautuvat jännittyneinä odottamaan
käskyä: Räjähdä!

Iho nihkeilee - jostain äänettömyyden keskeltä,
yön juuri vaipuessa hämärän syleilyyn,
merkillinen,
suorastaan kammottava koputus onttoon keloon;
iskut raikuvat tyhjyyden läpi rannattoman selkosessa.

Tunkevat korvalehden kiemuroita tärykalvolle
ja napauttavat kuuloluita sellaisella voimalla,
jos parahtaa - Herran tähden - voisi siinä tilanteessa,
niin sehän se tietysti karkaisi huulilta.

Mutta ei - heti perään,
ilman halkaiseva verta hyytävä kirkaisu riipii selkäpiitä
saaden kaiken muun järjellisen lakkaamaan tyyten,
hullaannuttaa muutoin joltisenkin tasapainoisen ällin
sellaiseen haihatteluun joutavista möröistä
sekä niiden peikkokavereista että.

Ensimmäinenkään järjen kipene ei sano:
Ka! Palokärkihän se siellä rinkuu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!