KiVETTÖMiÄ MANSiKOiTA
Ensimmäiset valonsäteet kiilottavat järvenselän päälle niitun päässä olevassa aukossa. Tulisen ja möräkän jyräkän jälkeen ilma on raitis, sitä kirpakoittaa luoteinen viittä-kuutta metriä puhaltava huomentuuli. Painostava helle on ainakin tilapäisesti poissa.
Oraalle noussut odelma on kastehelmien kirjoma taivaallinen paratiisinäkymä aamun kajeessa. On luonnon ja kesän hehkein aika. Joku yltiöpäinen uhkarohkea romantikko-humanteri voisi jopa väittää näkevänsä kasvien ja kukkien auran tässä hereässä yläsavolaisessa valossa.
Kello harppoo sudenhetken viimeisiä toveja, kohta pierasee sika ja sitten nousee naapurissa kukko tunkiolle kailottamaan hyvät huomet unikeoille ja muille vetelyksille jotka vielä lojuvat lavitsoillaan raskaasta työstä painajaisuneksien.
Niitun reunassa, kaneliomenapuun takana vitelikössä, näyttää olevan kuovin pesä villiintyneen raparperin alla. Naaras kyköttää munimassa matkapakaasit jo valmiina.
Uros tepastelee hermostuneena, väliin pyrähtää räpiköimään piruetteja taivaanpiirille ja kailottaa varsin kuovilliseen tyyliin muille pörrääville tirpusille tahtovansa nauttia näistä avio-onnen olemattomista rippeistä henkilökohtaisesti, suurin piirtein viimeiseen munaan saakka.
Sillä kuten hyvin tiedämme, muistamme lukeneemme kansakoulun lintutiedon tunnilla, että kuovifroua ei ole niitä kaikkein innostuneimpia hääräämään paskavaippojen ja maitolämmitysten kera.
Se kun yksinkertaisesti luottaa mielitiettyynsä siinä suhteessa huomattavasti visummin kuin joku sosiaalihuollon lapsenruokkoämmä joka ei usko ylipäänsäkään isien lastenhoidon osaamiseen, tavoitteisiin eikä tahtoon ja haluun sitten rikamankaan vertaa vaan toimittaa vunukat säälittä mieluummin lastenkotiin huostaanotolla kuin sallii ne isäinsä paapottaviksi.
Jättää kuitenkin tämä edellä ja yllä mainittu nimenomainen kuoviukko kastemadon vorniasta nurmesta kiskovan mustarastaan huomiotta. Se on nääs sen monivuotinen luotettu riiuukaveri, mutta töyhtöhyypältä kyllä käy nyppäsemässä töyhdöstä haituvan kurillaan.
Moisesta taas suivaantuu hyyppä ja kirahtaa:
"Vanellus vanellus! (Perkeleen perkele)"
Tämän savolaisen kulttuurimaiseman ylevän huomenkoin keskeyttää Kualeppi Viänänen dramaattisella ilmestymisellään pellon pieleen, metsän rajaan rannan suunnasta. "Puatin" on karrauttana poukaman perille karreikkoon, kokka könöttää tuppaiden välistä.
Ei mene kuin hetki kun jo puarustaa ojan vierusta reppu selässä ja päälari toisessa kourassa kartanolle. Toisessa pärekoppa jossa muovisäkissä kolme parikiloista lahnan motlaketta. Suupielet muikeassa hymyssä ojentaa pihalla kädet esiliinan puuskassa seisovalle emännälle pussin.
"Ka tässäpä nuo ovat nyt tuoreimmat tojisteet siitä jotta tämä muapallohhii on joskus ollu lättänä", sanoo ojentaessaan niitä.
Mielellään emäntä tällaiset terveiset vastaanottaa yksinäiseltä saarenasukilta - kovin mielellään, kun on jo tovin siunaillut kuinka savulahnan nautinnoista on kohta pian vuosi kulunut. Toiveiden täyttymistä jää nyt odottamaan vielä, josko Kualeppi toimittaisi tuota tuonnempana vasullisen lahnan parkkia myös kapakalaksi saakka.
Pyytää Viänästä sisälle pirttiin ja nostaa pannun ringille lämpiämään.
Sitten emännän silmät sattuvat Viänäsen vierelleen laskemaan päälariin. Mielenkiinto herää ja johtuu siitä tiedusteleman pänikän osoitetta: "Vuan mikäpä se lienöö tuon pöntön osoke?"
Viänänen vastaa kuulleensa kulkupuheina, jotta Suonenjoella ovat kuulemma kehittäneet uuden kivettömän mansikan, että sitä hänellä on meininki lähteä koemaistamaan ja parhaassa tapauksessa päälarillisen vaikka koeostamaan jos niikseen sattuu:
"Etennii jos suap ite kerätä ja parraat piältä ottoo ja kokkeilla. Suattaapa nuo halavennuksellahhii suaha - määtiijjä, niille töin."
Emännän suu loksahtaa raolleen ja pillilupin tumppi jää somasti alahuuleen roikkumaan. Niin pistää ällikälle Kualepin uutinen.
"Mittee se horissoo mokoma rohjake? Väskynäthän ne niitä kivettömiä ovat. Out kuullu viärin tahi ymmärtänä, tottero", vastaa hieman kimmastuneena emäntä Kualepille.
"Ka, oun tahi en ja suattaapa nuo olla, tahi olla olematikkii, mutta käymään lähen kuitennii, kun on Muhoskalla tuas ihtesä kuppuutettava - nuo sivut kun... Tarkistanpa sittä samalla reissulla kummatko ne on niitä kivettömmii."
Oraalle noussut odelma on kastehelmien kirjoma taivaallinen paratiisinäkymä aamun kajeessa. On luonnon ja kesän hehkein aika. Joku yltiöpäinen uhkarohkea romantikko-humanteri voisi jopa väittää näkevänsä kasvien ja kukkien auran tässä hereässä yläsavolaisessa valossa.
Kello harppoo sudenhetken viimeisiä toveja, kohta pierasee sika ja sitten nousee naapurissa kukko tunkiolle kailottamaan hyvät huomet unikeoille ja muille vetelyksille jotka vielä lojuvat lavitsoillaan raskaasta työstä painajaisuneksien.
Niitun reunassa, kaneliomenapuun takana vitelikössä, näyttää olevan kuovin pesä villiintyneen raparperin alla. Naaras kyköttää munimassa matkapakaasit jo valmiina.
Uros tepastelee hermostuneena, väliin pyrähtää räpiköimään piruetteja taivaanpiirille ja kailottaa varsin kuovilliseen tyyliin muille pörrääville tirpusille tahtovansa nauttia näistä avio-onnen olemattomista rippeistä henkilökohtaisesti, suurin piirtein viimeiseen munaan saakka.
Sillä kuten hyvin tiedämme, muistamme lukeneemme kansakoulun lintutiedon tunnilla, että kuovifroua ei ole niitä kaikkein innostuneimpia hääräämään paskavaippojen ja maitolämmitysten kera.
Se kun yksinkertaisesti luottaa mielitiettyynsä siinä suhteessa huomattavasti visummin kuin joku sosiaalihuollon lapsenruokkoämmä joka ei usko ylipäänsäkään isien lastenhoidon osaamiseen, tavoitteisiin eikä tahtoon ja haluun sitten rikamankaan vertaa vaan toimittaa vunukat säälittä mieluummin lastenkotiin huostaanotolla kuin sallii ne isäinsä paapottaviksi.
Jättää kuitenkin tämä edellä ja yllä mainittu nimenomainen kuoviukko kastemadon vorniasta nurmesta kiskovan mustarastaan huomiotta. Se on nääs sen monivuotinen luotettu riiuukaveri, mutta töyhtöhyypältä kyllä käy nyppäsemässä töyhdöstä haituvan kurillaan.
Moisesta taas suivaantuu hyyppä ja kirahtaa:
"Vanellus vanellus! (Perkeleen perkele)"
Tämän savolaisen kulttuurimaiseman ylevän huomenkoin keskeyttää Kualeppi Viänänen dramaattisella ilmestymisellään pellon pieleen, metsän rajaan rannan suunnasta. "Puatin" on karrauttana poukaman perille karreikkoon, kokka könöttää tuppaiden välistä.
Ei mene kuin hetki kun jo puarustaa ojan vierusta reppu selässä ja päälari toisessa kourassa kartanolle. Toisessa pärekoppa jossa muovisäkissä kolme parikiloista lahnan motlaketta. Suupielet muikeassa hymyssä ojentaa pihalla kädet esiliinan puuskassa seisovalle emännälle pussin.
"Ka tässäpä nuo ovat nyt tuoreimmat tojisteet siitä jotta tämä muapallohhii on joskus ollu lättänä", sanoo ojentaessaan niitä.
Mielellään emäntä tällaiset terveiset vastaanottaa yksinäiseltä saarenasukilta - kovin mielellään, kun on jo tovin siunaillut kuinka savulahnan nautinnoista on kohta pian vuosi kulunut. Toiveiden täyttymistä jää nyt odottamaan vielä, josko Kualeppi toimittaisi tuota tuonnempana vasullisen lahnan parkkia myös kapakalaksi saakka.
Pyytää Viänästä sisälle pirttiin ja nostaa pannun ringille lämpiämään.
Sitten emännän silmät sattuvat Viänäsen vierelleen laskemaan päälariin. Mielenkiinto herää ja johtuu siitä tiedusteleman pänikän osoitetta: "Vuan mikäpä se lienöö tuon pöntön osoke?"
Viänänen vastaa kuulleensa kulkupuheina, jotta Suonenjoella ovat kuulemma kehittäneet uuden kivettömän mansikan, että sitä hänellä on meininki lähteä koemaistamaan ja parhaassa tapauksessa päälarillisen vaikka koeostamaan jos niikseen sattuu:
"Etennii jos suap ite kerätä ja parraat piältä ottoo ja kokkeilla. Suattaapa nuo halavennuksellahhii suaha - määtiijjä, niille töin."
Emännän suu loksahtaa raolleen ja pillilupin tumppi jää somasti alahuuleen roikkumaan. Niin pistää ällikälle Kualepin uutinen.
"Mittee se horissoo mokoma rohjake? Väskynäthän ne niitä kivettömiä ovat. Out kuullu viärin tahi ymmärtänä, tottero", vastaa hieman kimmastuneena emäntä Kualepille.
"Ka, oun tahi en ja suattaapa nuo olla, tahi olla olematikkii, mutta käymään lähen kuitennii, kun on Muhoskalla tuas ihtesä kuppuutettava - nuo sivut kun... Tarkistanpa sittä samalla reissulla kummatko ne on niitä kivettömmii."
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
Jo vain oli taas niin makoisaa! tervehtien -miina-
VastaaPoistaMiinalle:
VastaaPoistaNo vain mikä ettei, kun ollaan mausteiden äärellä.
trew, susi
Jo vaen, olj haaskaa turinaa. Kaverj lähetti mulle yhteyven ihan vuoan nimipäevän ratoks, työpäevän iloks. Hyvvee voentii jokkaeselle lähettöö Hämmeen akka Lahen kuppeesta.
VastaaPoistaHämmeen akallen:
VastaaPoistaVoe tokkiisa, suattaahan näetä ruapustoo josson lukijoeta nokko.