VEDENEiTO

VEDENEiTO

Suokukkain kuoro laulaa Merikantoa;
Kesäillan valssi Pekka Iisakin saarella on jotain
sellaista mitä ei voi keksiä.
Se vain on.

Vähäpuisen salon soisilta rinteiltä
hoksitut polttopuun rippeet palavat viimeistä kertaa,
tuotava on vast'edes poltettava tänne,
jos meinaa makkaransa lämpimänä syödä
tai on annettava niiden lojua auringossa kalliolla.

Tuohen ja tervaksen tuoksu kaihertaa mieltä,
savu haahoilee sinne ja tänne tyvenessä,
osaamatta oikeastaan mihinkään muualle holtilla,
paitsi silmään tietty - aina.
Aina tulee valittua vikapuoli,
vaikka koko ympyrä on sytyttäjälle vapaa.

Aurinko ei laske.
Taimenen pojat iskevät hanakasti lippaan;
opetuksen saatuaan ne lasketaan
takaisin Ahtolaan kasvamaan.

Vedenneito kelluu kallion kupeessa unisen joutilaana.
Niin kuin vain nainen voi tehdä;
kuin kalastaja purressaan
tai metsästäjä peuraa vartoessaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!