VALHE VALLAN PÄÄLLÄ
Tuure Käppinen lampsi mutkittelevaa polkua venevalkamalleen. Vähän kärtytti, suotta syyttä oli alkanut ripsimään, sitten satamaan ja lopulta suorastaan losottamaan. Lämpötila oli huidellut saman tien nollan tietämiin. Oli pitänyt kiskaista pannu uudelleen aamunkoissa tulelle ja neljännen kupposen ääressä pohtia, että lumellekko tuo piru vielä muuttaa kun kerran alkoi kaikki pelinsä pitämään.
Ehtoolla, yön sylissä oli jo taivas ollut selkeä ja siitä Tuure päätellyt aamuisen kelin, tyvenen ja kuivahkon, kuulaan syksyisen aamun. Mitä sitä tyhjää. Sääkin oli €U-uskovaisten puolella. Teki kiusaa tavallisille inimisille sen minkä ehti.
Vettäkin lappoi taivaan täydeltä, ikään kuin Zorpasten hurlumhei olisi Käppisen syytä. Tuuli kasahteli sinne ja tänne, osaamatta päättää mihinkä oikein puhaltaa.
Puhalsi varmuuden vuoksi joka suuntaan.
Sen verta hellitti kahdeksan kieppeillä, jotta Käppinen kyllästyneenä odotteluun kiskoi sadevetimet ylleen, kaivoi porstuan konttorista iän wanhan syydvestin. Oikoi sen päähän, keräsi kimpsunsa ja lykkäsi viimeiseksi kintut kumisaappaisiin ja lähti rantteen poikki astelemaan puuvajan taitse polun päähän.
Märkää oli. Palaksen päälle kumartunut korsikko kasteli puolireiteen ja ilman sadelahkeita Käppinen olisi lyhyen läntänä ollut muniaan myöten märkä jo ennen kuin järvestä oli tietoakaan. Sinne oli polun päästä jota kuinkin puolisen kilometriä suurinpiirtein.
Polku nousi kuolpunaan ja oijusti siitä vähäisen tievan päälle ja yli. Rintuuta noustessaan kavahti kun koppelo hyppäsi äkin siivilleen, tapansa mukaan vasta kohdalla ja nousi hongan kylkeen oksalle ihan haulikon kantamiin. Kuikisteli puunkyljestä, kotkotti ja käänteli päätään paheksuvasti enteillen vaaraa.
Ei sellaista ollut. Kirota karautti Käppinen, oli jättänyt tällä erää tuliluikkunsa oven karmiin nojalleen, ei raaskinut sitä sateen varalta mukaansa ottaa. Perintöhaulikko, Sauer & Sohn, kolmirenkainen, Kruppin terästä, ukin jäämistöä, se oli aivan anhiton metsänmies ja olisi ollut sääli sellainen peli tähän koiranilmaan ottaa. Mutta merkitään tiedoksi, tuumi Tuure koppelosta ja jatkoi määrätietoisesti palasta eteen käsin.
Pian kajasti jo veden selkä puiden välistä ranta-ahteen vitelikön yli. Sitten, kun palas alkoi laskemaan, hävisi kertaalleen näköpiiristä, mutta tiesihän Käppinen, että se siellä on. Ja vene, tervattu, viislaitainen vene odottamassa puillaan, että se lykätään veteen kellumaan ja päästään pian hommiin.
Tuure puikahtaa vitelikön lomasta ahteelle. Samassa romauttaa vettä. Käppinen harppoo muutaman juoksuaskeleen ja ennättää parahultaisesti tilapäiseksi sateensuojaksi aiemmin kesällä pystyttämänsä pressukatoksen alle.
Losottaa taas kunnolla. Taivas on harmaana Kiinaan saakka. Veden pinta kiitävistä viimoista ryppyinen. Ei tässä mitään järkeä ole yksin lähteä tuonne yksin, itseään kiusaamaan - tuumii Käppinen ja istahtaa pölkylle.
Sadattelee aikansa ja käsi alkaa automaattisesti hamuta nuotion pohjan kekäleitä kasempaan. Toinen käsi tapailee tuohen siipaketta sytykekasasta. Ottaa hyppysiin kun mieleinen sattuu ja muutaman honkasäleen mukanaan.
Piankos niistä tulen tekee käytännön iniminen. Ilman käyttöohjetta, omin päin, sytkärillä tuikkaa tuohen helmaan ja siitä se loikkaa ahmimaan honkasia ja iskee lopulta kyntensä hiiltyneisiin syömäpuihin.
Tilanne rauhoittuu, tulella se on sellainen voima ja mahti. Käppinen asettelee reunoille uusia ehdokkaita hiiltymään ja kääntyy sitten pölkyllään veden ja veneen suuntaan.
Mieli on lauhtunut, enää ei vituta sade ja tuuli, verkot ovat varmassa tallessa veden alla hyvin tupuroituna, eikä siikakaan enää ole tähän aikaan niin kovin altis pilaantumaan, jos ei nyt ihan tahallaan ole punonut itseään pakettiin.
Vaan harritpa saattavat olla kyllä menetetty, ne lemmot yleensä pakkaavat itsensä ja tukehtuvat sitten hengiltä.
Kummallista kun semmosta tekevät ne epelit. Ryntäävät paniikkiin holtittomasti. Aivan kuin inimiset.
Ja tekevät sitten typeryyksiä typeryyksienkin päälle.
Ei lakkaa losottamasta. Käppinen ottaa nokisen kanan ja ripustaa sen tulen ylle. Enteilee viidettä annosta kohvetta jo tälle aamulle. Odotellessaan miettii ja pähkäilee taas eilisillan uutista: €U-uskovaisten velkakaronkkaa.
Hymyyn vääntyy vähitellen naamari, virne ylettyy suupielestä toiseen: "Pian on rupusakki niin täynnäns' €U-uskovaisten toilauksia, että se ottaa kohta päätösvallan omiin käsiinsä kun ei muuten näytä mitään tolkkua koko hommasta tulevan. Ei lasta - ei paskaa."
Silmät sulkeutuvat kun Käppinen alkaa nähdä unelmia riistosta ja sorrosta vapaasta rupusakista. Rupusakista ilman €uron- ja €uvostoliiton kahleita ja velkaorjuutta.
Vaikka Käppinen on hengeltänsä täysi pakana ja vähän päällekkin, palautuu hänellä joskus lapsuudessa mieleen syöpyneet virren sanat ja ne valuvat huulilta vaimeana sateen lotinan sekaan:
Ehtoolla, yön sylissä oli jo taivas ollut selkeä ja siitä Tuure päätellyt aamuisen kelin, tyvenen ja kuivahkon, kuulaan syksyisen aamun. Mitä sitä tyhjää. Sääkin oli €U-uskovaisten puolella. Teki kiusaa tavallisille inimisille sen minkä ehti.
Vettäkin lappoi taivaan täydeltä, ikään kuin Zorpasten hurlumhei olisi Käppisen syytä. Tuuli kasahteli sinne ja tänne, osaamatta päättää mihinkä oikein puhaltaa.
Puhalsi varmuuden vuoksi joka suuntaan.
Sen verta hellitti kahdeksan kieppeillä, jotta Käppinen kyllästyneenä odotteluun kiskoi sadevetimet ylleen, kaivoi porstuan konttorista iän wanhan syydvestin. Oikoi sen päähän, keräsi kimpsunsa ja lykkäsi viimeiseksi kintut kumisaappaisiin ja lähti rantteen poikki astelemaan puuvajan taitse polun päähän.
Märkää oli. Palaksen päälle kumartunut korsikko kasteli puolireiteen ja ilman sadelahkeita Käppinen olisi lyhyen läntänä ollut muniaan myöten märkä jo ennen kuin järvestä oli tietoakaan. Sinne oli polun päästä jota kuinkin puolisen kilometriä suurinpiirtein.
Polku nousi kuolpunaan ja oijusti siitä vähäisen tievan päälle ja yli. Rintuuta noustessaan kavahti kun koppelo hyppäsi äkin siivilleen, tapansa mukaan vasta kohdalla ja nousi hongan kylkeen oksalle ihan haulikon kantamiin. Kuikisteli puunkyljestä, kotkotti ja käänteli päätään paheksuvasti enteillen vaaraa.
Ei sellaista ollut. Kirota karautti Käppinen, oli jättänyt tällä erää tuliluikkunsa oven karmiin nojalleen, ei raaskinut sitä sateen varalta mukaansa ottaa. Perintöhaulikko, Sauer & Sohn, kolmirenkainen, Kruppin terästä, ukin jäämistöä, se oli aivan anhiton metsänmies ja olisi ollut sääli sellainen peli tähän koiranilmaan ottaa. Mutta merkitään tiedoksi, tuumi Tuure koppelosta ja jatkoi määrätietoisesti palasta eteen käsin.
Pian kajasti jo veden selkä puiden välistä ranta-ahteen vitelikön yli. Sitten, kun palas alkoi laskemaan, hävisi kertaalleen näköpiiristä, mutta tiesihän Käppinen, että se siellä on. Ja vene, tervattu, viislaitainen vene odottamassa puillaan, että se lykätään veteen kellumaan ja päästään pian hommiin.
Tuure puikahtaa vitelikön lomasta ahteelle. Samassa romauttaa vettä. Käppinen harppoo muutaman juoksuaskeleen ja ennättää parahultaisesti tilapäiseksi sateensuojaksi aiemmin kesällä pystyttämänsä pressukatoksen alle.
Losottaa taas kunnolla. Taivas on harmaana Kiinaan saakka. Veden pinta kiitävistä viimoista ryppyinen. Ei tässä mitään järkeä ole yksin lähteä tuonne yksin, itseään kiusaamaan - tuumii Käppinen ja istahtaa pölkylle.
Sadattelee aikansa ja käsi alkaa automaattisesti hamuta nuotion pohjan kekäleitä kasempaan. Toinen käsi tapailee tuohen siipaketta sytykekasasta. Ottaa hyppysiin kun mieleinen sattuu ja muutaman honkasäleen mukanaan.
Piankos niistä tulen tekee käytännön iniminen. Ilman käyttöohjetta, omin päin, sytkärillä tuikkaa tuohen helmaan ja siitä se loikkaa ahmimaan honkasia ja iskee lopulta kyntensä hiiltyneisiin syömäpuihin.
Tilanne rauhoittuu, tulella se on sellainen voima ja mahti. Käppinen asettelee reunoille uusia ehdokkaita hiiltymään ja kääntyy sitten pölkyllään veden ja veneen suuntaan.
Mieli on lauhtunut, enää ei vituta sade ja tuuli, verkot ovat varmassa tallessa veden alla hyvin tupuroituna, eikä siikakaan enää ole tähän aikaan niin kovin altis pilaantumaan, jos ei nyt ihan tahallaan ole punonut itseään pakettiin.
Vaan harritpa saattavat olla kyllä menetetty, ne lemmot yleensä pakkaavat itsensä ja tukehtuvat sitten hengiltä.
Kummallista kun semmosta tekevät ne epelit. Ryntäävät paniikkiin holtittomasti. Aivan kuin inimiset.
Ja tekevät sitten typeryyksiä typeryyksienkin päälle.
Ei lakkaa losottamasta. Käppinen ottaa nokisen kanan ja ripustaa sen tulen ylle. Enteilee viidettä annosta kohvetta jo tälle aamulle. Odotellessaan miettii ja pähkäilee taas eilisillan uutista: €U-uskovaisten velkakaronkkaa.
Hymyyn vääntyy vähitellen naamari, virne ylettyy suupielestä toiseen: "Pian on rupusakki niin täynnäns' €U-uskovaisten toilauksia, että se ottaa kohta päätösvallan omiin käsiinsä kun ei muuten näytä mitään tolkkua koko hommasta tulevan. Ei lasta - ei paskaa."
Silmät sulkeutuvat kun Käppinen alkaa nähdä unelmia riistosta ja sorrosta vapaasta rupusakista. Rupusakista ilman €uron- ja €uvostoliiton kahleita ja velkaorjuutta.
Vaikka Käppinen on hengeltänsä täysi pakana ja vähän päällekkin, palautuu hänellä joskus lapsuudessa mieleen syöpyneet virren sanat ja ne valuvat huulilta vaimeana sateen lotinan sekaan:
"Nyt viekas vilppi täällä on noussut kunniaan,
on valhe vallan päällä ja vääryys voimassaan.
Ei kuulla kurjan ääntä, ja köyhää sorretaan,
ja lainkin rikkaat vääntää vääryyttä puoltamaan."
on valhe vallan päällä ja vääryys voimassaan.
Ei kuulla kurjan ääntä, ja köyhää sorretaan,
ja lainkin rikkaat vääntää vääryyttä puoltamaan."
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi