TAiÐiS
Soikkanen. Soikkanen oli tämä miekkonen nimeltään. Hyvin omituinen eläjä. Ei siitä paljon historiaa ollut kellään tiedossa - Soikkasesta. Ei edes akoilla, vaikka kova oli kuulema yöjalassa käymään. Kutsuttu ja odotettu vieras.
Tiedä häntä sitten oliko tosi. Ei kyllä itse kerskunut saamisillaan. Vaan kylläpä tiesivät kylällä kertoa, että muutama vunukkakin oli sen alta.
Oli jos oli. Kukaan ei metakkaa mokomasta nostanut. Ruokkoja ei asetettu Soikkaselle, sai kulkea siltä osin rauhassa ja ruiskutella sinne minne pyydettiin.
Voisiko sanoa, pienen pienessä kinkerpiirissä kaikki oli suurin piirtein kohdallaan. Asiat rullasivat omaan tahtiinsa isommitta kiireemmittä. Pahansuopaisuutta ei esiintynyt. Tai jos sattuikin, niin se pidettiin visusti sisäseinien sisällä. Yhteisön keskuuteen henkilökohtaisia pahoja oloja ei tuotu koskaan.
Tyhjää kränää kiehäämään.
Soikkanen, Orvo Aaro Ernesti, oli metsän mies, metänmies, kuten sillä perällä tavattiin sanoa. Missä lie oppinsa saanut metsässä kulkemiseen ja liikkumiseen? Saalista tuli aina. Löysi sienet ja marjat, linnut ja jänikset, eikä hirvikään ollut poikkeus silloin kun sille oli tarvis.
Kun OAE lähti haulikko olkapäällä astelemaan metsään, tiesi tapauksen näkijä, että se on vuorenvarmaa kun Soikkanen palaa, jotta sillä roikkuu repussaan pivollinen pyitä, tukku teeriä tai metso tahi pari koppeloa. Ellei sitten olisi intoutunut sillä erää jänistä naakimaan.
Muutama muukin kylän metsästyksen harrastaja oli päässyt Soikkasen mukaan erästämään, vaikka enimmäkseen OAE metsästeli yksin. Mukana olleet kertoivat, että omituista oli ja tuntui kun Soikkanen liikkui - mitään ei kuulunut. Ei risun rapsahdusta, ei mannun töminää tai oksan raapaisua lyyssiin.
Jotenkin Soikkanen vaan sulautui luontoon, liukui sen sisään kuin kala joka käy pinnan lähellä käännähtämässä ja jättää vain kevyen pyörteen, muttei ääntä, molskahdusta.
Ja niinpä yleensä kävi, että porukalla liikkuessa saaliit vaihtelivat huomattavasti, koska muut eivät Soikkasen lailla sulavuutta kyenneet harrastamaan vaan melkoisella rytinällä rymysivät vitelikköjä ja jänkämaita.
Joku tiesi kertoa, että Soikkanen vain hävisi näkyvistä ja yhen äkin palasi. Että oikein toisinaan hätkäytti.
Sanoivat olleen hyvä ampumaan lennosta ja se on kyllä ymmärrettävää jos tietää vähänkään kanalintujen käytöstä.
Koppelo ja teeri - ne luottaa suojaväriinsä yleensä niin rutosti, että ne pyrähtävät maasta kun kulkija, äänenaiheuttaja, rymistelijä on kohdalla. Ja silloin ne hyppäävät jaloilleen ja ponkaisevat lentoon pois päin, hyvin harvoin kulkusuuntaan nähden eteen toisin kun ukkometso, useimmat ukkoteeret.
Siksipä pitää ollakkin huippuampuja joka osaa satuttaa pakenevaan lintuun ja useimmiten vielä 90 astetta kääntyen oikealle (oikeakätinen) vasemmalle vasenkätinen.
Käytännössä aika monelta jää lintu saamatta ja monet taitonsa tunnustavat jättävät edes kokeilematta. Mutta Soikkonen kuului näihin poikkeuksellisiin kykyihin. Hän oli taiđis, kuten alkuperäisasukkaat sanoivat.
Hänen refleksinsä ja käden tarkkuutensa yhdistettynä luonnossa äänettömänä kulkemiseen oli ankara haaste riistalle.
Useimmiten kuolettava.
Kaikki aikanaan. Kylään saapui suuren ja mahtavan Sosialistisen Neuvosto Tasavaltojen Liiton edusmies asumaan. Palomies ammatiltaan, palopuhemies vapaa-aikanaan ja aina muulloinkin kun tilanne salli. Wankan linjan sosialisti, kommunismiin hurahtanut sinisilmä joka nukkui Ruususen unta hereilläänkin. Kaikki oli yhteistä hänen mielestään ja niinpä otti tavakseen lainailla ja käyttää kyläläisten tarvekaluja aina yhteiseen asiaan vedoten.
No mikäpä siinä, muutama kyläläinen innostui kovin ja oitis omaksui sosialistisia tapoja mestarinsa ohjauksessa.
Soikkanen ei liittynyt individualistina tuohon menoon, pysytteli syrjemmällä, vältti tapaamisia ja jos sattuikin väisti puheenaiheen metsästykseen ja erästelyyn johdattelevilla huomautuksilla.
Palomiehen vaimo oli hereä ja lahea, hm... varsin muodokas nainen, verevä ja tumma, kipenen verta alle keski-iän oleva katseita keräävä ihmetys. Ja sellainen joka kyllä itse tiesi, että herättää miehisissä miehissä ja uroissa niitä tiettyjä tunteita, jotka panevat kusiaiset vilistämään pitkin selkäpiitä ja lopulta päätyvät navan alle kahvipöydässä ja lopulta jäykistävät koko keskustelun.
Tiesi tämän juu. Ja eikös vaan Soikkanen, naisiin mieltynyt humanteri tämän piankin äkännyt. Totta maar hokasi, että palopuheita alvariinsa pitävä palomies ei jaksanut tai huomannut mitä kaikkea vaimon tarpeita oli jäänyt hieman keskeneräiseksi.
Palopuhuja oli kyllä kunnon iskurityöläinen päivä ja iltatöissään, mutta yötöissä näköjään pelkkä tolvana.
Siihen saumaan Soikkanen iski. Eikä siihen lopulta tarvinnut kummostakaan soidinta pitää kun froua oli jo sellaisessa kierroksessa, että puuttui enää yhteinen paikka missä katsella ja ihmetellä kun taivaan portit aukeavat.
Oivallinen tilaisuus tulikin kun palopuhuja joutui lähtemään piirin toimeenpanevan komitean neuvotteluun ja ohjeistukseen. Froua jäi yksin kotiin. Tapasivat kaupalla yhtä aikaa Soikkasen kera ja saivat sovittua ajan ja paikan.
Oli lokakuun loppua. Jää oli varsan kantava. Aurinko kilotti laskiessaan mitä oivallisimman sillan kierään jäähän.
No vaikkapa haaveilla ties millaisesta suuresta onnesta kun froua Orvo Aaro Ernesti Soikkasta odotellessaan nojasi kyynärpäillään kuistin kaiteeseen ja tuijotti kaukaisuuteen.
Tarina lähenee loppuaan. Lemmenpari pääsi kiihkossaan sinne saakka minne oli matkakin ja hieman yli - luvalla sanoen, Soikkasella kun oli mieskuntoa erästelyn takia, lisäksi tietysti uutuuden viehätys siihen vielä potkua antamaan.
Kielletty hedelmä sekä tunne siitä kuinka se pölvästi joutuu nyt aisankannattajaksi, koskapahan tieto asiasta paljastuu viimeistään pyykkituvan uutisissa ennemmin tai myöhemmin.
Nämä mainitut antoivat Soikkaselle sitkeyttä rynnistää taivaan portteja useamman kerran.
Pahaksi onneksi piirin toimeenpanevan komitean joku jäsen oli sairastunut ja kokous päättyi ennalta arvaamattoman aikaisin. Palopuhuja palasi kotiinsa varhemmin ja kuuli yötyöhuoneesta niin taivaallista riemunkiljuntaa, että pahoin entein meni ovelle ja raotti. Näki tietenkin Soikkasen luomisen töissä hurmiossa kieriskelevän frouansa kera.
Jos punikki nyt yleensä voi punastua, niin sen kyllä palopuhuja sillä erää teki. Oikeastaan muuttui mustanpunaiseksi. Hiipi pois ja suoraan Soikkasen kotiin. Anasti haulikon ja latasi molemmat piiput. Juoksi sitten takaisin. Keskeytti aktin ja kun Soikkanen pyrähti pakomatkalle pikajuoksua pitkin kartanoa, ampui tämän kuoliaaksi.
Sen pituinen se. Vaikka halusi jakaa kaikkien muiden tavarat, niin ei sentään vaimonsa. Joku raja se pitää sosialismissakin olla.
Procul harum,
Tiedä häntä sitten oliko tosi. Ei kyllä itse kerskunut saamisillaan. Vaan kylläpä tiesivät kylällä kertoa, että muutama vunukkakin oli sen alta.
Oli jos oli. Kukaan ei metakkaa mokomasta nostanut. Ruokkoja ei asetettu Soikkaselle, sai kulkea siltä osin rauhassa ja ruiskutella sinne minne pyydettiin.
Voisiko sanoa, pienen pienessä kinkerpiirissä kaikki oli suurin piirtein kohdallaan. Asiat rullasivat omaan tahtiinsa isommitta kiireemmittä. Pahansuopaisuutta ei esiintynyt. Tai jos sattuikin, niin se pidettiin visusti sisäseinien sisällä. Yhteisön keskuuteen henkilökohtaisia pahoja oloja ei tuotu koskaan.
Tyhjää kränää kiehäämään.
Soikkanen, Orvo Aaro Ernesti, oli metsän mies, metänmies, kuten sillä perällä tavattiin sanoa. Missä lie oppinsa saanut metsässä kulkemiseen ja liikkumiseen? Saalista tuli aina. Löysi sienet ja marjat, linnut ja jänikset, eikä hirvikään ollut poikkeus silloin kun sille oli tarvis.
Kun OAE lähti haulikko olkapäällä astelemaan metsään, tiesi tapauksen näkijä, että se on vuorenvarmaa kun Soikkanen palaa, jotta sillä roikkuu repussaan pivollinen pyitä, tukku teeriä tai metso tahi pari koppeloa. Ellei sitten olisi intoutunut sillä erää jänistä naakimaan.
Muutama muukin kylän metsästyksen harrastaja oli päässyt Soikkasen mukaan erästämään, vaikka enimmäkseen OAE metsästeli yksin. Mukana olleet kertoivat, että omituista oli ja tuntui kun Soikkanen liikkui - mitään ei kuulunut. Ei risun rapsahdusta, ei mannun töminää tai oksan raapaisua lyyssiin.
Jotenkin Soikkanen vaan sulautui luontoon, liukui sen sisään kuin kala joka käy pinnan lähellä käännähtämässä ja jättää vain kevyen pyörteen, muttei ääntä, molskahdusta.
Ja niinpä yleensä kävi, että porukalla liikkuessa saaliit vaihtelivat huomattavasti, koska muut eivät Soikkasen lailla sulavuutta kyenneet harrastamaan vaan melkoisella rytinällä rymysivät vitelikköjä ja jänkämaita.
Joku tiesi kertoa, että Soikkanen vain hävisi näkyvistä ja yhen äkin palasi. Että oikein toisinaan hätkäytti.
Sanoivat olleen hyvä ampumaan lennosta ja se on kyllä ymmärrettävää jos tietää vähänkään kanalintujen käytöstä.
Koppelo ja teeri - ne luottaa suojaväriinsä yleensä niin rutosti, että ne pyrähtävät maasta kun kulkija, äänenaiheuttaja, rymistelijä on kohdalla. Ja silloin ne hyppäävät jaloilleen ja ponkaisevat lentoon pois päin, hyvin harvoin kulkusuuntaan nähden eteen toisin kun ukkometso, useimmat ukkoteeret.
Siksipä pitää ollakkin huippuampuja joka osaa satuttaa pakenevaan lintuun ja useimmiten vielä 90 astetta kääntyen oikealle (oikeakätinen) vasemmalle vasenkätinen.
Käytännössä aika monelta jää lintu saamatta ja monet taitonsa tunnustavat jättävät edes kokeilematta. Mutta Soikkonen kuului näihin poikkeuksellisiin kykyihin. Hän oli taiđis, kuten alkuperäisasukkaat sanoivat.
Hänen refleksinsä ja käden tarkkuutensa yhdistettynä luonnossa äänettömänä kulkemiseen oli ankara haaste riistalle.
Useimmiten kuolettava.
~~~~~~~~~~~~
Kaikki aikanaan. Kylään saapui suuren ja mahtavan Sosialistisen Neuvosto Tasavaltojen Liiton edusmies asumaan. Palomies ammatiltaan, palopuhemies vapaa-aikanaan ja aina muulloinkin kun tilanne salli. Wankan linjan sosialisti, kommunismiin hurahtanut sinisilmä joka nukkui Ruususen unta hereilläänkin. Kaikki oli yhteistä hänen mielestään ja niinpä otti tavakseen lainailla ja käyttää kyläläisten tarvekaluja aina yhteiseen asiaan vedoten.
No mikäpä siinä, muutama kyläläinen innostui kovin ja oitis omaksui sosialistisia tapoja mestarinsa ohjauksessa.
Soikkanen ei liittynyt individualistina tuohon menoon, pysytteli syrjemmällä, vältti tapaamisia ja jos sattuikin väisti puheenaiheen metsästykseen ja erästelyyn johdattelevilla huomautuksilla.
Palomiehen vaimo oli hereä ja lahea, hm... varsin muodokas nainen, verevä ja tumma, kipenen verta alle keski-iän oleva katseita keräävä ihmetys. Ja sellainen joka kyllä itse tiesi, että herättää miehisissä miehissä ja uroissa niitä tiettyjä tunteita, jotka panevat kusiaiset vilistämään pitkin selkäpiitä ja lopulta päätyvät navan alle kahvipöydässä ja lopulta jäykistävät koko keskustelun.
Tiesi tämän juu. Ja eikös vaan Soikkanen, naisiin mieltynyt humanteri tämän piankin äkännyt. Totta maar hokasi, että palopuheita alvariinsa pitävä palomies ei jaksanut tai huomannut mitä kaikkea vaimon tarpeita oli jäänyt hieman keskeneräiseksi.
Palopuhuja oli kyllä kunnon iskurityöläinen päivä ja iltatöissään, mutta yötöissä näköjään pelkkä tolvana.
Siihen saumaan Soikkanen iski. Eikä siihen lopulta tarvinnut kummostakaan soidinta pitää kun froua oli jo sellaisessa kierroksessa, että puuttui enää yhteinen paikka missä katsella ja ihmetellä kun taivaan portit aukeavat.
Oivallinen tilaisuus tulikin kun palopuhuja joutui lähtemään piirin toimeenpanevan komitean neuvotteluun ja ohjeistukseen. Froua jäi yksin kotiin. Tapasivat kaupalla yhtä aikaa Soikkasen kera ja saivat sovittua ajan ja paikan.
Oli lokakuun loppua. Jää oli varsan kantava. Aurinko kilotti laskiessaan mitä oivallisimman sillan kierään jäähän.
No vaikkapa haaveilla ties millaisesta suuresta onnesta kun froua Orvo Aaro Ernesti Soikkasta odotellessaan nojasi kyynärpäillään kuistin kaiteeseen ja tuijotti kaukaisuuteen.
Tarina lähenee loppuaan. Lemmenpari pääsi kiihkossaan sinne saakka minne oli matkakin ja hieman yli - luvalla sanoen, Soikkasella kun oli mieskuntoa erästelyn takia, lisäksi tietysti uutuuden viehätys siihen vielä potkua antamaan.
Kielletty hedelmä sekä tunne siitä kuinka se pölvästi joutuu nyt aisankannattajaksi, koskapahan tieto asiasta paljastuu viimeistään pyykkituvan uutisissa ennemmin tai myöhemmin.
Nämä mainitut antoivat Soikkaselle sitkeyttä rynnistää taivaan portteja useamman kerran.
Pahaksi onneksi piirin toimeenpanevan komitean joku jäsen oli sairastunut ja kokous päättyi ennalta arvaamattoman aikaisin. Palopuhuja palasi kotiinsa varhemmin ja kuuli yötyöhuoneesta niin taivaallista riemunkiljuntaa, että pahoin entein meni ovelle ja raotti. Näki tietenkin Soikkasen luomisen töissä hurmiossa kieriskelevän frouansa kera.
Jos punikki nyt yleensä voi punastua, niin sen kyllä palopuhuja sillä erää teki. Oikeastaan muuttui mustanpunaiseksi. Hiipi pois ja suoraan Soikkasen kotiin. Anasti haulikon ja latasi molemmat piiput. Juoksi sitten takaisin. Keskeytti aktin ja kun Soikkanen pyrähti pakomatkalle pikajuoksua pitkin kartanoa, ampui tämän kuoliaaksi.
Sen pituinen se. Vaikka halusi jakaa kaikkien muiden tavarat, niin ei sentään vaimonsa. Joku raja se pitää sosialismissakin olla.
Procul harum,
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi