iNHiMiLLiSTÄ
Lähestyn määrätietoisesti, mutta varoen ylimääräisiä liikkeitä, muuatta pöllöä joka töllöttää minua sopuli poikkiteloin nokassaan.
Tyhjää varomista minulta, liioittelua suorastaan. Loppujen lopuksi se ei näytä olevan moksiskaan meikäläisen itse itsensä muka tärkeäksi kokemasta uhasta.
Sitä paitsi se kököttää pitkän ja oksattoman petäjänraistakan lakkapäässä - turvassa, sitä ei voisi lähestyä uhkaetäisyydelle muulla kuin pyhällä hengellä. Se taas on toistaiseksi pysyvästi poissa kuvioista.
Sopuleita vilistää kaikkialla mihin silmä katsoo ja osuu. Ne kohtaavat päistikkaa juoksennellessaan toisia. Kavahtavat kohdatessaan pystyyn ja tirskuttavat, kirskuttavat hampaitaan, takertuvat turkkeihinsa. Kun pääsevät toisistaan irti, ryntää kumpikin taholleen kohtaamaan uuden kilpailijan ja sama meno jatkuu; kavahtavat kohdatessaan pystyyn ja tirskuttavat, kirskuttavat hampaitaan, takertuvat turkkeihinsa. Kun pääsevät toisistaan irti, ryntää kumpikin taholleen kohtaamaan uuden kilpailijan ja sama meno jatkuu...
Kolmen viikon päästä ryntäillee silmittömästi tämä nyt näkemäni jaettuna kahdella kertaa kuus.
Joku täys tohelo törmää pahki saappaani anturaan, saa siitä törmäyksestä sen verta loimeensa, että siirtyy Kelan asiakkaaksi.
Itseasiassa sopuleita en tullut metsään ihmettelemään, ne on nähty jo aikaa sitten ja sillä siisti. Sen sijaan tulin peremmälle kuolpunaan siksi, että halusin nähdä kertaalleen sen äänen joka saa kirahtaessaan selkäpiissäni samanlaisen tunteen kuin kuivalla liidulla tauluun kirjoitettaessa.
Aavemainen ääni etenkin hämärissä. Marraskesi rokahtaa oitis linnunlihalle. Mitä lienevätkään muinaiset esi-isiemme isäin isät arvelleet tuolloin arvelleet kun kansakoulun Luonnnontietokirjoja ei vielä ollut, bongaus oli esiasteella ja Googlen rakentamista varten oltiin vasta kokoamassa tietoa runonlaulu- ja kerrontaperiaatteella.
Paholaiseksi helposti on tuolloin varmaan Hiiripöllön kirkaisu muuttunut ja pahaksi hengeksi Lapinpöllön nau'unta.
Aikansa pöllö tarkkailee lähestyjää, menettää kiinnostuksensa vähäpätöiseen, vähäläntään kulkijaan ja ottaa sopulin kynsiinsä sekä aloittaa paloittelun samoin tein.
Tarkasti osuu koukkunokka sopulin mahapaitaan, kiskaisee sisälmykset ulos ja nielaista hotkaisee, sitten kiskaisee pöystit tapaus kerrallaan, sirosti ottaa heti perään ammattimiehen tai -naisen otteella lavat irti ja lopuksi nielaisee koko loppuradon niine hyvineen, karvoineen päivineen ja sillä siisti.
Kaivelee povitaskunsa syövereistä servetin jolla pyyhkii ensin nokan ja lähiympäristön, viimeisenä kynnet.
Siinä kaikki.
Mieleeni jää kytemään arvoitus:
"Haiseekohan pöllön pieru tikkivedylle sopulilounaan jälkeen?"
Pää kiertyy tyyrpuurin puoleen, tarkkailee uutta atriaa sillä silmällä. Wanhasta muistista. Aina ei ollut pöllöjen suku asunut runsauden puutarhassa. Uutta piti alkaa vahtaamaan heti entisen tultua palastelluksi. Se ei ollut ahneutta. Eikä verenhimoa. Pelkää luonnonlakia vain. Koodia joka oli kirjoitettu sen soluihin jo aikojen alussa. Hyvinkin ennen inimisen keksimistä. Ja pitkästi pitkästi ennen inhimillisyyttä, jolla iniminenkään ei voinut kehuskella ennen kuin oppi käyttämään kurkustaan kirpoavia örähdyksiä ja älähdyksiä puheenkaltaisina signaaleina.
Sitä ennen oli jo inimiselläkin pienen rattaan humeetistaan pitänyt alkaa kiertämään isoa ympyrää, jotta omistaja hoksii yhdistää tuottamansa näkemyksen ääneksi ja pikkuhiljaa esineeksi, pian hetikohta ääneen esitetyksi ajatukseksi.
Ja on sitä läpätystä siitä alkain piisannutkin.
Väkisin, siinä aihkiin nojatessani ja pöllöä töllöttäissäni tuollainen edellä kuvattu palaa mieleeni.
Kun katsoo eläimen säntillisen maltillista, mutta määrätietoista toimintaa henkensä pitimiksi ja vertaa sitä inimisen, useimmiten tunteisiin perustuvaa saalistusviettiä toisiinsa huomaa helposti niiden totaalisen eron; inimisellä ahneus pakkaantuu usein mielensairaudeksi - pöllöissä mokomaa mielentautia ei olene tavattu koskaan.
Asia kirkastuu entisestään pöllön avulla ja sitä saa vain onnitella itseään että älysi aikoinaan erota €uvostoliitosta sääliä tuntematta.
Hämärä kääntyy päälle siinä töllistellessäni ja lopulta havahdun. Erkaannun aihkista. Pöllö lehahtaa äänettömästi siivilleen kai kaiken hulvatun varalta; inimisestä kun ei aina tiedä, ennakkoon normaalilta vaikuttavakin saattaa tuoda yllätyksen yhen äkin yllättäin.
Pöllö kaikkoaa auringonlaskun suuntaan ja minä oijustan nuotiolle.
Tyhjää varomista minulta, liioittelua suorastaan. Loppujen lopuksi se ei näytä olevan moksiskaan meikäläisen itse itsensä muka tärkeäksi kokemasta uhasta.
Sitä paitsi se kököttää pitkän ja oksattoman petäjänraistakan lakkapäässä - turvassa, sitä ei voisi lähestyä uhkaetäisyydelle muulla kuin pyhällä hengellä. Se taas on toistaiseksi pysyvästi poissa kuvioista.
Sopuleita vilistää kaikkialla mihin silmä katsoo ja osuu. Ne kohtaavat päistikkaa juoksennellessaan toisia. Kavahtavat kohdatessaan pystyyn ja tirskuttavat, kirskuttavat hampaitaan, takertuvat turkkeihinsa. Kun pääsevät toisistaan irti, ryntää kumpikin taholleen kohtaamaan uuden kilpailijan ja sama meno jatkuu; kavahtavat kohdatessaan pystyyn ja tirskuttavat, kirskuttavat hampaitaan, takertuvat turkkeihinsa. Kun pääsevät toisistaan irti, ryntää kumpikin taholleen kohtaamaan uuden kilpailijan ja sama meno jatkuu...
Kolmen viikon päästä ryntäillee silmittömästi tämä nyt näkemäni jaettuna kahdella kertaa kuus.
Joku täys tohelo törmää pahki saappaani anturaan, saa siitä törmäyksestä sen verta loimeensa, että siirtyy Kelan asiakkaaksi.
Itseasiassa sopuleita en tullut metsään ihmettelemään, ne on nähty jo aikaa sitten ja sillä siisti. Sen sijaan tulin peremmälle kuolpunaan siksi, että halusin nähdä kertaalleen sen äänen joka saa kirahtaessaan selkäpiissäni samanlaisen tunteen kuin kuivalla liidulla tauluun kirjoitettaessa.
Aavemainen ääni etenkin hämärissä. Marraskesi rokahtaa oitis linnunlihalle. Mitä lienevätkään muinaiset esi-isiemme isäin isät arvelleet tuolloin arvelleet kun kansakoulun Luonnnontietokirjoja ei vielä ollut, bongaus oli esiasteella ja Googlen rakentamista varten oltiin vasta kokoamassa tietoa runonlaulu- ja kerrontaperiaatteella.
Paholaiseksi helposti on tuolloin varmaan Hiiripöllön kirkaisu muuttunut ja pahaksi hengeksi Lapinpöllön nau'unta.
Aikansa pöllö tarkkailee lähestyjää, menettää kiinnostuksensa vähäpätöiseen, vähäläntään kulkijaan ja ottaa sopulin kynsiinsä sekä aloittaa paloittelun samoin tein.
Tarkasti osuu koukkunokka sopulin mahapaitaan, kiskaisee sisälmykset ulos ja nielaista hotkaisee, sitten kiskaisee pöystit tapaus kerrallaan, sirosti ottaa heti perään ammattimiehen tai -naisen otteella lavat irti ja lopuksi nielaisee koko loppuradon niine hyvineen, karvoineen päivineen ja sillä siisti.
Kaivelee povitaskunsa syövereistä servetin jolla pyyhkii ensin nokan ja lähiympäristön, viimeisenä kynnet.
Siinä kaikki.
Mieleeni jää kytemään arvoitus:
"Haiseekohan pöllön pieru tikkivedylle sopulilounaan jälkeen?"
Pää kiertyy tyyrpuurin puoleen, tarkkailee uutta atriaa sillä silmällä. Wanhasta muistista. Aina ei ollut pöllöjen suku asunut runsauden puutarhassa. Uutta piti alkaa vahtaamaan heti entisen tultua palastelluksi. Se ei ollut ahneutta. Eikä verenhimoa. Pelkää luonnonlakia vain. Koodia joka oli kirjoitettu sen soluihin jo aikojen alussa. Hyvinkin ennen inimisen keksimistä. Ja pitkästi pitkästi ennen inhimillisyyttä, jolla iniminenkään ei voinut kehuskella ennen kuin oppi käyttämään kurkustaan kirpoavia örähdyksiä ja älähdyksiä puheenkaltaisina signaaleina.
Sitä ennen oli jo inimiselläkin pienen rattaan humeetistaan pitänyt alkaa kiertämään isoa ympyrää, jotta omistaja hoksii yhdistää tuottamansa näkemyksen ääneksi ja pikkuhiljaa esineeksi, pian hetikohta ääneen esitetyksi ajatukseksi.
Ja on sitä läpätystä siitä alkain piisannutkin.
Väkisin, siinä aihkiin nojatessani ja pöllöä töllöttäissäni tuollainen edellä kuvattu palaa mieleeni.
Kun katsoo eläimen säntillisen maltillista, mutta määrätietoista toimintaa henkensä pitimiksi ja vertaa sitä inimisen, useimmiten tunteisiin perustuvaa saalistusviettiä toisiinsa huomaa helposti niiden totaalisen eron; inimisellä ahneus pakkaantuu usein mielensairaudeksi - pöllöissä mokomaa mielentautia ei olene tavattu koskaan.
Asia kirkastuu entisestään pöllön avulla ja sitä saa vain onnitella itseään että älysi aikoinaan erota €uvostoliitosta sääliä tuntematta.
Hämärä kääntyy päälle siinä töllistellessäni ja lopulta havahdun. Erkaannun aihkista. Pöllö lehahtaa äänettömästi siivilleen kai kaiken hulvatun varalta; inimisestä kun ei aina tiedä, ennakkoon normaalilta vaikuttavakin saattaa tuoda yllätyksen yhen äkin yllättäin.
Pöllö kaikkoaa auringonlaskun suuntaan ja minä oijustan nuotiolle.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi