PURKAUS

PURKAUS

Vaeltelen pälviä pitkin pilvien huomassa,
se on harppomista eteen taakse ja sivulle.
Sulan sammalen alta tuntuu yhä jämerä kirsi,
joka kumisee toisin paikoin - toisin paikoin pettää,
murenee kanta-astujan alla vuomassa.

Olen etsimässä metsissä elämän suurta ihmettä,
edes pienintä vihjettä ja sitten äkin yllättäin;
ensimmäinen ujo vihertävä heinänpiippa osuu silmään.

Hakee tukea petäjän vankasta rungosta,
ikään kuin ei muuten hirviäisi itseään valolle tunnustaa,
esiin työntyä esiintymään;
paitsi tässä - kahden wäkevän juuren povessa,
kulottuneiden korsien seassa kyllä.

Hennon vaaleanvihreä elämän väri säväyttää.
Kulottuneen ruskeassa mannussa
se lähettää vahvan viestin aistinten kautta,
saa veren kohisemaan suonissa sellaista haipakkaa,
että kusiaiset kipittävät selkäruotoa piille,
pörhistää karvat värisemään haralleen kiihkosta.

Kaamoksen aikana pakkaantunut nauru purkautuu,
sinkoilee puun rungosta toiseen.

Muuten on hiljaista ja rauhallista odottelua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!